Attentaatti

Suurkaupungin sheriffin tekijä Yves Boisset erikoistui 70-luvulla kotimaansa salakähmäisyyksien ruotimiseen usein tositapahtumia fiktionalisoineiden poliittisten trillerien kautta. Vaikka olikin suosittu, jäi Boisset tällä rintamalla selvästi kakkoseksi Costa-Gavrasin rinnalla. Attentaatti (L'Attentat, 1972) osoittaa syyt, miksi.

Vaikka onkin Suurkaupungin sheriffiä tiukempi ja toimivampi kokonaisuus, ei Attentaattikaan varsinaisesti tempaa katsomoa mukaansa. Boisset lähestyy aihettaan ennen muuta tekstin kautta - tässäkin kuullaan valtavasti dialogia - eikä osoita elokuvakertojana erikoisempaa visuaalista silmää. Ulkokohtaisuuden tunnetta vain lisää Boisset'n omituinen tapa yleistää kertomuksensa keihäänkärjet: hän haluaa jättää täsmentämättä sekä tarinan juonittelijoiden että heidän uhriensa virka-asemat ja jopa attentaatin uhrin kansalaisuuden. Boisset olettaa katsojansa olevan perillä asioista, mutta unohtaa elokuviaan katsottavan vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Esimerkiksi Attentaatista ei ilman taustatutkimusta selviä, että se käsittelee Suomessa merkityksetöntä Mehdi Ben Barkan tapausta.

Mehdi Ben Barka oli marokkolainen vallankumouksellinen, joka saapui maanpakolaisena Pariisiin, missä hän katosi 1965. Seurannut skandaali horjutti De Gaullen hallintoa ja hyyti Ranskan ja Marokon välit neljäksi vuodeksi. Elokuvassa Ben Barkan roolin ottaa nimeämättömän maan poliitikko Sadiel, joka joutuu Ranskan hallituksen ja (taas nimeämättä jätetyn) CIA:n "deletoimaksi". Todellinen ongelma yhtälössä on Sadiel/Ben Barkan ystävä ja ilmiantaja, journalisti Darien. Darien on elokuvan varsinainen päähenkilö, joka huomaa joutuneensa hyväksikäytetyksi ja uhkaa julkistaa kaikki tietonsa - kuten todellisuudessa kävikin.

Attentaatti kulkee kohtalaisesti asettamillaan raiteilla, mutta Boisset ei kykene tuomaan aiheitaan tai henkilöitään lähelle katsojia, kuten polittisen trillerin mestarit - esim. Costa-Gavras, Pakula, Stone. Attentaatti on kuitenkin huomion ja ehkä katsomisenkin arvoinen huikean tekijäporukkansa takia. Darienia esittää jälleen hienosti Jean-Louis Trintignant, jonka filmografiaan Attentaatti loogisesti sopii Fasistin, Z:n ja Le Secretin jatkoksi. Trintignant suoritti varusmiespalvelunsa vallankumousajan Algeriassa ja epäilemättä muodosti omat käsityksensä asioiden laidoista. Sadielia esittää niin ikään hyvin Gian Maria Volonté (Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden). Hänen antagonistinaan eversti Kassarina nähdään Ranskan valkokankaan jättiläisiin kuuluva Michel Piccoli (Keskipäivän aave, Päiväperho, La belle noiseuse, Menen kotiin, Holy Motors). Darienin pomoa näyttelee Le Secretissäkin Trintignantin parina nähty joviaali Philippe Noiret (Cinema Paradiso, Il Postino). Darienin rakastetun roolin tekee ei kukaan muu kuin Viimeisen hengenvedon Jean Seberg. Mukana häärii vielä Sebergin maanmies Roy Scheider kolme vuotta ennen Tappajahaita.

Mainittujen lisäksi lopullisen käsikirjoituksen naputti poliittisten aiheiden erikoismies, espanjalainen Jorge Semprún, Z:n toinen skenaristi ja kaksinkertainen Oscar-ehdokas. Parasta elokuvassa on Ennio Morriconen musiikki. Maestro valitsi tähän projektiin hillityn, atonaalisen äänimaailman, joka usein yksinään luo uhan tunnelmaa latteisiin kuviin.

Sodis -14: Sosialismia

Päivä 3

Sosialismin tuulet tuntuivat pyyhkivän Sodankylän yli, kun perjantaina sai maailmanensi-iltansa Peter von Baghin todella uunituore kollaasidokumentti Sosialismi. Iso Teltta natisi liitoksissaan ja valkokangas tanssi välillä merengue'ä, kun von Bagh kävi läpi viime vuosisadan sosialismin näkökulmasta - ja tietysti kuvan. Huikeat aplodit saanut elokuva vaatii palaamista luokseen. Elokuva on komeaa työtä, mutta en ole varma, ymmärsinkö kaikkea. Se on selvä, että Sosialismi on odotettua vähemmän poleeminen, tasapainoinen teos, jonka voi lukea monella tapaa oman maailmankuvan mukaan. Von Bagh julistautuu itse sosialistiksi, mutta suuri osa hänen elokuvastaan kuvaa pettymystä ihanteiden vääntyessä reaalisosialismiksi karmaisevin seurauksin. Toisaalta kapitalismi vaatii jonkin inhimillisemmän vaihtoehdon, joten massat päätyvät jauhautumaan puun ja kuoren väliin.

Nämä siis vain ensivaikutelmina. Ensi katselulta tärkeimmäksi elementiksi nousi von Baghin briljantti kyky lähestyä aikakausia (siis lähinnä 1900-lukua) kuvien kautta. Hieman yli tunnin mittainen Sosialismi on virtuoosimaisesti kokoon pantu kuvakertomus vuosisadasta tietyn teeman mukaan. Monet elokuvanäytteet ovat loksauttaa leuat sijoiltaan: dokumenttiotokset Leninistä tai 30-luvun versio Berlin Alexanderplatzista: sen päätähti päätyi natsien piireihin. Kaiken kaikkiaan tuntumaksi jää, että vain Jean-Luc Godardin kuvanluku- ja käsittelytaito vastaa Peter von Baghia. Mutta toisen katselun kontolle jää selvittää, mikä Sosialismin päälause lopulta on. Johtuisiko se, että teos ei ravistellut tunteita, katsojan tyhmyydestä?

Olaf Möller nosti ranskalaisten poliittisten trillerien sarjassaan esiin Robert Enricon elokuvan Kutsumaton vieras (Le secret, 1974) kautta. Nyttemmin unohdetun Enricon maine perustuu pitkälti hänen Ambrose Bierce -filmatisointiinsa La rivière du hibou (1962). Rakenteeltaan täydellisen maineessa oleva lyhäri palkittiin Oscarillakin. Le secret osoittaa Enricon tekijämieheksi. Teos on joka tasolla eri luokkaa kuin Pelko kaupungin yllä. Sitä paitsi se on paljon enemmän elokuva pelosta, joka heijastuu päähenkilön pienimmästäkin eleestä. Etenkin kaksi ensimmäistä kelaa ovat tiivistä, yhä modernilta tuntuvaa jännärikerrontaa alkaen saturoiduista alkuteksteistä, joissa pöytään sidottu Jean-Louis Trintignant kokee kiinalaista vesikidutusta. Seuraavaksi hän jo pakeneekin vankilastaan, ja kysymys kuuluu, miksi hän oli vangittu? Ja kuka hän oikein on? Trintignant, joka on loistava, päätyy maalle joviaalin pariskunnan huostaan, mutta rengas kiristyy.

