Cinemadrome 16 (mm) -festivaali 13.-14.4.
Viikonlopun Cinemadrome-rykäisy vaikuttaa jälleen kerran ilon aiheelta kevätyössä. Varsinkin 4 lauantain 16 millimetrin elokuvaluotia jysähtänevät melko varmasti tasan silmien väliin. William Castlen (alk. William Schloss) tuotanto on kokonaisuudessaan pakkokatsottavaa, ja House on Haunted Hill (1959) kuuluu legendaarisimpiin. Tähtenä Vincent Price, innoitti Hitchcockia tekemään Psykon, ensi-iltakierroksella yleisön päiden yli lensi vaijerin varaan ripustettu luuranko... Mitä muuta voi yhdeltä leffalta vaatia? Sitä seuraa Vic Savagen sanattomaksi jättävä The Creeping Terror (1964), jota on jo vuosikymmenten ajan juhlittu yhtenä huonoimmista "elokuvista" ikinä. Lauantaina selviää, onko "kalkkunoiden" prototyyppi elokuva ollenkaan: varmoja todisteita minkäänlaisesta teatterikierroksesta ei ole löytynyt. Äänitys on tehty - huonosti - pitkästi kuvausten jälkeen ja monien mielestä juuri tästä löytyy huonoin/huvittavin elokuvahirviö konsanaan.
Lauantai-illan täydentävät epäilemättä kunniakkaasti Javier Aguirren Draculan suuri rakkaus (1973) ja Riccardo Schicchin italo-porno Carne Bollente (eli The Rise of the Roman Empress, 1987) pää- ja alapäätehtävissä Ilona "Cicciolina" Staller sekä John Holmes. Omat laukauksensa löytyvät tästäkin.
Mutta entä perjantai? Paperilla: ei hullummalta. Sam Firstenbergin Shō Kosugi -mättö Ninja III: The Domination tarjosi vuonna 1984 taatusti tiukan arvovaltavastuksen Amadeukselle, ja huippukuvaaja Jim Muron Street Trash (1987) on jo aikoja sitten kohonnut kultiarvostukseen. No, tunnelmaa varmasti riittää, mutta on aina arvoituksellista, miten näihin kasarijuttuihin sopii digisiirto. Usein originaalimateriaalin puuttuminen näkyy valkokankaalla.
Perjantain vetonaula on kuitenkin mainittuihin nähden teknisesti verraton uutuus, Hiljainen paikka (A Quiet Place, 2018). USA:n lippuluukuilla viikko sitten selvää jälkeä tehnyt jännäri on silkoisen miellyttävää, hyvin tehtyä viihdettä - ja sitä enemmän, mitä vähemmän sitä miettii.
Vaikka elokuvan kirkkaasti parhaan näyttelijätyön allekirjoittaa Emily Blunt, on Hiljainen paikka hänen aviomiehensä John Krasinskin elokuva. Krasinski on mielenkiintoinen tyyppi, joka kuuluu samaan älykköporukkaan kuin kaverinsa Matt Damon ja tämän kaveri Ben Affleck. Kaikki kolme kasvoivat USA:n itärannikolla, Massachusettsissa ja saivat hyvän koulutuksen. Kolmikosta nuorimpana Krasinski löysi läpimurtonsa television puolelta, Konttorin amerikkalaisversiosta. Vuonna 2012 hän kirjoitti Damonin kanssa fiksun Promised Landin, joka ei kuitenkaan saanut juurikaan katsojia. Ennen Hiljaista paikkaa Krasinski ohjasi kaksi hyvin vähälle huomiolle jäänyttä indietä, kunnes kolmas yritys räjäytti kasinon.
Hiljainen paikka, jossa Krasinski toimii ohjaajan tehtävien lisäksi yhtenä käsikirjoittajana sekä miespääosassa, on kaikin puolin taiten tehty. Varsinkin kuvaus (tanskalainen Charlotte Bruus Christensen) miellyttää silmää, mutta leikkauksessakin on älliä. Melkein missään muussa ei sitten olekaan.
Nauttiakseen Hiljaisesta paikasta pitää rentoutua ja antautua virralle. Tämä on yhtä paljon hyvin tehtyä viihdettä kuin hyvin tehty huijaus. Lähtökohtana käytetään lupaavaa ideaa salaperäisistä olennoista, jotka metsästävät äänen perusteella. Käsittämättömän epäloogisia loppukäänteitä seuratessa kannattaa - tai ei kannata - pitää mielessä, että hirviöt esitellään niin tuhoutumattomina, että jopa New York on halvaantunut. Mutta Krasinskin perhe asuu kauempana, idyllisellä maatilalla, huolellisesti välttäen minkäänlaista meteliä. Kommunikointi hoidetaan viittomakielellä tai kuiskaten.
Ajatus maailmasta, missä äänet ja puhe ovat kiellettyjä, on monelta taholta kiehtova ja symbolinen. Eikö esimerkiksi poliittisesti käydä paraikaa kamppailua turvat tukkimaan haluavien valtaapitävien ja sosiaalisen median sananvapausaktiivien välillä? Maailmassa, jossa on enemmän puhetta ja tyhjää puhetta kuin koskaan. Mitä jos tämä kaikki riistetään yhtäkkiä pois? Krasinskin kuvitteellinen perhe ei uskaltaudu kauas omalta pihapiiriltään ja pystyy pitämään yhteyttä naapureihin vain tulimerkein. On äkkiä kuin mitään modernisaatiota ei olisi koskaan ollutkaan.
Tästä ajatuksesta olisi siten ollut otettavissa irti paljon enemmänkin kuin se melodramaattinen perhekeskeinen paisuttelu, minkä Krasinski tarjoilee. Hiljaisen paikan sosiologinen kuvio on ällistyttävän vanhanaikainen ja yllättävä tullakseen Krasinskin taustan omaavalta. Elokuvan pintatason alta paljastuu koti, uskonto, isänmaa -henkeä huokuva kertomus valkoisesta, kristitystä perheestä; elokuvan ristiriitaisin juonenkäänne liittyy siihen, että perheen äiti on puolitoista vuotta kestäneen kriisin aikana pantu paksuksi. Tästä irtoaa kyllä tehokkaita kauhujaksoja - miten pirussa synnyttää ääntä päästämättä? - mutta mitään mieltä kirkuvan vauvan hankkimisessa jo kaksilapsiseen perheeseen näissä olosuhteissa ei ole. Hävisivätkö modernisaation myötä ehkäisy ja aborttikin?
Tämä ristiriita herättää uneliaat aivot pohtimaan muutakin, minkä yli elokuvassa hypätään. Elokuva alkaa "päivästä 89". Mutta miten tämä perhe on oppinut elämään äänettömästi hirviöiden keskellä? Miten hirviöt eivät ole tappaneet näitä ihmisiä ennen kuin he ovat tajunneet, mikä niitä houkuttaa? Kuinka ihmiset valvovat, ettei kukaan kuorsaa, puhu unissaan - tai unissakävele?
Isoin ironia Hiljaisesta paikasta irtoaa siitä, että tässä hiljaisuutta käsittelevässä elokuvassa on pauhaava score. Jos tämä elokuva viihdyttääkin, voi huvikseen miettiä, miten hyytäviä muutamat kohtaukset olisivat olleet ilman taustamusiikkia.
Tämä elokuva olisi pitänyt tehdä suomalaisessa risumetsässä, päähenkilöinä joukko luonnostaan vaitonaisia ja jäyhiä äijiä ja emäntiä. Pirullisen hiljaista elämää (ilman musiikkia), missä mykkäkoulun spesialistit pääsisivät loistamaan selviytyjien selviytyjinä. Silloin mukaan olisi tullut vähän huumoriakin, mikä amerikkalaisleffasta puuttuu kaiken tunteellisuuden alta lähes täysin. Eikä meikäläisiltä olisi kestänyt yhtä kauan hoksata, mikä näihin hirviöihin tepsii.
Onpas hieno! :)
VastaaPoista