Muistoja leluelämästä, sekä varteenotettava kysymys: Onko Toy Story yksi onnistuneimmista elokuvasarjoista ikinä?

(Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia Toy Story -elokuvista, sekä muista Pixar -animaatioista, joten lukekaa sen mukaisesti.)

Yksi aikakausi henkilökohtaisessa elokuvamaailmassani päättyi muutama viikko sitten. Olin odottanut tätä tapahtumaa pelonsekaisin tuntein, sillä kyseinen lopetuksen tunnelma leijui ilmassa jo elokuvasarjan edellisessä osassa vuonna 2010. Kyseessä on tietenkin Toy Story ja sen kasvaminen neljänteen osaansa, joka tekijöidensä mukaan olisi samalla myös se viimeinen.
 

Itselleni kyseiset Pixar animaatiostudion elokuvat ovat merkinneet hyvinkin paljon. Ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1995, suurten epäilysten saattelemana, sillä kyseessä oli ensimmäinen kokonaan tietokoneella tehty koko illan elokuva. Kaikki epäilykset osoittautuivat kuitenkin turhiksi ja Toy Story saavutti suurta suosiota muuallakin kuin erään minua vanhemman oppilaan tekemässä 5/5 elokuva-arvostelussa, joka julkaistiin ala-asteemme valokopiolehdessä joskus samana vuonna. Itse näin elokuvan vasta vuosia myöhemmin suomeksi dubatulta videokasetilta, enkä silloin vielä osannut aavistaa että samoihin aikoihin Forrest Gumpina juoksenteleva Tom Hanks oli myös cowboy Woodyn ääni.

Toy Story 2 saapui 1900-luvun lopulla, tuoden valoa pimeisiin yläastevuosiini. Kakkonen oli ensimmäistä osaa hauskempi, sementoiden samalla sitä pohjaa, minkä päällä Pixar lopulta työstäisi seuraavat suuret hittielokuvansa. Käsillä olevasta nousukaudesta johtuen, myös varttuneemmilla katsojilla alkoi olla ”lupa” mennä yksinään katsomaan lapsille tarkoitettuja animaatioita, ilman pikkusiskojen, pikkuveljien tai omien lapsien luomaa esiliinaa. Tätä kehityssuuntaa ei kuitenkaan tunnettu vielä kotipaikkani kaltaisilla pikkukylillä ja siksi olin katsomoni ainut yksinäinen teinipoika.
 

Tuo yksinäisyys jatkui seuraavat kymmenen vuotta, jonka jälkeen teattereihin saapui Toy Story 3. Siinä missä kakkonen oli vasta opetellut groovaamaan, soitti kolmososa jo täyttä boogieta ja esitteli katsojilleen täysiverisen Pixar-elokuvan, entistä surullisempine teemoineen ja synkempine hahmoineen.Kohtaus jossa päähenkilömme joutuvat hyväksymään oman lähestyvän kuolemansa roskien sulattamon liekkihelvetissä, on heittämällä yksi voimakkaimmista kohtauksista Toy Storyjen, ja varmasti myös muidenkin koko perheelle suunnattujen elokuvien, historiassa. Se on rehellisyydeltään ja tummasävyisyydeltään kuvastoa, joka saavutti eräänlaisen lakipisteensä vuosia myöhemmin Inside out-elokuvassa, jossa kouluikään varttuneen lapsen mielikuvitusystävä uhraa itsensä ja haihtuu sen seurauksena ilmaan unohduksen kuilussa. Kumpikin kohtaus kertoo Pixarin kyvystä käsitellä unohdusta ja kuolemaa rehellisesti, samalla kuitenkin painottaen ystävyyden tärkeyttä ja eteenpäin menemisen voimaa. Juuri näitä arvoja heijastaa myös Toy Story 3:sen loppu, missä aikuiseksi kasvanut Andy antaa lelunsa eteenpäin, ystäväperheensä lapsella. Kyseessä on kaunis lopetus lelupäähenkilöidemme tarinalle ja onnistunut päätös koko trilogialle. Tästä syystä moni katsojista, allekirjoittanut mukaan luettuna, epäili sitä mitä seuraisi tämän jälkeen?

Ja juuri tässä kysymyksessä lepää koko Toy Story 4 idea. Mitä tapahtuu sen jälkeen kun onnellinen loppu on ohi? Kaikki tuntuu olevan päällisin puolin hyvin, mutta syvemmällä kiehuu jotain hahmotonta. Tämä heijastuu esiin päähenkilöstämme Woodysta, joka Andyn lähdettyä, ei tunne enää tärkeyttä omassa olemisessaan. Onko leikeistä unohdettu Woody oikeassa paikassa elämässään, vai kaipaako hän oikeasti jonnekin muualle, ehkä jopa ilman ystäviään, joilla kaikilla on asiat enemmän kuin hyvin.

Se mikä sai uusimman Toy Storyn toimimaan itselleni, oli se, ettei kyseessä ollut enää kaikkien lelujen elokuva. Se keskittyi enää vain Woodyyn, jättäen lähes kaikki muut tutuista hahmoista kokonaan sivuhahmoiksi. Enää ei seikksailtu  tutun jengin kesken, vaan tarinan kerronnallinen keskipiste oli todellisessa päähenkilössä ja hänen matkansa pidentämisessä ja syventämisessä moniulotteisemmaksi kuin normaalisti tapana olisi. Pixarin luomassa maailmassa jokaisen maagisen hetken takana odottaa arkipäiväistyminen ja kyllästyminen, jopa niihin asioihin mihin ei koskaan luulisi voivansa kyllästyä. Onko lelun surullisin kohtalo edelleen hukkaan joutuminen, vai voiko se sittenkin olla ainoa tapa löytää se paikka minne oikeasti kuuluu? Samankaltaisiin kysymyksiin ei aina tunnu löytyvän helppoja vastauksia edes aikuisten maailmassa ja siksi nostan hattua sille että se on myös paikka minne kyseinen elokuva haluaa katsojansa viedä.

Tästä seikasta varmasti johtuu myös se että jotkut katsojista ovat pitäneet uusinta seikkailua liian kyynisenä ja kylmänä lapsille, käsitellen aiheita joita aikuinenkin ymmärtää ja ehkä jopa samaistuu itseään etsivän Woodyn kipuiluun. Itse en pettynyt uuteen Toy Storyyn. Mielestäni se oli mitä oivallisin lisä jo valmiiksi oivalliseen elokuvasarjaan. Se tekee sen mitä tämän kokoluokan jatko-osat harvoin uskaltavat. Muuttaa jo valmista kaavaa ja jos ei nyt ihan rikkoa, niin ainakin uudelleen muotoilla niitä traditioita millä aikaisemmat osat valmistettiin. Sen seurauksena syntyy elokuva, joka ei tunnu vanhan lämmittelyltä, vaan joltain uudelta ja virkistävältä, huolimatta siitä että mukana on myös kaikki vanhat raaka-aineet.

Mielestäni siis lienee oikeutettua kysyä, onko käsissämme jopa yksi onnistuneimmista elokuvasarjoista ikinä? Painotan sanaa sarja, sillä harva onnistuu tekemään näinkin tasalaatuisen trilogian ja lisäämään siihen vielä yhden, yhtä hyvän, elokuvan. Vastaus kysymykseen lienee lepäävän siinä päättyikö lelujemme seikkailut oikeasti tähän, vai pullahtaako reilun viiden vuoden päästä ilmoille vielä yksi Toy Story. Henkilökohtainen mielipiteeni tähän on se, että vaikka sarja ei olekaan vielä näyttänyt haurastumisen merkkejä, niin jokaista kuminauhaa ei tarvitse silti venyttää niin kauan kunnes se katkeaa. Mieluummin olisi aika alkaa miettimään millä muilla elokuvilla olisi mahdollista kasvaa yhtä viihdyttäviksi ja laadukkaiksi kuin neljä Toy Storya.

Tästäkin huolimatta aion silti olla vähän optimistinen ja jättää mielipiteeni vielä pikkiriikkisen raolleen. Ei paljoa, mutta sen verran että siitä tarpeen vaatiessa saattaisi mahtua muutama lelu läpi.

Toy Story 4 edelleen elokuvateattereissa.

Tekstin kirjoitti Jari Manninen, melko uusi monroelainen, elokuvatyyppi ja näyttelijä.