LIII Filkkaripäiväkirja: Pyörivä hyrrä

Osa 3/5

I

Filkkareilla on perustamisestaan lähtien ollut yhteiskunnallinen agenda. Kilpasarjoissa tämä näkyy valintoina, joissa painottuvat vähemmistöt, periferiat, uutiskynnyksen tuolle puolelle jäävät kulttuurit ja normista poikkeavat tarinat.

Kv. kilpailun noin 60 osallistujaa eivät näin ollen ole parhaat 60 elokuvaa, mitä festivaalille tarjottiin; siinä tapauksessa suuret elokuvan tuottajamaat saisivat epäsuhtaisesti tilaa, ja ikkuna maailmaan kapenisi drastisesti. Todellisuudessa ns. kilpasarjat ovat Filkkarien varsinainen pääohjelmisto - joka esittelee mahdollisimman laajasti nykylyhytelokuvaa - ja kilpailuelementti tuo vain pikantin mausteen mukaan.

Kääntöpuoli on se, että jos elokuvia otetaan mukaan muilla kuin elokuvallisilla ansioilla, saattaa näytöksistä toisinaan tulla repivän epätasaisia; tai, ohjelmiston antama kuva maailmastamme voi alkaa näyttää kummalliselta ja vaikeasti samaistuttavalta. Hyvää harjoitusta kognitiivisen dissonanssin käsittelemiseen.

Jossakin vaiheessa huomaan alkavani kiinnittää huomiota kilpailuelokuvien naiskeskeisyyteen. Elokuva toisensa jälkeen nostaa keskiöön naishahmon. Miesten tarinat - jotka tuntuvat vielä järjestään ponnettomilta - jäävät pelkiksi kokin tervehdyksiksi. Esimerkiksi KV9 on käytännössä pelkästään naisten tarinoita. Chick flicksiä. Alan kaivata enemmän samaistumispintaa itselleni. Turhauttaa. Vähän harmittaakin.

Kokemus, jota käyn läpi, on kaikkien naisten kokemus elokuvan synnystä näihin päiviin asti. Noin 120 vuoden jakso.

Se, onko elokuva naisen vai miehen ohjaama, ei näy suoraan teosten laadussa suuntaan tai toiseen. Yritän esimerkiksi miettiä pääni puhki, miksi Mopedi ja tikli on Tampereella, enkä keksi. Vain sen, että siinä on kyllä kevyttä tarinarakenteilla kikkailua, mutta... Tämä elokuva sattuu tulemaan Algeriasta, mutta vastaavan laisia tuotetaan Iranissa melkein liukuhihnalta.

Tai portugalilainen Hymyile vain äiti, täysin mitään sanomaton elegia, jonka hahmottomuus selittyy lopulta sillä perinteisellä: kyseessä on opiskelijatyö.

Katsoja tekee tiedostamattaankin työtä ymmärtääkseen, miksi hänen halutaan näkevän jokin tarjolle asetettu elokuva. KV6:ssa armenialaisohjaajan Yli sinisen arvuuttaa pitkään. Festivaali tuntuu ensin väittävän, että tämä tarina kannattaa nähdä, koska se kertoo maasta karkotettavasta naisesta - mutta se ei vielä tee elokuvasta kiinnostavaa. Missä on pihvi?

Lopulta tajuan olla etsimättä merkityksiä syvärakenteista ja vain katsoa sitä mitä näen: naista elokuvan jokaisessa otoksessa. Yli sinisen on Tampereella, koska siinä nähdään varmasti näiden festivaalien suurenmoisin näyttelijäsuoritus. Armine Anda löytää syvästi myötä eletyn ilmaisun tavoittamaan tämän puhki retuutetun naisen sielun. Alle vartissa. Silloin tällöin jury antaa erityistä tunnustusta näyttelijätaiteelle esim. kunniamaininnan muodossa. Tässä tarjoutuisi nyt tilaisuus.

Bagheeran tappamisen (Viidakkokirjaan viitaten) päänäyttelijä näyttää niin haamumaisen paljon Mesut Özililtä, että osaan ajatella vain jalkapalloa pakolaisten ahdingon sijaan. Sveitsiläisen Onnekas mies -animaation mukana olon selittämiseen eivät aivoni enää riitä. Sama juttu KV9:ssä rasittavan brittianimaatio Debytantin kanssa, joka on tähän mennessä teennäisintä, mitä silmäni ovat festareilla läpi kahlanneet. Punainen matkalaukku sen sijaan näyttää, mitä tehoja yksinkertaisesta asetelmasta saadaan irti hyvällä ohjauksella.

Lyhytelokuvallakin on omat vakiintuneet muotonsa. Hieno ranskalais-kolumbialainen dokkari Motorrodillo on cinéma véritén perinteitä tarkkaan noudatteleva, hyvin kuvattu, leikattu ja äänitetty esitys: Kolumbian syrjäkylille on luotu puolilaiton joukkoliikenneverkosto, missä moottoripyörät on kekseliäästi modifioitu kulkemaan raiteilla. Ongelmia on paljon, mutta tällainen liikennöinti näyttää myös hauskalta, kevyeltä, halvalta ja yhteisölliseltä. Hyvältä vaihtoehdolta Tampereen ratikalle...

Tulen katsoneeksi liikaa kv. kilpailua, koska minua vaivaa kaukokaipuu, ja haluan Helsinkiä kauemmaksi. Viideltä pakotan itseni Kotimaiseen 11. Cityporo jää pikkuhauskaksi kivikasvohuumoriksi. Kaikki karvoistani, essee naisten ihokarvoista, voisi olla enemmänkin kuin pintafeminismiä. Maskuliiniset Väkivallan tanssi ja Tulen lumous ovat teknisesti komeaa suorittamista, mutta eivät tee sisällöllään vaikutusta. Laura Rantasen upean näköinen dokumentti Jäähyväiset sanoille näyttää aidolle filmille kuvatulta. Erittäin hyvin ohjattu elokuva kertoo tarpeettomista kirjoista (joiden tuhoamisen seuraaminen tekee sielussa pahaa - vaikka kirjoja onkin liikaa), jotka päätyvät eristeeksi omakotitaloihin "kuiskuttelemaan"; mutta ajatusleikissä on lapsus, sillä eristeen alkumateriaalihan eivät suinkaan ole kirjat, vaan puu, josta kirjat tehdään?

II

"Pyörivä hyrrä" on ukrainaksi "dziga vertov", Denis Kaufmanin (1896-1954) taiteilijanimi. Liki 600 ihmistä täytti Tuomiokirkon ääriään myöten nähdäkseen Vertovin kuuluisimman elokuvan, Mies ja elokuvakamera (1929).

Valkokangas roikkui liian alhaalla, ja edessäni istui pitkä mies. Valitsin aivan takaa seisomapaikan, mistä näin koko kuvan. Luulisi minun jo tietävän paremmin: olisi pitänyt mennä eturiviin. Keskittyminen elokuvaan osoittautuu extreme-urheiluksi, sillä ovi käy levottomasti koko ajan, eivätkä kesken kaiken saapuvat ihmiset oikein tiedä miten olla.

Elokuva on silti upea, yksi parhaista. Restaurointi digimuotoon on tehty erittäin hyvin, mutta se on silti periaatteellinen valhe, kun kyse on elokuvasta, jonka aihe on filmi: filmi, jota väännetään, käännetään, hidastetaan, nopeutetaan, kaksoisvalotetaan ja manipuloidaan kaikin mahdollisin keinoin. Vertov on Kuleshovin priimusoppilas.

Säestyksestä huolehtivan urkuri Esa Toivolan raskassoutuinen lähestymistapa ei sovi lainkaan yhteen elokuvan kiihkeän ilmaisun kanssa, kuin hän ei olisi ymmärtänyt näkemäänsä. Vasta puolivälin tienoilla, hieman ennen maineikasta jaksoa teräsvalimossa, Toivola ottaa käyttöönsä paremmin elokuvaan henkeen sopivan asteikon. Omalle alueelleen hän pääsee upeassa urheilujaksossa, jossa musiikki ja kuva viimein löytävät harmoniaan. Urheilujakso hätkähdyttää näkemään, miten paljon se on vaikuttanut Leni Riefenstahliin vain muutama vuosi myöhemmin.

Mies ja elokuvakamera saa haikailemaan vaihtoehtoisen elokuvahistorian perään, missä tarina ei ole tyranni. Vertovin visiossa on kertomus, mutta vain viitteellisenä, temaattisena runkona - ja se on aivan yhtä johdonmukainen kuin mikä Casablanca tahansa. Vertov itse asiassa kokoaa yhteen kaikki tuolloin tunnetut lyhytelokuvan keinot ja kikat - Mies ja elokuvakamera on oikeastaan ylipitkä lyhäri. Se on kuvaelma ihmisistä kaupungissa, ei ihmisistä ja kaupungeista. Se tekee siitä ajattoman.

LIII Filkkaripäiväkirja: Elokuvan Spartakiadit

Osa 2/5

Talvipäivä oli Tampereella kaunis ja aurinkoinen, Vuolteen sillalla aika ajoin melkein lämminkin.

Itse ehdin vain häthätää panna sään merkille, sillä olen viettänyt aikani hämärissä olosuhteissa. Tieni olen valinnut itse, ja sillä pysyn.

Aamu meni laiskottelun merkeissä, joten päivän ensimmäinen näytös saapui kohdalleni vasta iltapäivällä. EFA-näytös oli täpö täynnä - mutta tämä oli onni, sillä KV4 osoittautui tosi hyväksi.

Kuuluttaja teki työnsä hyvin ja sai pirteän lopetuksensa palkaksi yleisön suosionosoitukset. Hän muistutti yleisöä kahdesta perusasiasta: kännykät on pidettävä äänettömällä ja valkokangasta ei saa kuvata.

Ei mennyt perille. Saatiin kuunnella puhelimen hälyä. Mutta varsinaisesti huomion varasti eturivin kuvia napsinut taulapää, jolle jouduin lopulta käydä sanomassa, että se kännykkä piiloon tai tulee lähtö. Yleisön häiritseminen ja tekijänoikeusasiat eivät ole pikkujuttuja, varsinkaan sivistyneessä seurassa.

Tämä kilpailunäytös oli aivan eri maata kuin eilinen. Kuvanlaatukin monta luokkaa parempi. Luullakseni kasimilliselle filmille kuvattu ukrainalainen haastatteludokumentti Verho on tehty vuotta ennen Venäjän aloittamaa sotaa; nyt sille taltioituneet kolmen sukupolven naisten muistikuvat kommunismiajalta näyttäytyvät viiltävässä valossa.

Seuraava tuottaa yllätyksen. Alkutekstit näyttävät tutuilta, ja äkkiä tajuan, että elokuvahan on Tampereella minun ansiostani. Suosittelin sitä jatkoon esivalintavaiheessa.

Ja hyvä niin. Tansanialainen Elokuvan apostolit esittelee länsimaisesta radikaalisti poikkeavan elokuvakulttuurin, jossa luovasti käännetyt päälledubbaukset - svahiliksi - nähdään kansaa palvelevina kulttuuritekoina. Rennon elokuvan hurlumheileikkaus sopii aiheeseen kuin kynä käteen.

Sveitsiläinen Rajat on komealla tekniikalla animoitu, mutta merkillisen paikallaan junnaava. Joka tapauksessa, se täyttää yhden perustehtävän: se näyttää jotain, mitä ei ole koskaan ennen nähty. Thainyrkkeilijän tarina Sattuiko? on loistavasti kuvattu, mutta sekin täynnä tyhjiä hetkiä. Monet kuvat ovat silti kauniita.

Joulukuun kuudentena 1917, siis Suomen itsenäisyyden alkamispäivänä, Kanadan Halifaxissa sattui kahden laivan yhteentörmäys, josta aiheutui historian valtavimpana pidetty ihmisen aiheuttama räjähdys ydinpommeja lukuun ottamatta. Vaikuttava kokeellinen animaatio Lentävä merimies saattaa ensi maanantaina voittaa lajinsa Oscarin. Sen aihe on Halifaxin räjähdyksen kahden kilometrin päähän sinkoama seilori, joka ihmeen kaupalla jäi henkiin kertomaan tarinansa jälkipolville.

Näytös päättyi brittiläis-tsekkiläiseen We Love Lifeen. Tämä upea dokumentti Spartakiadeista käsittelee arkistomateriaalia todella näkemyksellisesti. Spartakiadit olivat kommunistivaltioiden absurdi massatapahtuma, jossa juhlittiin "ruumiillista kasvatusta" valtaisilla ryhmäliikuntaesityksillä "maailman isoimmalla stadionilla". Mestarillinen, syväluotaava ja merkitystasoista rikas elokuva saattaa tuoda mieleen esimerkiksi Mika Taanilan eräät työt.

Jatkoin omaa versiotani Spartakiadeista lompsimalla ensimmäiseen Niagaran näytökseeni, missä tunnelma muuttui drastisesti. Lämpimät terveiset omasta ja Monroen puolesta elokuvaneuvos Kari Uusitalolle, jolle omistettua Arkiston aarteet -näytöstä oli tullut katsomaan kolmisenkymmentä Uusitalon ystävää. Elokuvaneuvos on filmihullu parhaasta päästä ja Filkkareiden kestovieras. Valistuselokuvat ja kansatieteelliset elokuvat saavat liian vähän huomiota lyhytelokuvasta puhuttaessa, mutta sydäntä lämmittävä miniretrospektiivi näytti, miten hyvin niitä voidaan tehdä. Ja kuinka rehevällä huumorilla.

Ilta koitti nopeammin kuin ehtii "kissaa" sanoa. Torstain pääherkun oli määrä olla Mika Taanilan ja Sami van Ingenin Monica in the South Seas. Ensimmäisenä pisti silmään, että salissa oli liian vähän väkeä siihen nähden, että ohjaajat ovat molemmat tuiki tuttuja Filkkareilla ja kokeilevan elokuvan kotimaisia kärkinimiä. Elokuvan aihe on huippumielenkiintoinen.

Otsikon Monica on dokumenttielokuvan isänä pidetyn Robert Flahertyn tytär ja Sami van Ingenin isotäti. Monican kuoltua hänen elokuvallinen jäämistönsä päätyi sukulaispojan haltuun, ja sieltä löytyi Monican vuonna 1975 Samoalla taltioima materiaali Flaherty-klassikko Moanan (1926) jälkiäänittämiseksi. Monica in the South Seas kertoo tästä Samoan matkasta ja tutkii sitä miten autenttista tai vääristeltyä dokumentaatio Flahertyn aikoina (kuten myöhemminkin) oli alkuperäiskansojen kohdalla.

Tarina ja aihe ovat kiehtovia, mutta elokuva ei lopulta oikein herää henkiin. Se ei ole ikävystyttävä, mutta sen kerronta tuntuu usein tasapaksulta, jos kohta älykkäältä. Pelkäänpä, että sen pysyvät arvot jäävät historian tutkimuksen alueelle.

Torstain päätti melko erikoinen KV7. Villin epätasainen ja sekava kattaus piti sisällään jopa osoittelevan tuntuisesti "ravistelevia aiheita" homouden kieltämisestä itsemurhaan siten, että se varsinainen elokuva meinasi unohtua kuvasta. Paitsi Jan Soldatin Kuoleman lavastuksessa, joka on kuin tehty nyky-yleisön pienimmälle yhteiselle nimittäjälle.

Kuoleman lavastus on yksinkertaisesti yhteen nivottu sikermä niistä ainutlaatuisen villeistä tavoista, millä Udo Kier on vuosikymmenten mittaan pistetty kuolemaan kameran edessä. Jonkunhan tämä piti tehdä, kun Kier itsekin sitä on toivonut.

Provosoivampi tapaus on legendaarisessa Lodzin koulussa valmistunut animaatio Hampaaton, joka ei ikimaailmassa olisi päässyt seulastani läpi kilpailuun asti. Toistuvasti Terry Gilliamin "tanssivat hampaat"-klassikon mieleen tuova, kömpelösti animoitu ja kehnosti renderoitu animaatio on "hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa  - tarkoitusta vailla". Lisäksi tällaista näennäisen villiä joka puolelle sinkoilevaa nykytaidetta tehdään maailmalla aika paljon.

Torstai päättyi aika nokkelaan norjalaiseen satiiriin Havainto. Se kysyy - ei VARMASTI tositapahtumien pohjalta (...) - missä määrin täydellinen ihminen mielessään toimiva hyvinvointiyhteiskunta saa tunkeutua vanhempien tielle pikkulapsen kasvatuksessa. Havainto olisi pikkunokkelaa piruilua, ellei se olisi poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu ja näytelty.

Torstai meni sukkelaan, ja huomenna urheilusuoritus jatkuu. Päälajina Dziga Vertovin nerokas Mies ja elokuvakamera.

Muistoja leluelämästä, sekä varteenotettava kysymys: Onko Toy Story yksi onnistuneimmista elokuvasarjoista ikinä?

(Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia Toy Story -elokuvista, sekä muista Pixar -animaatioista, joten lukekaa sen mukaisesti.)

Yksi aikakausi henkilökohtaisessa elokuvamaailmassani päättyi muutama viikko sitten. Olin odottanut tätä tapahtumaa pelonsekaisin tuntein, sillä kyseinen lopetuksen tunnelma leijui ilmassa jo elokuvasarjan edellisessä osassa vuonna 2010. Kyseessä on tietenkin Toy Story ja sen kasvaminen neljänteen osaansa, joka tekijöidensä mukaan olisi samalla myös se viimeinen.
 

Itselleni kyseiset Pixar animaatiostudion elokuvat ovat merkinneet hyvinkin paljon. Ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1995, suurten epäilysten saattelemana, sillä kyseessä oli ensimmäinen kokonaan tietokoneella tehty koko illan elokuva. Kaikki epäilykset osoittautuivat kuitenkin turhiksi ja Toy Story saavutti suurta suosiota muuallakin kuin erään minua vanhemman oppilaan tekemässä 5/5 elokuva-arvostelussa, joka julkaistiin ala-asteemme valokopiolehdessä joskus samana vuonna. Itse näin elokuvan vasta vuosia myöhemmin suomeksi dubatulta videokasetilta, enkä silloin vielä osannut aavistaa että samoihin aikoihin Forrest Gumpina juoksenteleva Tom Hanks oli myös cowboy Woodyn ääni.

Toy Story 2 saapui 1900-luvun lopulla, tuoden valoa pimeisiin yläastevuosiini. Kakkonen oli ensimmäistä osaa hauskempi, sementoiden samalla sitä pohjaa, minkä päällä Pixar lopulta työstäisi seuraavat suuret hittielokuvansa. Käsillä olevasta nousukaudesta johtuen, myös varttuneemmilla katsojilla alkoi olla ”lupa” mennä yksinään katsomaan lapsille tarkoitettuja animaatioita, ilman pikkusiskojen, pikkuveljien tai omien lapsien luomaa esiliinaa. Tätä kehityssuuntaa ei kuitenkaan tunnettu vielä kotipaikkani kaltaisilla pikkukylillä ja siksi olin katsomoni ainut yksinäinen teinipoika.
 

Tuo yksinäisyys jatkui seuraavat kymmenen vuotta, jonka jälkeen teattereihin saapui Toy Story 3. Siinä missä kakkonen oli vasta opetellut groovaamaan, soitti kolmososa jo täyttä boogieta ja esitteli katsojilleen täysiverisen Pixar-elokuvan, entistä surullisempine teemoineen ja synkempine hahmoineen.Kohtaus jossa päähenkilömme joutuvat hyväksymään oman lähestyvän kuolemansa roskien sulattamon liekkihelvetissä, on heittämällä yksi voimakkaimmista kohtauksista Toy Storyjen, ja varmasti myös muidenkin koko perheelle suunnattujen elokuvien, historiassa. Se on rehellisyydeltään ja tummasävyisyydeltään kuvastoa, joka saavutti eräänlaisen lakipisteensä vuosia myöhemmin Inside out-elokuvassa, jossa kouluikään varttuneen lapsen mielikuvitusystävä uhraa itsensä ja haihtuu sen seurauksena ilmaan unohduksen kuilussa. Kumpikin kohtaus kertoo Pixarin kyvystä käsitellä unohdusta ja kuolemaa rehellisesti, samalla kuitenkin painottaen ystävyyden tärkeyttä ja eteenpäin menemisen voimaa. Juuri näitä arvoja heijastaa myös Toy Story 3:sen loppu, missä aikuiseksi kasvanut Andy antaa lelunsa eteenpäin, ystäväperheensä lapsella. Kyseessä on kaunis lopetus lelupäähenkilöidemme tarinalle ja onnistunut päätös koko trilogialle. Tästä syystä moni katsojista, allekirjoittanut mukaan luettuna, epäili sitä mitä seuraisi tämän jälkeen?

Ja juuri tässä kysymyksessä lepää koko Toy Story 4 idea. Mitä tapahtuu sen jälkeen kun onnellinen loppu on ohi? Kaikki tuntuu olevan päällisin puolin hyvin, mutta syvemmällä kiehuu jotain hahmotonta. Tämä heijastuu esiin päähenkilöstämme Woodysta, joka Andyn lähdettyä, ei tunne enää tärkeyttä omassa olemisessaan. Onko leikeistä unohdettu Woody oikeassa paikassa elämässään, vai kaipaako hän oikeasti jonnekin muualle, ehkä jopa ilman ystäviään, joilla kaikilla on asiat enemmän kuin hyvin.

Se mikä sai uusimman Toy Storyn toimimaan itselleni, oli se, ettei kyseessä ollut enää kaikkien lelujen elokuva. Se keskittyi enää vain Woodyyn, jättäen lähes kaikki muut tutuista hahmoista kokonaan sivuhahmoiksi. Enää ei seikksailtu  tutun jengin kesken, vaan tarinan kerronnallinen keskipiste oli todellisessa päähenkilössä ja hänen matkansa pidentämisessä ja syventämisessä moniulotteisemmaksi kuin normaalisti tapana olisi. Pixarin luomassa maailmassa jokaisen maagisen hetken takana odottaa arkipäiväistyminen ja kyllästyminen, jopa niihin asioihin mihin ei koskaan luulisi voivansa kyllästyä. Onko lelun surullisin kohtalo edelleen hukkaan joutuminen, vai voiko se sittenkin olla ainoa tapa löytää se paikka minne oikeasti kuuluu? Samankaltaisiin kysymyksiin ei aina tunnu löytyvän helppoja vastauksia edes aikuisten maailmassa ja siksi nostan hattua sille että se on myös paikka minne kyseinen elokuva haluaa katsojansa viedä.

Tästä seikasta varmasti johtuu myös se että jotkut katsojista ovat pitäneet uusinta seikkailua liian kyynisenä ja kylmänä lapsille, käsitellen aiheita joita aikuinenkin ymmärtää ja ehkä jopa samaistuu itseään etsivän Woodyn kipuiluun. Itse en pettynyt uuteen Toy Storyyn. Mielestäni se oli mitä oivallisin lisä jo valmiiksi oivalliseen elokuvasarjaan. Se tekee sen mitä tämän kokoluokan jatko-osat harvoin uskaltavat. Muuttaa jo valmista kaavaa ja jos ei nyt ihan rikkoa, niin ainakin uudelleen muotoilla niitä traditioita millä aikaisemmat osat valmistettiin. Sen seurauksena syntyy elokuva, joka ei tunnu vanhan lämmittelyltä, vaan joltain uudelta ja virkistävältä, huolimatta siitä että mukana on myös kaikki vanhat raaka-aineet.

Mielestäni siis lienee oikeutettua kysyä, onko käsissämme jopa yksi onnistuneimmista elokuvasarjoista ikinä? Painotan sanaa sarja, sillä harva onnistuu tekemään näinkin tasalaatuisen trilogian ja lisäämään siihen vielä yhden, yhtä hyvän, elokuvan. Vastaus kysymykseen lienee lepäävän siinä päättyikö lelujemme seikkailut oikeasti tähän, vai pullahtaako reilun viiden vuoden päästä ilmoille vielä yksi Toy Story. Henkilökohtainen mielipiteeni tähän on se, että vaikka sarja ei olekaan vielä näyttänyt haurastumisen merkkejä, niin jokaista kuminauhaa ei tarvitse silti venyttää niin kauan kunnes se katkeaa. Mieluummin olisi aika alkaa miettimään millä muilla elokuvilla olisi mahdollista kasvaa yhtä viihdyttäviksi ja laadukkaiksi kuin neljä Toy Storya.

Tästäkin huolimatta aion silti olla vähän optimistinen ja jättää mielipiteeni vielä pikkiriikkisen raolleen. Ei paljoa, mutta sen verran että siitä tarpeen vaatiessa saattaisi mahtua muutama lelu läpi.

Toy Story 4 edelleen elokuvateattereissa.

Tekstin kirjoitti Jari Manninen, melko uusi monroelainen, elokuvatyyppi ja näyttelijä.

Jos Osamu Tezuka -näyttely olisi dokumenttielokuva

Osamu Tezuka - Mangan jumala -näyttely Tampereen taidemuseossa 5.1.2020 asti

Monroe, Tampereen ainoa aktiivinen elokuvakerho, huomioi Taidemuseon ohittamattoman Osamu Tezuka -näyttelyn. Elokuvantekijät ovat ylipäätään harvoin esillä taidemuseoissa, mutta nyt on kyseessä tämän taiteilijan ensimmäinen laaja museoretrospektiivi Euroopassa. Tampere on siis jälleen ykkönen maailman kaupunkien joukossa. Ja Tezukaa on nähty täällä aiemminkin, vuoden 1996 legendaarisilla Filkkareilla, jolloin Astro Boy komeili festaripaidoissa ja Tampere-taloon koottiin pieni näyttelykin.

Riippumatta siitä pitääkö hänen töistään - ja täytyy olla noin 10 danin jästi, jollei löydä tuotannostaan mitään mieleistä - tai onko ylipäätään kuullut hänestä, kuuluu Osamu Tezuka (1928-1989) viime vuosisadan vaikutusvaltaisimpiin taiteilijoihin. Mangan modernisoijana ja animen alkuun panijana Tezuka on viime kädessä vastuussa Japanin metroille ja junille leimallisesta ilmeestä sarjakuvien lukemiseen uppoutuneine matkustajineen, suuresta osasta cosplay-kulttuuria sekä japanilaisen pop-kulttuurin imagosta lännessä suurisilmäisine, puhtoisine fantasiahahmoineen. Niin ikään suurimpien elävien elokuvantekijöiden joukkoon lukeutuvan Hayao Miyazakin velka Tezukalle on suunnaton - niin kuin on kaikkien Miyazakin kollegoidenkin. Pixarin John Lasseter on puolestaan nimennyt Miyazakin elintärkeäksi esikuvakseen, ja Woodyn ja Buzz Lightyearin hahmoissa voikin helposti havaita niihin välittyneitä tezukamaisia piirteitä. Tezuka kuuluu jättiläisiin, jonka olkapäiltä kaikki hamuavat näkemään pidemmälle.

Taidemuseon näyttelyn rungon muodostavat 200 originaalipiirrosta, jotka ovat pelkkiä pisaroita merestä, sillä mestarin merkittävyyden kulmakivi oli hänen yli-inhimillinen tuotteliaisuutensa: Osamu Tezuka loi 150 000 sivua sarjakuvaa noin 45 vuodessa. Siinä sivussa hän myös perusti perheen, luki lääkäriksi, oli suosittu luennoitsija ja ohjasi 70 animea. Tuon rinnalla vapisee jo Stahanovkin.

"Nero" on kaikkien mielisana siihen pisteeseen saakka, että sen ylikäyttö on aiheuttanut inflaation koko käsitteelle, mutta Osamu Tezuka läpäisee testin kirkkaasti. Hän oli menestyksekäs jo siinä vaiheessa, kun muut vasta valmistautuivat yo-kokeisiin. 26-vuotiaana Tezuka oli kohonnut jo Japanin eniten ansaitsevaksi taiteilijaksi. Hän oli visionääri, joka näki mangan olevan vielä lapsenkengissään ja mitä mahdollisuuksia foorumi tarjosi tarpeeksi vireälle mielikuvitukselle. Ja mielikuvitusta mestarilla riitti. Vielä uransa loppuvuosina, piirrettyään jo 700:aa eri nimikettä Tezuka totesi ideoita riittävän yhä vaikka alennusmyyntiin, kun vain kädet tottelisivat kuten nuorempana. Näyttelyssä voi omin silmin todistaa, että hänen piirrosjälkensä oli villistä tahdista huolimatta läpi uran kaunista, voimakasta, rikasta ja jännittävää. Sekä aina elokuvamaista.

Jos Mangan jumala olisi dokumenttielokuva, se olisi kaiketi huolellisesti valmisteltu, järjestelmällinen ja kaikin puolin ammattitaitoinen tv-tuotanto. Sitä olisi helppoa katsella, se soljuisi mutkattomasti eteenpäin ja sanoisi kaiken tarvittavan laajasta aiheestaan. Ehkäpä se ei tarjoaisi suuria yllätyksiä, eikä sen kuvaus jättäisi voimakkaita muistoja, mutta se sivistäisi sitäkin enemmän. Ennen kaikkea se herättäisi nälän tutustua aihepiiriin syvemmin.

Näyttely kiertää Taidemuseossa kahdessa kerroksessa. Lisäksi pohjakerroksessa nähdään tärkeä mangan historiaa syventävä oheisnäyttely, MangaMania. On aina outoa nähdä sarjakuvasivuja irrotettuna niille luonteenomaisesta ympäristöstä seinille ripustettuna, missä ne tuntuvat kuin hukkuvan tilaan. Taidemuseonkin ripustuksesta puuttuu Tezukalle ominainen tilalla ja koolla leikittely. Kuka ties ständeillä, vitriineillä tai kangassuurennoksilla olisi saatu näyttelyyn kolmiulotteisuuden tuntua, mitä sarjakuvassa on vaikeata tavoittaa. MangaManian esillepanossa näitä mahdollisuuksia onkin päästy hyödyntämään paremmin. Tezuka-näyttelyä kannattaakin tarkastella kokonaisuutena, ikään kuin valtavana kuutiona, jonka eri sivuilla sama taiteilija näyttäytyy hieman eri vinkkelistä. Kannattaa melkein aloittaa toisen kerroksen oikeasta siivestä, missä voi katsella hyvän videobiografian Tezukasta. Jos tältä antoisalta näyttelyltä jotain jää kaipaamaan, niin vielä paljon lisää anime-näytteitä. Tezuka, joka ohjasi ensimmäisen animensa jo vuonna 1958, kuului myös animen perustuksen laskijoihin. Vuonna 1963 ilmiöksi noussut Astro Boy (tai oikeammin Atom) oli ensimmäinen japanilainen animoitu tv-sarja.

Mangan jumala vetää luokseen useammin kuin kerran. On enemmän kuin suositeltavaa suunnata näyttelyyn aina kun siellä on yleisöopastus tai jokin useista oheiskivoista, kuten ikebana-työnäytös (6.10.) tai kokonainen Japani & manga -tapahtumapäivä (26.10.) Museokortilla voi vaikka piipahtaa hetkiseksi lukemaan jotakin monista manga-pokkareista.

Elokuvakerho Monroe kehottaa mitä lämpimimmin kokemaan Taidemuseon ainutlaatuisen näyttelykokonaisuuden!

Espoo Ciné 2.2: Koiran vuosi

Wes Andersonin Koirien saari (Isle of Dogs)

Koirien saari                             蜻蛉
räjähdyttää tajunnan.               狂ひしづま
Kevät on täällä.                        三日の月

Japanissa on oikeasti kissojen saari. Itse asiassa kaksikin, mutta näistä maan keskiosan itäpuolella, Tyynessä valtameressä sijaitseva Tashirojima on se kuuluisa turistikatiska. Sen tuhatta katukissaa ruokkii väki, joka uskoo kissojen syöttämisen tuovan onnea.


Ei ole liian kaukaa haettu ajatus, että Wes Andersonin visionäärinen Koirien saari on saanut innoituksensa Tashirojimasta kääntäen asetelman niin nurin kuin mahdollista. Anderson sijoittaa tarinansa 20 vuoden päähän, jolloin eräässä Japanin prefektuurissa kissaihmiset ajavat todella kovaa koiralinjaa. Populistinen pormestari tekee kuonokuumeesta ja koiranuhasta (mitä termejä!) kärsivistä koirista syntipukkeja, jotka saavat kannettavakseen kansalaisten tyytymättömyyden. Viattomat ihmisen parhaat ystävät karkotetaan internoidaan Roskasaarelle odottamaan lopullista ratkaisua. Eräänä päivänä saarelle kirjaimellisesti rysähtää pormestarin ottopoika Akira etsimään omaa karvaturriaan.

Näin. Haluan uskoa, että Peter Greenaway hyväksyisi Koirien saaren, sillä vaikka se kertoo tarinan - vieläpä hyvin suoraviivaisen sellaisen -, teoksen sanoma, ajatus, ydin löytyy sen ei-tarinallisesta ilmaisuvoimasta. Joka on ilmiömäisyydessään täysin tyrmäävä. Berlíinissä elokuva palkittiin ohjauksestaan. Muita vaihtoehtoja - Kultaista Karhua lukuun ottamatta - tuomaristolla tuskin olikaan. Koirien saari, joka on upeampi kuin yksikään viime vuonna vuonna julkaistu amerikkalaiselokuva, ällistyttää nimenomaan mestarillisena ohjauksena.

Koirien saaressa Andersonin pikkutarkka kuvasuunnittelu naittuu unelmaliittoon hurjalla sykkeellä juoksevan kerronnan kanssa tavalla, joka käy ohjaajan eetoksen synteesistä. Joku suurista ranskalaiskriitikoista sanoi 1950-luvulla Aldrichin Kiss Me Deadlystä, että sen jokainen kuva sisälsi uuden idean. Samansuuntaisesti Koirien saari yllättää leikkauksesta toiseen yhä uusilla sommitelmilla ja rajauksilla. Näin visuaalisesti rikkaasta ja anteliaasta elokuvasta pääsee nauttimaan vain harvoin. Samalla Andersonin edellinen animaatio, Fantastinen Mr. Fox, paljastuu pelkäksi harjoitelmaksi. Siihenkin - isoista studioanimaatioista puhumattakaan - verrattuna Koirien saaren estetiikka käy epäröimättä vastahankaan genrelle tyypillisen makeilevuuden kanssa. Yksistään Koirien saaren väripaletti herättää turtuneet aistit kokemaan jotain tavallisesta poikkeavaa. Ja leffalla on vetää hihastaan valtavan paljon muutakin ihailtavaa.

Koirien saaren rytmi puolestaan perustuu taiko-rummutukseen. Hengästyttävän musiikkimaiseman elokuvaan luonut Alexandre Desplat käyttää esikuvanaan taiko-mestari Kaoru Watanaben lyhyttä ja iskevää bagatellia, joka elokuvassa kuullaan kolmesti. Musiikki seuraa ja kehystää animaatiota lähes yhtäjaksoisesti huumaavalla tavalla.

Lopputulos on sanalla sanoen mestariteos. Olen nähnyt elokuvan kahdesti, ja voisin käydä katsomassa sen kerran viikossa, helposti. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Koirien saaresta kuoriutuu parhaiden elokuvien lailla yhä uusia kerroksia. Yhtäältä Koirien saari on simppeli vähemmistöjen puolustus ja vertauskuva rasismin seurauksista. Samalla se on 2000-lukua piinaavan poliittisen oikeistopopulismin ja massojen sumutustekniikoiden analyysi. Yhtä hyvin Koirien saari käy tarinasta ihmisen ja koiran välisestä siteestä, joka juontuu vuosituhansien taakse, sekä kunnianosoituksesta japanilaisen elokuvan verrattomalle perinteelle. Joka tapauksessa, Koirien saari on painavien teemojensa päällä mielettömän hauska, kekseliäs mielikuvituksen ja pilojen runsaudensarvi. Lisäksi se on kaunis, kuten kaikki koiria kuvaava lähtökohtaisesti on.

Jos koira on poissa, onko ihmisellä toivoa?


Marginalia

1) Aivan kestämätöntä massojen sumutusta on sekin, että Koirien saari tuodaan Suomeen kääntämättä sen otsikkoa. Suomalaisten elokuvalevittäjien on omalta osaltaan aika ottaa vastuu siitä, että englanti ei ole yksi maamme virallisista kielistä.
2) Huomionarvoisena voi pitää sitä, että Yhdysvalloissa Koirien saari tuotti avausviikonloppunaan ällistyttävät 1,5 miljoonaa dollaria vain 27 teatterissa. Per teatteri -tuotoissa se haastaa jopa uusimman Marvel-tankin. Melkoista, vaikka nämä luvut eivät suoraan verrannollisia olekaan.
3) Valkokankaan jokaisen neliösentin hyödyntävä Koirien saari projisoidaan poikkeuksellisella tavalla, jotta tekstitys saadaan kokonaan kuvan ulkopuolelle. Hieno juttu. Koirien saari on kääntäjän painajainen, ja Marko Hartamo (?) tekee erinomaisen työn.

R&A XxX: Liian vähän kilpikonnia

Lauantai 16.9.2017

Michaël Dudok de Witin La tortue rouge ("Punainen kilpikonna", FRA/BEL/JAP, 2016)
Anna Rose Holmerin The Fits ("Kohtaukset", USA, 2015)
Geremy Jasperin Patti Cakes (USA, 2017)

- elokuvat arvioidaan kilpikonnamaisuuden mukaan, nollasta viiteen kilpikonnaa -


Mestari Stantonin yllättävä poismeno uran huippukohdassa otti päähän koko päivän eikä oikein mikään muukaan sujunut. Liian lyhyiden yöunien takia aamu meni hösseliksi eikä missään vaiheessa ehtinyt syödä, vaikka eivät ruokapaikat olleet mitenkään auliita festarieläintä ruokkimaankaan. Kuuden maissa aamiaislounaspäivälliseksi nautittu Coronan salamitoast oli päältä palanut, mutta sisältä vetinen, kunnioitettava suoritus itsenään. Päivänavaus koitti Savoyssa, joka on niin hyvä elokuvakeidas, ettei Bio Rexiä muista kaivata.

Jos kilpikonna oli Luckyssa päähenkilön vertauskuva, on se "Punaisessa kilpikonnassa" itse asia. Silti Lucky tuntui kummasti kilpikonnaisemmalta. Tämän esikoisen - jollaisia olivat päivän kaksi muutakin leffaa - piti kuulua festivaalin varmoihin tärppeihin. "Punainen kilpikonna" on nauttinut lähes yksimielisestä ylistävästä kannatuksesta Oscar-ehdokkuutta myöten. Kauniisti piirretyssä tarinassa pienelle saarelle haaksirikkoutuvasta miehestä on koettu yleismaailmallisia tunteita. Mutta jossain puolivälin tienoilla putosin itse pois elokuvan maailmoja syleilevästä taikapiiristä. Mitä pidemmälle aina vain symbolisemmaksi kääntyvä tarina etenee, sitä vaikeammin samaistuttavaksi sen idealisoitu romantiikka käy. Minä en yksinkertaisesti uskonut siihen, mitä elokuva yritti esittää sen jälkeen, kun juoni vaihtaa danieldefoesta hcanderseniin. Onko kukaan huomannut, että naiseksi maagisesti muuttuvan kilpikonnan ja miehen välistä romanssia ei perustella millään lailla? Niin vain tapahtuu. Kun kuvaan astuu miehen lisäksi muitakin henkilöitä, alkaa dialogittomuus tuntua keinotekoiselta ja etäännyttävältä. Ennen pitkää myös näin hienovaraiseen dramaturgiaan turhan raskas jousisoitinmusiikki vaikuttaa yleisön tunteiden manipuloinnilta. Ja kun elokuva ei enää pidä otteessaan, alkaa animointikin näyttää kovin paljon kuvakirjan jäljittelyltä. "Punainen kilpikonna" tuntuu 80-minuuttista kestoaan pidemmältä.

Arvio: ei tarpeeksi kilpikonnia - 3/5 kilpikonnaa


Omaan tekotaiteellisuuteensa sortuu myös Venetsian biennalen suojissa syntynyt oppilastyö "Kohtaukset". On olemassa synnynnäisiä elokuvantekijöitä, mutta Anna Rose Holmer ei kuulu heihin. Huonosti ohjattu "Kohtaukset" ei ole lainkaan jännittävä, vaikka jutun keskiössä ovat cincinnatilaisessa nuorisokeskuksessa tapahtuvat nuorten tyttöjen selittämättömät sairaskohtaukset. Oikeastaan "Kohtaukset" on lyhäri kokopitkän elokuvan vaatteissa, mutta 70 minuuttia on vähän liikaa lyhäriksi.

Arvio: ei oikeita kilpikonnia, mutta päähenkilöllä, jota nuori Royalty Hightower esittää oivasti, on paksua nahkaa ja kova kuori - 2/5 kilpikonnaa


Fox Searchlight yritti hetken tehdä Geremy Jasperin amatöörimäisestä Patti Cakesista tämän vuoden Junoa, mutta ei siinä onnistunut. Jasperilla on kyllä intoa ja energiaa, mutta elokuvia hän ei osaa ainakaan vielä ohjata. Ensimmäinen puoli tuntia on tuskaa. Leffa näyttää suuren osan ajasta Nokia 3310:llä kuvatulta eikä Jasper tunnu tietävän haluaako hän yleisön nauravan elokuvalleen vai ei. Idea ylipainoisesta, valkoisesta räppäritytöstä on raikas, mutta Jasper ei saa aiheesta kaikkia mehuja tiristettyä.

Oikeastaan Patti Cakes on muotokuva New Jerseyn henkisestä ilmastosta. Piskuinen, puolitoista kertaa Pirkanmaan kokoinen osavaltio on USA:n tiheimmin asutettu, mutta värjöttelee suuren isoveljensä, New Yorkin, katveessa. Ihmiset ovat kouluttamattomia, köyhiä ja täynnä asennetta. Lahjakkuutta löytyy, mutta se saa tehdä täyden päivätyön päästäkseen varjoista päivänvaloon. Patti Dombrowsky on kaiken tämän ruumiillistuma. Hyvä hahmo, joka olisi ansainnut paremman elokuvan. Kuten myös roolin taitavasti tekevä australialainen Danielle Macdonald. Näyttelijät ja heidän värikkäät roolihahmonsa ovat ylipäätään leffan parasta antia. Show'n varastaa ilman muuta Kuin raivo härän Cathy Moriarty Pattin mistään hätkähtämättömänä isoäitinä. Moriarty tuntuu ymmärtävän käsikirjoituksen huumorin ketään muuta paremmin.

Puolivälin jälkeen Patti Cakes petraa vähän, ja juoni sivakoi tuttuja latuja. Lopun nostatus kykyjenmetsästysiltoineen on kliseisyydestään huolimattakin kiistatta tehokas ja sydämellinen. Jasper urakoi leffaan myös sen hiphopit, joiden tasosta voi kukin esittää näkemyksensä. Tulkinnanvaraa riittää sen suhteen, miten tosissaan Jasperin riimit on tarkoitus ottaa.

Arvio: ei lainkaan kilpikonnia, ellei New Jerseyssä halua väkisin nähdä jotain samaa - 0/5 kilpikonnaa.

***

Siitäkin huolimatta, että reilun vuorokauden sisällä helsinkiläinen taksi on yrittänyt lähettää FilmiLiekin toimittajan kahdesti suojatieltä ikuisuuteen, sai Monroe edustuksen R&A:n leffavisaan Dubrovnikissa. Visa oli samalla Kelaa sitä -visakirjan julkistustilaisuus. Neljän hengen joukkueemme "Piukat paikat Niagaran bussipysäkillä" menestys jäi keskinkertaiseksi. Tuloksena viides sija ja kotiinviemisinä Korso-dvd.

Om Puri (1950-2017)

Huomattavimman kansainvälisen uran luonut intialaisnäyttelijä, Om Puri, kuoli kuudes tammikuuta, 66 vuoden iässä.

Taitavan, karismaattisen ja hienovireisen näyttelijän salaisuus piili kyvyssä saada katsojan sympatiat puolelleen melkein pelkällä läsnäololla, roolista riippumatta. Paras osoitus tästä on signatuuriroolina pidettävä tiukkapipoinen perheenisä Damien O'Donnellin brittihitissä East Is East (1999). Puri pullikoi, mahtailee ja äksyilee ajastaan jälkeen jääneenä muka-patriarkkana, mutta katsoja ei voi olla myötäelämättä hienon näyttelijän mukana. Kaksi vuotta aikaisemmin Puri oli tehnyt geometrisen vastakohdan poikansa radikalisoitumisesta huolestuneena isänä Udayan Prasadin My Son The Fanaticissa - yhtä vakuuttavin tuloksin.

Valtaosa Om Purin yli 300 roolia käsittäneestä filmografiasta on tietysti kotimaan tuotantoa, mutta hänet nostavat omiin korkeuksiinsa maanmiestensä joukossa luonneroolit merkittävissä länsimaisissa projekteissa. Nyrkkisäännöksi sopii, että Om Puri ei koskaan pettänyt. Hän toi väriä niin Mike Nichollsin Wolfiin (1994) kuin Stephen Hopkinsin Yön metsästäjiinkin (The Ghost and The Darkness, -96). Viimeinen kansainvälinen näyttö tuli Lasse Hallströmin Herkullisessa elämässä (The Hundred-Foot Journey, 2014) - sekin brittituotanto, jotka lienevät Purin maineen kulmakivi. Siitä suunnastahan tuli läpimurtokin vuoden 1982 klassikossa Gandhi. Jos kiireisyys kielii suosiosta, niin neljä vielä lopputuotannossa olevaa Om Puri -elokuvaa puhunee omaa kieltään siitä, millainen tekijä toissapäivänä menetettiin.

Myös In Memoriam

Robert Vaughn

Elokuva menetti vuonna 2016 poikkeuksellisen paljon. Marraskuussa vuoron sai 83-vuotiaaksi elänyt Robert Vaughn. Vaughn oli mies, joka piirteidensä puolesta oli syntynyt valkokangasuralle. Hän oli välittömän tunnistettava roolissa kuin roolissa. Kenties onkin sääli, että hän jäi jossain määrin televisiolle luomansa hahmon, Napoleon Solon, vangiksi. Suurin osa elokuvaurasta on pieniä luonnerooleja, vaikka edellytykset olisivat kai olleet enempään: Vaughn oli jo 28-vuotiaana Oscar-ehdokkaana Paul Newmanin tähdittämästä lakidraamasta Mies Philadelphiasta (The Young Philadelphians, 1959), ja seuraavana vuonna hän oli yksi 7 rohkeasta miehestä. Eikä sovi unohtaa hyvää roolia Steve McQueenin rinnalla Bullittissa (1968).

106 = uusi 27?

Sillä kuten kaksi vuotta sitten kuollut portugalilaisen elokuvan suurmies Manoel de Oliveira, myös Lupita Tovar ja Tyrus Wong poistuivat keskuudestamme kunnioitettavassa 106 vuoden iässä.

Kaksi päivää Robert Vaughnin jälkeen ikiuneen vaipunut Lupita Tovar oli Hollywoodin meksikolaistähti mykkäkauden ja äänielokuvan murrosvaiheessa. Hänen kuuluisin roolinsa oli "Mina" Bela Lugosin klassisen Draculan (1931) espanjankielisessä versiossa: elokuvat kuvattiin samaan aikaan siten, että "espanjatiimi" astui lavasteisiin yöllä päätiimin ripustettua päivältä hanskat naulaan. Erikoiseksi jutun tekee se, että yleisen mielipiteen mukaan "yöversio" on Lugosia lukuun ottamatta maineikasta isoveljeään parempi!

Kiinalaissyntyinen Tyrus Wong kuoli vuoden toiseksi viimeisenä päivänä. Wong oli leijasuunnittelija ja taiteilija, jonka Walt Disney -studio on julkisesti kreditoinut klassikkoanimaatio Bambin (1942) visuaalisen ilmeen tosiasialliseksi isäksi. Walt Disney itse valitsi alaisenaan 1938-41 työskennelleen Wongin maalaukset työstettävän animaation lähtökohdaksi. Wong oli myös merkittävä esikuva aasialaisille taiteilijoille, jotka etsivät töitä Hollywoodin unelmatehtaasta. Pamela Tom toteutti vuonna 2015 Tyrus-nimisen henkilökuvan iäkkäästä pioneerista.