Esikoistyö, josta ei tee mieli etsiä kummempaa kritisoitavaa. Omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävä draamakomedia voimakastahtoisesta lukiolaisesta ja hänen yhtä voimakastahtoisesta äidistään; kuvaus heidän köyhästä, mutta turvallista elämää viettävästä perheestään Kalifornian Sacramentossa. Christine etsii itseään niin kiihkeästi, että torjuu ristimänimensäkin ja antaa itselleen uuden - ehkä tietämättään - demokraattipresidentti Lyndon B. Johnsonin rautarouvan mukaan.
Esikoiseksi varmaotteisesti ohjatun Lady Birdin parissa viettää mukavan puolitoistatuntisen, vaikka sitten kehityskertomus moneen kertaan nähty onkin. Gerwigin oma ääni erottuu kuitenkin selkeänä ja kirkkaana lukuisten kaltaistensa joukossa. Elämäntilanteet tuntuvat omakohtaisesti koetuilta, ja näyttelijät tekevät läpeensä uskottavaa työtä. 23-vuotiaana Saoirse Ronan on paitsi historian nuorin kolminkertainen Oscar-ehdokas näyttelijänä, myös liian vanha Christinen rooliin (varsinkin, kun hän esitti jo parin vuoden takaisessa Brooklynissä vanhempaa hahmoa). Mutta loistava näyttelijä on loistava näyttelijä. Ronanin vastapelurina Laurie Metcalf on aivan verraton ja olisi ansainnut Oscarin siinä missä Willem Dafoekin. Jos siis allekirjoittaneen äänellä mitään painoa olisi - mutta blogiavaruudessa kukaan ei kuule kitinääsi.
Jos arvostelu jääkin lyhyenlännäksi, johtuu se siitä, että on vaikea keksiä, mistä Lady Bird oikeastaan kertoo. Se vain kertoo erään teinitarinan kevyesti, konstailematta ja taloudellisesti. Ehkä pääasia on valottaa äidin ja tyttären vaikeuksia tulla toimeen, mistä Lady Bird kertookin hyvin ja myötäeletysti. Jos kohta mitään uutta teemaan tuomatta. Kukaties kokonaisuus olisi tehnyt muistettavamman vaikutuksen, jos huumorissa olisi ollut viiltävämpi terä, ja jos se olisi välkähtänyt enempi äkkiarvaamatta.
Tai ehkä Lady Bird kertoo tytöstä, joka on valinnut toteemieläimekseen leppäkertun, kovakuoriaisen, jonka peitinsiivet varoittavat pahanmakuisuudesta. Paljon teinimpää ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti