The Post käy Hollywood-draaman kiiltävästä muotovaliosta. Pääosissa asemansa vakiinnuttaneet tutun turvalliset supertähdet, ja kaikki toimii napakasta käsikirjoituksesta helminauhamaisesti soljuvaan leikkaukseen. Tämä alkaa kuulostaa luksusjahdilta, varsinkin, kun kapteenina toimii megatähti itsekin. Kokemus tässä kyydissä jää kuitenkin yllättävän laimeaksi, kun mereltä puuttuvat vatsanpohjassa tuntuvat aallot eikä vauhti huimaa päätä. Käy ilmi, että paatti kulkee automaattiohjauksella.
Leffa on kyllä kaikin puolin hyvä, mutta ei vaan hetkauta tai jää päiväkausiksi muhimaan päähän. Sen kestäessä, kuitenkin, The Post kiehtoo epookkina, joka kommentoi suorasti nykyaikaa.
The Postin tekoprosessi oli poikkeuksellinen. Käsikirjoituksen alkuun siittämisestä ensi-iltaan kului isolta tehdastuotteelta nippa nappa vuosi. Aihe oli otettu Yhdysvaltain lähihistoriasta. Niin sanotut "Pentagonin paperit" räjäyttivät Vietnamin sodan Richard Nixonin republikaanihallinnon naamalle. Papereiden vuodettua kävi ilmi, että Valtio oli valehdellut kansalaisilleen Vietnamista aina Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien.
Tendenssimäisyydessään The Post on itse asiassa aika hienostunut. Avointa sotaa vapaata lehdistöä vastaan käyvän USA:n nykyhallinnon kritiikkinä The Post on Hollywoodin liberaalin, puoluepoliittisesti demokraattisen ja eetokseltaan konformistisen siiven älykäs ja tyylikäs vastalause. Ehkä mise-en-scènen tavanomaisuutta selittää osaltaan pyrkimys selkeyteen, missä tekijät kyllä onnistuvat. The Post toteuttaa laskutikkumaisesti ajatusta siitä, miten ja mistä syistä historia toistaa itseään. Elokuvana siinä ei tosin ole tarpeeksi voimaa muuttaa maailmaa. Harvalla tietty onkaan.
Tom Hanks ja Meryl Streep astuvat kuvaan sananvapautta käsittelevän puhedraaman päätähtinä. The Post korostaa voimakkaasti lehtimaailman bisnespuolta ja Streepin esittämän Kay Grahamin tilannetta maan ensimmäisenä naispuolisena lehtikustantajana aviomiehen kuoltua yllättäen. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että ratkaisu etäännyttää pääasiasta. Vaikutelmaa vahvistaa Streepin ontto suoritus, joka perustuu kokonaan yhden luonteenpiirteen, epävarmuuden, alleviivaamiseen. Ylipalvotun virtuoosin kriitikot ovat huomautelleet vastaavasta jo vuosikymmeniä. Jos Kay Grahamia vertaa esimerkiksi Karen Silkwoodiin, huomaa Streepin menettäneen paljon alkuperäisestä pelottomuudestaan. Samoin on käynyt Hanksille, vaikka hänen Ben Bradleestään löytyykin enemmän kitkaa ja pippuria. Joka tapauksessa, Hanks tuo kohtauksiinsa eloa ja energiaa pysyen alati kiinnostavana.
Tällaisen tarinan Spielberg, Hanks, Streep ja Spotlightin kirjoittanut Josh Singer valitsivat kertoa. Vaikka onkin täysin mahdollista, että The Post paranee uusintakatselussa, jäävät mieltä askarruttamaan ne muut vaihtoehdot. Jos tarinaksi olisikin valittu Paperit vuotanut Daniel Ellsberg ja New York Timesin toimittaja Neil Sheehan, joka ensimmäisenä kävi niihin käsiksi, olisi tulokseksi saatu trilleri. Näillä voimilla se olisi voinut olla melkoista katsottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti