Millä eväillä tarkalleen ottaen Bernardo Bertolucci kohosi niiden arvokkaiden elokuvantekijöiden joukkoon, joista puhutaan pelkästään sukunimellä? Katsotaanpa signor B:n ansioluetteloa ja mitä siitä saamme irti.
Kuu: jaarittelevaa haihattelua.
Viimeinen keisari: pompöösiä jaarittelua.
Viimeinen tango Pariisissa: muutaman hienon jakson sekä Brandon ja Schneiderin loistokkaan näyttelijätyön lisäksi teoksessa on paljon haihattelevaa ilmaa.
Dreamers: ulkokohtaiseksi jäävää pinnallista haihattelua.
Lähinnä kai "Berton" nimeä rakentamaan jäävät megaeepos 1900, Morriconen säveltämä Naurettavan miehen tragedia (joita en ole nähnyt) sekä paras ja konstailemattomin työ Koskematon kauneus. Ja tietysti Fasisti.
Il conformista ilmestyi Suomessa nimellä Fasisti vuonna 1970. Oikeaoppisempi nimi lienee Konformisti tai Sopeutuja tai Mukautuja. Se kertoo - sikäli kuin siitä selvän saa - Alberto Moravian romaanin pohjalta Mussolinin Italiassa toimivasta keskinkertaisuudesta, joka liittyy fasistien riviin silkkaa utilitaristisuuttaan (tai ehkä taustalla vaikuttaa voimakas lapsuudentrauma).
Fasistin täytyy olla ohjaajansa huonoin elokuva. Tai sitten siitä on vaan aika ajanut ohi. Jättäen pois aina varman Jean-Louis Trintignantin, elokuva on joka tasolla kömpelö. Siitä oppii havainnollisesti, miten hyvät aikeet eivät vielä riitä, vaan elokuvassa ollaan tekemisissä pitkälle teknisen taiteenlajin kanssa. Fasistissa saamme nauttia surkeasta jälkiäänityksestä (Orionin versiossa ranskaksi), jonka verfremdungseffekt yksistään saa elokuvan tuntumaan puolta pitemmältä; leikkauksesta, jonka punainen lanka on kateissa ja kuvajako on silmille hyppivän epäjohdonmukaista; romaanimaisesta rakenteesta, jossa aikatasoissa hyppiminen ei salli kiintyä yhteenkään kuvatuista henkilöistä; ja Vittorio Storaron komplisoiduista kameran liikkeistä, joista useimmiten vain puuttuu ilmaiseva jännite. Lisäksi elokuvassa ei ole melkein lainkaan toimintaa tai huumoria, ja katsoessa syntyy tunne, että joka kerta, kun Bertolucci tuntee tarvetta syventää hahmoja, hän laittaa ne puhumaan seksistä tai harrastamaan sitä, ihan uskomattoman tylsin tuloksin.
Kaiken kaikkiaan henkilöt jäävät etäisiksi ja kertomus laskostuu sekavasti. Siksi temaattinen sisältö jää tyystin yhdentekeväksi. Fasisteja edustavan päähenkilön kohtalo ei puhuttele. Tämä on juuri sellaista elokuvaa, mikä liian usein on antanut eurooppalaiselle taide-elokuvalle raskaan ja hermeettisen leiman. Oli pakko katsoa kelloon jo tunnin kohdalla. Kännykkäkin pärähti soimaan katsomossa kahdesti, mutta siitäkään ei jaksanut olla asianmukaisen närkästynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti