Phantom Thread, joka on sekä viime vuoden paras amerikkalais- että brittielokuva, kääntää mitä eleganteimmalla tavalla nurinpäin sukupuolten välisen valtataistelun. Tässä elokuvassa passiivis-aggressiivinen ei olekaan nainen, vaan mies.
Monimielistä nimeä kantava vaatturi Reynolds Woodcock suunnittelee 1950-luvulla Lontoon ateljeessaan hääasuja kuninkaallisille viettäen keski-ikäisen, tavoitellun, mutta paatuneen poikamiehen uomiinsa asettunutta elämää. Hänen rutiineihin kangistunut elämäntapansa on räikeässä ristiriidassa sen luovuuden ja inspiraation kanssa, joka Woodcockin luomuksista hehkuu. Mestari on tottunut toimimaan vakiintuneella tavalla naissuhteissaankin, suoden heille muodollisesti kunniallisen kohtelun, mutta ottamatta heitä aidosti sisään omaan elämänpiiriinsä.
Phantom Thread kertoo siitä, miten Woodcockin elämä muuttuu kahvilan tarjoilija Alman astuessa kuvaan. Voimakas, viisas ja ulkopuolinen (Alman kotimaata ei paljasteta) nainen rohkenee haastaa pukusuunnittelijan tavat; tässä mittelössä muiden silmissä sivistynyt Woodcock paljastuu turhamaiseksi ja äkkipikaiseksi neurootikoksi, tunnevammaiseksi, joka on lahjoihinsa perustuen tehnyt itsestään oman tähtikuntansa auringon, odottaen muiden kiertävän itseään planeettojen lailla. Almalle hän on kuin pirunnyrkki, jonka avaamiseen neuvokas nainen keksii sangen poikkeuksellisen keinon.
Viime joulukuussa ensi-iltaan saapunut Phantom Thread on jo nyt innoittanut lukuisia syväluotaavia analyysejä, jollaisiin muut palkintokauden huomioiduimmat elokuvat eivät ole (kenties eri tavalla kulttuurirakenteita ravisteleva Get Out pois lukien). Mutta on tarpeetonta toistaa tai suomentaa tässä kaikkea sitä avartavaa ja fiksua, mitä elokuvasta kirjoitettu on. Varmaksi voi sanoa, että vuoden 2017 amerikkalaiseksi elokuvaksi ainutlaatuisen rikas ja hienovireinen Phantom Thread voi avautua katselukerrasta katselukertaan yhä uusilla tavoilla.
Syö juo mies nainen
Kun kaikki muu riisutaan pois, paljastuu Phantom Thread alastomimmillaan kahden eri sukupuolia edustavan ihmisolennon välisen suhteen tutkielmaksi. Jos Paul Thomas Anderson olisi kärjistänyt sukupuoleen liittyvillä attribuuteilla leikittelynsä vastakohta-asetteluksi, tuloksena olisi ollut satiiri. Mutta näitähän on nähty, joten Anderson yrittää jotain muuta. Hän liittää Woodcockin henkilöön useita perinteisesti feminiineiksi tulkittuja luonteenpiirteitä, mutta kieltäytyy tekemästä Almasta vastaavasti maskuliinista. Päinvastoin, kerros kerrokselta Alma rakentuu yhdeksi vahvimmista naisenkuvista, mitä viime vuosien elokuva tuntee. Alma on aidosti kiinnostunut Reynoldsista - oikeasta Reynoldista huolellisesti hiotun kuoren alla. Alma myös tietää, ettei Reynolds tajua rakastavansa uusinta valloitustaan. Hyvin tietäen, ettei elämässä mikään tule ilmaiseksi, Alma kärsivällisesti etsii aukkoja Reynoldsin suojamuurissa, vakaassa uskossa, että heidät on toisilleen tarkoitettu.
Päällisin puolin vaikuttaa siltä kuin Phantom Threadissa ei olisi jäljellä mitään Andersonin aikaisemmista töistä. Reynolds Woodcockin hahmo liittyy kuitenkin pakkomielteeseen, joka yhdistää Andersonia ja Orson Wellesiä: mahtavan, mutta sortuvan miehen teema. Jos Daniel Plainview oli Charles Foster Kane, voisi Reynolds Woodcock olla joku Mahtavien Ambersonien patriarkoista tarkassa lähikuvassa. Woodcock on vallastaan nauttiva, konservatiivinen kontrollifriikki, joka varmasti sydämensä kammioissa uskoo tietävänsä "heikomman sukupuolen" paikan maailmassa. Anderson kykenee silti kypsään monitulkintaisuuteen.
Phantom thread on kiehtova ilmaus, jolle en löytänyt suoraa suomennosta. On sitä suurempi synti ja häpeä, että elokuvaa levitetään englannista suuresti poikkeavalla kielialueella alkukielisellä, vaikealla nimellään. Suorin mahdollinen käännös lienee "Haamuommel". Elokuvassa tällä on ainakin kaksi merkitystä. Sillä tarkoitetaan ommelta, jolla puvun vuoriin, kangaskerrosten väliin, voidaan kätkeä viestejä, rahaa, valokuvia jne. Mutta "thread" tarkoittaa myös mm. lankaa ja säiettä. Tällainen "aavesäie" on Reynoldsilla teini-iässä menettämäänsä äitiinsä, josta Reynolds jopa hallusinoi. Ehkäpä tämä "säie" karkeimmillaan merkitsee katkaisematta jäänyttä napanuoraa, joka estää Reynoldsia hyppäämästä aitoihin, tasapuolisiin ihmissuhteisiin. Tätäkin voi elokuvan jälkeen pohtia tuntikausia.
Yhtä pitkään voi miettiä Phantom Threadin omaperäisimpiin ajatuksiin kuuluvaa nälän ja syömisen teemaa. Tämä tuntuu suorastaan koko tarinan lähtökohdalta. Elokuva rytmittyy ruokailukohtausten sarjaksi. Alma ja Reynolds tapaavat aamiaisella, kohtauksessa, joka jo nyt kuuluu elokuvan historian suurimpiin ensikohtaamisiin; aamiaisen nauttimisesta tulee myöhemmin suhteen kovimpia koetinkiviä; Alma yrittää vietellä Reynoldsin juhla-aterialla; jne. Syöminen on niin esillä Phantom Threadissä, että nälästä tulee metafora himosta toiseen ihmiseen. Tarinan tärkeimmässä käänteessä ja rakastavaisten "jännitystarinan" ratkaisussa avain on pariskunnan suhteessa ateriointiin.
Miten henkilökohtainen tarina Phantom Thread sitten on? En uskalla lähteä spekuloimaan, mutta itseriittoisen taiteilijaneron paisuneen egon teema on tässä joka tapauksessa framilla. Jos Paul Thomas Anderson tekee tässä millään tasolla omakuvaa, on hänellä ainakin huumoria piirtää se "syylineen kaikkineen".
Jokin tarinassa kuitenkin hienoisesti falskaa tavalla, joka estää Phantom Threadiä nousemasta Magnolian ja There Will Be Bloodin seuraan ohjaajan ilmiömäisessä filmografiassa. Toisen ja kolmannen näytöksen taitteesta puuttuu se ratkaiseva kiihkeys, vaihteen laittaminen isommalle, joka nostattaisi Alman ja Reynoldsin tarinan ansaitsemaansa huipennukseensa. Loistava loppukehittely on älyä kiihottava, mutta ei tunnu munaskuissa. Olisiko Anderson yrittänyt olla liiankin hienovireinen? Viimeinen repliikki on niin mainio ja koko jutun idean paljastava, että se olisi ansainnut isomman latauksen.
Miksi Britannia?
Ensimmäistä kertaa 20-vuotisella urallaan kalifornialainen Anderson poistuu kotimaastaan uransa yllättävimmässä käänteessä. Voimme vain arvailla, miksi hän valitsi Iso-Britannian ja 50-luvun; halu työskennellä Daniel Day-Lewisin kanssa kuuluu varmasti syiden joukkoon. Anderson jopa laati tarinan yhdessä päätähtensä kanssa. Mutta usein unohtuu, että Anderson on legendaarinen filmihullu siinä missä Quentin Tarantinokin (nämä kaksi ovat monessa mielessä elokuvantekijöinä toisiaan täydentävä vastapari). Phantom Thread näyttäytyykin helposti ohjaajan rakkauskirjeenä brittielokuvalle.
Phantom Threadistä havaitsee nautiskellen vaikutteita Kwai-joen siltaa edeltävältä David Leaniltä ja merkkejä jamesivorymaisesta pieteetistä, myös ihmiskuvauksessa. Ennen kaikkea, Phantom Thread voisi monella tapaa olla Mike Leigh -elokuva. Paitsi että Anderson ei ole samalla tavalla humoristi - ja hän on brittiveteraania huikaisevampi visualisti.
Jopa digitaaliesityksenä (digikopio on ehkäpä huolellisimmin työstetty, mitä olen ikinä nähnyt) Phantom Thread on fantastisen fotogeeninen. On sopivaa, että pikkutarkkaa käsityötä esittelevä elokuva on kuvattukin käsityöläisellä huolella. Lopputuloksena on todellinen kaunotar elokuvaksi. Tuiki harvinaisella ratkaisulla - mihin Stanley Kubrick päätyi joissain ohjauksissaan - elokuvalle ei ole kreditoitu pääkuvaajaa. Sen sijaan Michael Baumanin krediitti on "valaiseva kameramies". Anderson on kysyttäessä todennut kuvauksen olleen kameramiehen ja ohjaajan yhteistyötä. Huvittava sivuvaikutus on näköjään se, että viime vuoden kaunein elokuva ilmeisesti ei voinut olla Oscar-ehdokkaana. Senpä parempi Roger Deakinsille.
Vicky ja Daniel
Paul Thomas Anderson kuvaa kolmatta tuntia kahta ihmistä, jotka yrittävät päästä toisistaan perille. Usein lähikuvassa. Näin elokuvan kertojiksi tulevat myös sen päänäyttelijät. Suoritustensa takia Daniel Day-Lewis ja Vicky Krieps kohoavat lähes Andersonin rinnalle elokuvan auteureina.
Day-Lewis käyttää tässä omaa, englantilaista aksenttiaan ensimmäistä kertaa valkokankaalla liki 30 vuoteen. Mestarinäyttelijän taidoista ja sielukkuudesta kertoo se, että maailman parhaana palvotun näyttelijän suorituksessa ei ole nähty samanlaista hullua muuntautumista kuin monissa näyttävimmissä signeerauksissaan. Ja silti, Day-Lewis pukeutui esittämäänsä hahmoon samalla pakkomielteisyydellä kuin aina. Mestari opetteli elokuvaa varten ompelemaan ja "lopputyönään" ompeli puvun. On raportoitu, että lähikuvissa Woodcockin rohtuneista, arpisista ompelijansormista ei ole käytetty meikkiä tai sijaista.
Day-Lewisin näyttelijätyöstä on vaikea sanoa mitään tyhjentävää. Riittäköön, että Reynolds Woodcock on suuren taiteilijan taideteos. Ehkä jopa näyttelijän rehellisin ja naturalistisin työ, uskottava, kolmiulotteinen ihminen viimeistä nyanssia myöten.
Jos Day-Lewisin suoritus on viime vuoden paras miesnäyttelijöiden joukossa, on Vicky Kriepsin näytteleminen vastaavasti paras naisten joukossa. Mistä lie Anderson löytänytkin 34-vuotiaan luxemburgilaisen, sillä ei ole merkitystä, tärkeintä, että ohjaajalla oli silmää ja rohkeutta kiinnittää täysi tuntemattomuus supertähden pariksi.
Kriepsin rooli tarinankertojana Phantom Threadissä on hyvin erilainen kuin Day-Lewisin. Krieps on Day-Lewisin tarkkailija, kuten yleisökin. Ulkopuolinen, mutta yrittämässä päästä sisään. Krieps ei kerro tarinaa niinkään vuorosanojen välityksellä, vaan Alman olemuksen ja elekielen kautta. Tähän hän taikoo syvästi omaleimaisia kosketuksia, jotka sekä tekevät Almasta kiehtovan arvoituksen että selittävät vetovoiman, jota Woodcock tuntee. Elokuvan historiassa ei liene koskaan punastutun yhtä nätisti, tai kerrottu hahmosta yhtä paljon pelkän punastumisen kautta.
Parasta Phantom Threadissä on kuitenkin näiden kahden loistavan näyttelijän keskinäinen kemia. Se, mitä heidän välillään - välissään - tapahtuu, on kuin kolmas näyttelijä. Tuo silmälle näkymätön, mutta vaistomaisesti aistittava "kolmas" on koko elokuvan kudoksen läpi punoutuva säie.
Marginalia
1) Nähtyäni Phantom Threadin kahdesti, en ole vieläkään löytänyt järjellistä selitystä sille, miksi Vicky Krieps ei ollut mukana Oscar-ehdokkaiden joukossa tai miksi häntä ei ole muissakaan yhteyksissä huomioitu ansaitsemallaan tavalla. Hän on yksinkertaisesti suurenmoinen. Hänen vivahteikas, omaperäinen muotokuvansa Almasta painii eri sarjassa kuin Frances McDormandin (sinänsä hieno) tai Meryl Streepin (sinänsä huono) työskentely. Myös Diane Krüger (Kuin tyhjästä) olisi pitänyt nähdä ehdokaslistalla. Kultti rouva Streepin ympärillä on saavuttanut jo surulliset mittasuhteet.
2) Jonny Greenwoodin jääminen palkinnotta (ja häviö Alexandre Desplat'n lapselliselle työlle) mestarillisesta musiikistaan paljastaa viimeistään, missä ajastaan jälkeen jääneessä kuplassa Akatemian musiikin ammattilaiset elävät. Kyseisessä killassa on sektio, joka aina äänestää kaveriaan John Williamsia riippumatta siitä, mitä muut säveltäjät ovat saaneet aikaan. Akatemian musiikkikillan jäsenten keski-ikä lähentelee eläkeikää. Siinä on nuorten vaikea tehdä vaikutusta. (Ei sillä, että juuri herra Greenwood olisi nuori.)
3) Aavesäie olisi huikea käännösnimi tälle elokuvalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti