Helsingin kaupungintalon kyljessä, Kaupunginmuseon vatsassa - tai vieläkin alempana - köllöttävä Kino Engel saattaa olla Orionin jälkeen maan toiseksi tärkein elävän kuvan esittämö.
Valitettavasti.
Sofiankadun kaksisalisen ylpeyden kankaat ovat säällisen kokoiset - yhteen ommeltuina; eikä sen penkeille mielellään istu seuraamaan kovin pitkästi yli kaksituntista filmiä, varsinkaan täyteen ammutussa näytöksessä, jolloin täytyy harkita siirtonsa tarkkaan, ellei halua tuijottaa koko elokuvan halki edessä istuvan kaljua.
Mutta aikana, jolloin kahdeksas taide on viittä vaille tuhottu, Kino Engelin arvo on nousussa, sillä siellä näytetään vielä sinnikkäästi ja johdonmukaisesti elokuvia filmiltä. Maan muista filmicinemateekeista sen erottaa poikkeuksellisen laadukas ohjelmisto.
Kino Engelin takana seisoo nimittäin semi-legendaarinen elokuvien maahantuoja Cinema Mondo, joka keskittyy valikoidun yleisön arvostamiin ei-teollisiin taide-elokuviin, komedioihin, yhteiskunnallisiin teoksiin ja animaatioihin.
Siksi Kino Engelin ohjelmisto pyyhkii tavallisesti pöytää multiplex-kilpailijoillaan. Katsotaanpa vaikka esimerkkejä tämän viikon tarjonnasta.
Kevytmieliseen illanviettoon sopii Woody Allenin Midnight in Paris - siis Keskiyö Pariisissa -, ohjaajan eurooppalaista sarjaa jatkava viehättävä, ennalta-arvattava ja ylettömän kiitetty fantasiakomedia. Allen on tästä ehdolla ohjaajan Oscarille ensimmäistä kertaa sitten Luotisade Broadwaylla. Se on melkoinen saavutus, sillä väliin mahtuvat mm. Harry pala palalta, Everyone Says I Love You ja Match Point, jotka kaikki ovat helposti parempia teoksia. Mutta kuten esimerkiksi Hugo on osoittanut, nostalgia vetää tänä vuonna. Allen kertoo jo noin sadatta kertaa samoista newyorkilaisista eikä vaikkapa naiskuva ole järin kiva tai raikas. Toisaalta ohjauksen kauneutta ei käy kiistäminen. Keskiyö Pariisissa liikkuu kevyesti kuin laakereilla. Erityisen lisän elokuvaan tuo Owen Wilsonin rento olemus: kerrankin Allenin keskushenkilö ei pyri jäljittelemään ohjaaja-käsikirjoittajan tyyliä. Luonnosmaisesti käsitellyistä historiallisista figuureista eniten potkua löytyy Corey Stollin Hemingwaystä ja erityisesti Kathy Batesin Gertrude Steinista. Kuten Cassandra's Dream -draamaa seuranneissa komedioissaan, Allen keskittyy nytkin yhteen teemaan - oikeastaan opetukseen -, jota alleviivataan ainakin tarpeeksi. Keskiyö Pariisissa sanoo, ettei menneisyyteen voi haikailla, vaan elää täytyy tässä päivässä ja tehdä siitä oma belle epoque.
Enemmän rakkautta ja anarkiaa -henkisille tarjotaan Pedro Almodóvarin kieroutunut Iho jossa elän. Espanjalaismaestron vasta toinen romaanisovitus voisi hyvin olla Almodóvarin omasta päästä. Pitkästä aikaa omalla äidinkielellään työskentelevä Antonio Banderas esittää tulevaisuuden (eli vuoden 2012) plastiikkakirurgia, joka menetyksen tuskan ajamana kärsii pahanlaatuisesta Frankenstein/Mengele-syndroomasta. Vastapuolena toimii leuat loksauttava Elena Anaya, joka antaa pelottomasti kehonsa ohjaajan vision käyttöön. Elokuvan viiteverkko laajenee huimiin sfääreihin (sukupuoli)identiteettikysymyksestä seksiorjaskandeeleihin ja geeniteknologian eettisiin probleemiin. Monella tapaa rikkaan ja villin elokuvan taustalla huomaa sen vapautuneisuuden puutteen, joka on vaivannut melkein kaikkia Almodóvarin elokuvia pääteoksen Kaikki äidistäni jälkeen.
Kino Engelin helmi alkuvuoden ohjelmistossa tulee Iranista. Asghar Farhadin Nader ja Simin: Ero on poikkeuksellisen onnistunut teos, mutta sen menestyksen takana vaikuttaa myös sen länsimaalainen muoto. Kielestään ja tapahtumapaikastaan siirrettynä elokuva voisi tyylinsä ja toteutuksensa puolesta kuulua yhdysvaltalaisen riippumattoman naturalistisen elokuvan piiriin. Aggressiivisesti leikkaava elokuva kertoo varsinaisesti oikeusjutusta, johon eroamassa oleva pariskunta sotkeutuu uuden kodinhoitajansa kanssa. Tämän keskuksen ympärille Farhadi punoo kuvauksen iranilaisesta yhteiskunnasta, jossa kaikkea hallitsevat enimmäkseen kirjoittamattomat säännöt ja uskomukset. Ohjaaja-käsikirjoittajan taidokkuus tässä tempussa on huimaa luokkaa tarkkasilmäisyydessään ja kertomuksesta nauttisi painetussa muodossakin. Elokuvan tästä tekevät paitsi visuaalinen terävyys, ennen kaikkea kokonaisvaltaisesti uskottavat näyttelijät. Eniten huomiota saava, isää esittävä Peyman Maadi pitää pilkkanaan tämän vuoden Oscar-ehdokkaita. Hänen modernin, mutta tradition paineissa vielä häilyvän iranilaismiehensä olemus ei ota häipyäkseen muistista. Tämän elokuvan kävisi mielellään katsomassa toistekin. Digikopiona elokuvan faux dokumentaarisuus luultavasti korostuu liiaksi.
Perusohjelmistonsa lisäksi Kino Engelillä on vielä yksi valtti. Aamu- ja iltapäivisin sen seinien suojaan voi hakeutua katsomaan ilmaiseksi Kaupunginmuseon arkistosta Helsinki-aiheisia elokuvia videotaltiointeina. Pääasiassa lyhyitä dokumentteja esittävä ohjelmisto sisältää usein hienoja harvinaisuuksia. Viime viikonloppuna esitettävänä oli poikkeuksellisesti pitkiä fiktioita: Yö on pitkä, Juurakon Hulda ja Vodkaa, Komisario Palmu. Vakavana kritiikkinä tosin täytyy esittää, että nämä elokuvat esitettiin väärässä kuvakoossa. Mutta ajatus on mainio ja toivottavasti toteutuskelpoinen muissakin kaupungeissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti