"(The Sound of Music) is the sugar-coated lie people seem to want to eat." - Pauline Kael, 1965
Elokuva on kuin konvehtirasia: koskaan ei tiedä mitä saa. Me menemme elokuviin vapaaehtoisesti manipuloitaviksi - ja eikö juuri se ole hienointa leffassa käymisessä, että elokuvilla on voima niin suorasukaisesti ärsyttää ja kiihottaa tunteitamme? Itkua, naurua, ahdistusta, onnea, surua, empatiaa ja suuttumusta: koko inhimillisyyden paletti tuon valkokankaan muotoisen koneen käsittelyssä.
Koska meitä ihmisiä on joka junaan ja resiinaan, myös elokuvantekijöille elokuva on kuin konvehtirasia: ikinä ei voi olla varma, mistä herkkusuu janan toisessa päässä lopulta tykkää ja mistä ei. Elokuva on syvästi henkilökohtainen kokemus, niin katsojan kuin tekijänkin puolelta.
Itse en muista pitkään aikaan olleeni yhtä tuskastunut ja ärsyyntynyt leffateatterin penkillä kuin La La Landin näytöksessä, elokuvan, josta kuuluu tykätä - ja leffanörttien ennen muita.
Damien Chazellen kolmannessa ohjaustyössä moni palikka solahtaa oikeaan loveen. Lopputulos vain on vähemmän kuin osiensa summa: viime vuoden isoin pettymys.
Eihän kukaan sitä voi kiistää etteikö La La Land olisi huolellista, hyvin korkeatasoista ammattilaistyötä. Parhaan nautinnon saakin ihastelemalla sitä kauniina ja taidokkaasti hiottuna elokuvaesineenä. Mutta jossain vaiheessa - ehkä kun on nähnyt 3 000:nnen elokuvansa - alkaa väistämättäkin odottaa elokuvilta muutakin kuin uusia vaatteita eikä tämäkään keisari ole nakuna nättiä katsottavaa.
La La Landin noviisimaisuus tiivistyy sen kuuluisaan alkujaksoon. Los Angelesin liittymärampilla yhdellä otolla kuvattu musikaalikohtaus on tuotannollisena pikkuihmeenä näkemisen arvoinen ällistys. Monessa mielessä kyseessä on elokuvan paras kohtaus - mutta suuri jakso se ei silti ole. Vaikka ruotsalaisen Linus Sandgrenin kamera lentää kuin pääsky ja tanssijoiden markkeeraus napsahtaa joka kerta paikalleen täsmällisesti kuin saksalainen kellopeli, ei katto nouse ilmaan kuten pitäisi. Kohtaus tuntuu mekaaniselta ja etäiseltä. Keskinkertainen hissimusiikki ei tempaa mukaansa, ja lyriikoista puuttuu Cabaret'n särmä, Laulavien sadepisaroiden nokkeluus ja West Side Storyn romantiikka.
Särmää, nokkeluutta ja romantiikkaa ei löydy muualtakaan La La Landista. Tilalla on pelkkää lallatusta.
Onko Damien Chazelle maailman huonoin kirjoittaja? Ei varmaankaan, ja lienee liian pitkälle menemistä kysyäkään moista, mutta tietyt jaksot La La Landissa ja jo Whiplashissakin antavat kyllä aihetta ihmetellä. Chazellen läpimurtoteos on yliarvostettu, mutta kieltämättä energinen ja viihdyttävä. Se on tiivis ja keskittynyt pikku elokuva, jonka kiihkeys pitää katsojan mukanaan, vaikka kuluneet juonenkäänteet näkee minuuttikaupalla ennakkoon ja vaikka henkilöhahmot ja dialogi olivat kopioita paljon luovemmilta kirjoittajilta. Viimeistään loppukohtaus tökerön puolelle lipsahtavassa yleisömanipuloinnissaan paljasti tekijänsä heikkoudet.
La La Landissa Chazellen visio on paljon laajempi ja kunnianhimoisempi, mutta kirjoittajana hän ei ole yhtään kohentunut. Hän syöttää yhä yleisölleen samaa vanhaa puuroa. Ihmeellisen kulunut tarina plagioi mm. Martin Scorsesen New York, New Yorkia (1977). Tällä kertaa tyttö haaveilee näyttelijän urasta ja poika on lahjakas pianisti. Toinen ilmeinen inspiraationlähde on Francis Ford Coppolan Suoraan sydämestä (One From The Heart, -81), josta La La Land ammentaa ideoita varsinkin valon käyttöön.
Sanotaan, että oman aikansa huiput seisovat vanhojen mestareiden olkapäillä, mutta Chazellen kiipeily on kyllä pysähtynyt polviin. Kuten mainittua, La La Land on "teknisesti" hienoa jälkeä pitkine otoksineen, mutta tässä mielessä La La Land on kuin minimipalkkaisen miehen paulthomasandersonia. Jäljitelmästä puuttuu P.T.A.:n syvä katse ihmissieluun ja omaperäinen näkemys. Siksi Chazellen dialogi ja juonenkehittely tuntuvat kuluneilta ja ontoilta.
Olisikin kiva voida kertoa, mistä La La Land kertoo. Elokuvan mainosmateriaali haluaa ehdottaa teemaksi unelmoinnin tärkeyttä. Kiva. Sitte? Millä olennaisella, puhuttelevalla tavalla La La Land tätä aihetta käsittelee? Vastaus jää roikkumaan ilmaan. La La Land on myös kahden unelmoijan rakkaustarina, mutta sen kompleksisuus ja katkeransuloisuus ovat laskutikulla vedettyjä. Loppunostatus tuo heti mieleen Cherbourgin sateenvarjot (1964), mutta aiheuttaa ulkokohtaisuudessaan melkein ikävää vellontaa vatsassa. Panokset ovat niin paljon pienemmät kuin Jacques Demyn mestariteoksessa (joka muuten on kaikkien aikojen suurin musikaali eikä tämä ole mielipide, vaan tieteellinen tosiasia). Eikä Chazelle näytä edes huomaavan tätä.
Toinen kysymys: onko todella joku, joka oikeasti pitää Emma Stonesta? Eräs ystäväni määritti Stonen pääsyyksi, miksi Easy A:n (2010) katsominen jäi kesken. Ymmärrettävää. La La Landissa Stonen työskentely on parhaimmillaan epätasaista, kehnoimmillaan amatöörimäistä näyttelijättären yrittämisen näkyessä joka ruudussa. Avain on läpi elokuvan kulkeva kohtausten sarja, missä seurataan Stonen hahmon edesottamuksia koe-esiintymisissä. Idea on varastettu jälleen kerran paljon paremmasta elokuvasta, tällä kertaa The Shawshank Redemptionista (1994). Stone ei kylläkään ole mikään Morgan Freeman. Siinä missä Freeman näytteli käänteentekevän armahduksen anomuskohtauksensa rehellisesti ja konstailematta, Stone tuo tunteet aivan pintaan sympatiaa kerjäten, mikä tekee hänen hahmostaan aika luotaantyöntävän. Sen sijaan vastanäyttelijä Ryan Gosling on kerrassaan erinomainen - eikä näyttelijöiden välillä siltikään ole vaadittavaa kemiaa. Erityisen silmiinpistävää on molempien näyttelijöiden silmistä hätkähdyttävästi paistava uupumus lukuisissa lähikuvissa, mikä kielii projektin vaativuudesta. Molemmathan joutuvat paitsi näyttelemään, myös laulamaan ja tanssimaan. 27-vuotias Stone näyttää vuosia itseään vanhemmalta.
Tärkeintä musikaalissa on kuitenkin musiikki. Musiikki on taidemuotona puhdasta tunteenilmaisua, ja tunteitahan me menemme leffaan kokemaan. Suhtautuminen musiikkiin on pitkälle makuasia, mutta on Justin Hurwitzia vaikea lähteä rinnastamaan sen paremmin Cole Porteriin kuin Tom Waitsiinkaan. La La Landin score ei, omituista kyllä, ammenna Hollywood-musikaalin rikkaasta perinnöstä, vaan Broadwaylta. Musiikin selkäranka ei ole melodisuudessa, vaan suureellisissa sovituksissa ja librettoa tukevassa säveltelyssä. Mitä ihmettä? Olisiko yksi kunnon melodia hyräiltävine kertosäkeineen ollut liikaa pyydetty? La La Landin musiikki kuin tahattomasti korostaa tarinan henkilöiden pohjimmaista keskinkertaisuutta.
Vielä huonommin on sanoitusten laita (Benj Pasek & Justin Paul). Esimerkki:
City of stars
Are you shining just for me?
City of stars
There's so much that I can't see
Who knows?
Is this the start of something wonderful and new?
Or one more dream that I cannot make true?
Me-see? New-true? Ja tämä on elokuvan keskeinen balladi. Ei uskoisi, että nämä rivit on kirjoitettu samana vuonna, jona Bob Dylanille ojennettiin Nobel. Tai että joku ostaa tämän roskan.