Le secret solahtaa vaivatta 70-lukulaisen paranoia-trillerin vaatteisiin. Se kulkee myös allegoriana miehitysvallasta, jossa valtion uhkatekijät ovat hallinnon vapaata riistaa. Harmillista kyllä, Enrico eksyy tarpeettomille sivupoluille - on todella vaikeaa perustella esimerkiksi kalastustuokion merkitystä kokonaisuudessa - ja monimielistää liikaakin henkilöidensä motiiveja. Tunnot elokuvan naiskuvaa kohtaan vaihtelevat misogynismistä rationalismin edustajaan. Vasta aivan lopussa lyödään kaikki kortit pöytään, mutta vaikutus olisi ollut tehokkaampi, jos se olisi tullut varttia aikaisemmin.

Lauantaina aurinko paistaa vihdoin festivaalialueelle. Pubiteltassa leffoista taukoa pitävät osallistuivat ilahduttavissa määrin allekirjoittaneen pieneen leffavisaan.

Sodankylä F(or)ever -leffavisa

1. Mitä tuotetta valmisti tehdas, jonka Hamlet peri Aki Kaurismäen elokuvassa? (1 pt.)

2. Mika Kaurismäki ohjasi dokumentin eräästä Samuel Fullerin kesken jääneestä projektista: mikä oli tuon elokuvan nimi? (1 pt.)

3. Minkä nimisen uutuutensa Anssi Mänttäri toi tämänvuotisille festivaaleille? (1 pt.)

4. Millä tavalla Anssi Luoma liittyy tämänvuotisiin festivaaleihin? (1 pt.)

5. Mistä elokuvasta ovat peräisin Sodiksen julisteissa vuodesta toiseen seikkailevat äijät? (1 pt.)

6. A Woman of the Seas v:lta 1926 on yksi historian kuuluisimpia “kadonneita” elokuvia. Se oli ainoa elokuva, jossa Chaplin toimi ainoastaan tuottajana, ja hän myös vastasi filmikopioiden tuhoamisesta. Ohjaaja löi itsensä läpi seuraavalla vuosikymmenellä. Kuka tämä Hollywood-emigrantti oli? (1 pt.)

7. Sodiksessa nähdään John Carpenterin Pako New Yorkista. Elokuvassa Hyökkäys poliisiasemalle Carpenter kreditoi itsensä leikkaajana salanimellä John T. Chance. Minkä Howard Hawksin elokuvan päähenkilö John T. Chance on? (1 pt.)

8. Viime kuussa Cannesissa järjestettiin erään elokuvan 20-vuotisjuhlagaala, jota varten elokuvan Kultaisella Palmulla palkittu ohjaaja teetti teoksesta uuden filmikopion. Kuka oli ko. ohjaaja ja mikä oli elokuva? (2 pt.)

9. Richard Linklater palkittiin parhaana ohjaajana Berliinissä elokuvastaan Boyhood. Mitä erikoista on Boyhoodin toteutuksessa? (2 pt.)

10. Missä kahdessa elokuvassa Sodiksessa nähdään päätähtenä Jesse Eisenberg? (2 pt.)

11. A) Mistä elokuvasta on repliikki: “We’re on a mission from God.” (1 pt.) TAI B) Mitä ilmausta Cluelessin teinitytöt käyttivät tosi ihkusta kundista? (2 pt.)

12. A) Ida oli Pawel Pawlikowskin paluu kotimaahansa Puolaan. Missä maassa hän oli tätä ennen toteuttanut pitkiä fiktioitaan? (1 pt.) TAI B) Kuka tänä keväänä kuollut yhdistää sellaisia elokuvia kuin Kummisetä, Annie Hall ja Presidentin miehet? (2 pt.)

13. Musiikkia mistä elokuvasta? (1 pt.)

14. Kuka paremmin näyttelijänä tunnettu laulaa?

15. Kuka laulaa ja missä elokuvassa? (2 pt.)
( lisäksi mukana oli 6 kuvan tunnistustehtävä )

VASTAUKSET

1. Kumiankkoja

2. Tigrero

3. Kuinka myöhään valvoo blues?

4. Hänet palkittiin Sodankylä-palkinnolla

5. Rovaniemen markkinoilla

6. Josef von Sternberg

7. Rio Bravo

8. Quentin Tarantino: Pulp Fiction

9. Elokuvaa kuvattiin 12 vuotta, jotta hahmot vanhenisivat luonnollisesti

10. The Double ja Night Moves

11. A) Blues Brothers B) “baldwin”

12. A) Iso-Britanniassa B) Gordon Willis

13. Drive

14. Minnie Driver

15. Pirkka-Pekka Petelius; V.Y. - Vihdoinkin yhdessä

Fasistin heikkoudet

Millä eväillä tarkalleen ottaen Bernardo Bertolucci kohosi niiden arvokkaiden elokuvantekijöiden joukkoon, joista puhutaan pelkästään sukunimellä? Katsotaanpa signor B:n ansioluetteloa ja mitä siitä saamme irti.

Kuu: jaarittelevaa haihattelua. 

Viimeinen keisari: pompöösiä jaarittelua. 

Viimeinen tango Pariisissa: muutaman hienon jakson sekä Brandon ja Schneiderin loistokkaan näyttelijätyön lisäksi teoksessa on paljon haihattelevaa ilmaa. 

Dreamers: ulkokohtaiseksi jäävää pinnallista haihattelua.

Lähinnä kai "Berton" nimeä rakentamaan jäävät megaeepos 1900, Morriconen säveltämä Naurettavan miehen tragedia (joita en ole nähnyt) sekä paras ja konstailemattomin työ Koskematon kauneus. Ja tietysti Fasisti.

Il conformista ilmestyi Suomessa nimellä Fasisti vuonna 1970. Oikeaoppisempi nimi lienee Konformisti tai Sopeutuja tai Mukautuja. Se kertoo - sikäli kuin siitä selvän saa - Alberto Moravian romaanin pohjalta Mussolinin Italiassa toimivasta keskinkertaisuudesta, joka liittyy fasistien riviin silkkaa utilitaristisuuttaan (tai ehkä taustalla vaikuttaa voimakas lapsuudentrauma).

Fasistin täytyy olla ohjaajansa huonoin elokuva. Tai sitten siitä on vaan aika ajanut ohi. Jättäen pois aina varman Jean-Louis Trintignantin, elokuva on joka tasolla kömpelö. Siitä oppii havainnollisesti, miten hyvät aikeet eivät vielä riitä, vaan elokuvassa ollaan tekemisissä pitkälle teknisen taiteenlajin kanssa. Fasistissa saamme nauttia surkeasta jälkiäänityksestä (Orionin versiossa ranskaksi), jonka verfremdungseffekt yksistään saa elokuvan tuntumaan puolta pitemmältä; leikkauksesta, jonka punainen lanka on kateissa ja kuvajako on silmille hyppivän epäjohdonmukaista; romaanimaisesta rakenteesta, jossa aikatasoissa hyppiminen ei salli kiintyä yhteenkään kuvatuista henkilöistä; ja Vittorio Storaron komplisoiduista kameran liikkeistä, joista useimmiten vain puuttuu ilmaiseva jännite. Lisäksi elokuvassa ei ole melkein lainkaan toimintaa tai huumoria, ja katsoessa syntyy tunne, että joka kerta, kun Bertolucci tuntee tarvetta syventää hahmoja, hän laittaa ne puhumaan seksistä tai harrastamaan sitä, ihan uskomattoman tylsin tuloksin.

Kaiken kaikkiaan henkilöt jäävät etäisiksi ja kertomus laskostuu sekavasti. Siksi temaattinen sisältö jää tyystin yhdentekeväksi. Fasisteja edustavan päähenkilön kohtalo ei puhuttele. Tämä on juuri sellaista elokuvaa, mikä liian usein on antanut eurooppalaiselle taide-elokuvalle raskaan ja hermeettisen leiman. Oli pakko katsoa kelloon jo tunnin kohdalla. Kännykkäkin pärähti soimaan katsomossa kahdesti, mutta siitäkään ei jaksanut olla asianmukaisen närkästynyt.