Kunnianosoituksessa menneelle ei ole mitään väärää, kunhan se on kunniallinen, ja pastissi voi olla kaunis asia, jos siinä on jotain tuoreutta. La La Land on minulle epäonnistuminen, koska kaikesta yrittämisestäkään huolimatta minulle ei selvinnyt, mitä sen tekijä halusi tällä kaikella sanoa. Tiedän vain, että ainoa tunne, minkä se herätti, oli kylmyys.
Aloitetaan sillä vähemmän oleellisella: La La Land on Chazellen kolmas ohjaustyö. Whiplashia edelsi musikaali Guy and Madeline on a Park Bench. Valitettavan huonosti saatavilla yhtään mistään. http://www.imdb.com/title/tt1337193/?ref_=nm_flmg_dr_5
VastaaPoistaOlen todella monesta asiasta samaa mieltä kanssasi, vaikka elokuvasta enemmän pidinkin. Musiikki ei ole kummoista ja teknisestä pätevyydestä huolimatta harva kohtaus jäi mieleen todella pysyvästi. Iskut osuivat teknisesti kohdalleen, mutta ehkä syy on siinä mistä kirjoititkin, ettei Chazellella ole oikein muuta sanottavaa niillä kuin vinkkaus mestareille. Olisi vain kiva, jos olisi sisäistänyt, mitä mestarit halusivat sanoa pinnan lisäksi.
Unelmoinnista teemana olen myös tavallaan samoilla linjoilla. Kovin omaperäinen se ei ollut saati syvällinen, mutta teoriatasolla pidin siitä, ettei romanttinen suhde määrittänyt henkilöiden unelmia. Tunnetasolla sain taas eniten irti siitä, että näinkin kyynisinä aikoina noin naiivi ja vilpittömän hyväuskoinen elokuva saa hymyilemään. Alkukohtaus todella survoo ilon naamalle, mutta kun siinä jo antautui, niin elokuvan kuplassa on kiva kellua. Sen kuplan vaan saa rikottua todella helposti.
Ja tuo kuplan helppo rikkominen todella on Chazellen ongelma. Käsikirjoitustyöt Grand Piano ja 10 Cloverfield Lane ovat myös varsin pätevää jälkeä, mutta niiden ideat eivät lopulta kanna kovin pitkälle. Jotain myös kertoo se, että ne tuskin elokuvina kovin merkittävästi paranisivat, jos Chazelle toisi höyrypäisen ohjaustyylinsä niihin.
PS: Emma Stone on ihana.
Kiitos, Lauri, rakentavasta kommentoinnista. Korjasin asiavirheet. Olisit kernaasti saanut olla jyrkemmin eri mieltä. Yritin sanoa jotain siitä, miten yksilöllinen kokemus elokuvan katsominen (tai minkä tahansa taideteoksen kokeminen) on; ymmärrän, että esimerkiksi tämä La La Land näyttäytyy eri tavalla sille, joka on nähnyt 50 elokuvaa kuin sille joka on nähnyt 5 000. Se, mitä minun on vaikea ymmärtää on, miten se 5 000 leffaa nähnyt voi "myydä" itsensä niin halvalla tämän kopion edessä. En tarkoita sitä, että tuolla hepulla ei olisi oikeutta nauttia La La Landista, vaan että hänellä pitäisi olla kriittistä silmää olla nostamatta sitä merkittävyydessä minkäänlaiselle parnassolle, kuten La La Landille kaiken järjen vastaisesti on käynyt. Sillä LLL ei ole minusta niinkään naiivi vaan laskelmoitu. Chazelle ratkoo juonenkuljetuksen ja henkilökehityksen mekaanisia ongelmia suoraan käsikirjoitusoppaasta lunttaamalla - ja saa melkein pelkkiä päänsilityksiä.
VastaaPoistaJa koska kommenttiosio (kuten tämä blogikin) on osterini, niin jatketaan vielä. Chazelle on ohjaajanakin pikemminkin taitava kuin hyvä. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, miten hän tekee dramaattisista muutoksista kuvien valaisussa ison numeron, kun häntä edeltäneet mestarit (joista, piru vie, yksikään ei koskaan tehnyt 14 Oscar-ehdokkuuden leffaa) omasivat hienovaraisemman, viettelevämmän otteen. Ja loivat jotain kestävää; La La Land ei tule kestämään aikaa. Sille käy kuten Chicagolle (tai jopa The Artistille), jota kukaan ei ole enää vuosiin jaksanut.
On kiva, että Emma Stonella on kuin onkin ystäviä. Hän vaikuttaa mukavalta, on vain näyttelijänä (vielä) täysi amatööri.
Viimeisenä ihmettelen vielä kerran, miksi missään muualla ei ole puhuttu siitä, miten puhki väsyneiltä Stone ja Gosling näyttävät useissa lähikuvissa. Harvoin näkee vastaavaa.