True Detective, Etelä-Korea

Bong Joon-hon Salinui chueok (Memories of Murder)


Pyhä jysäys, että tämä on hyvin ohjattu elokuva. Ei ihmekään, että elokuvakoulut käyttävät tätä kursseillaan näytteenä esimerkillisestä ohjauksesta. Kymmenen vuotta myöhempää pannukakkua Snowpiercer ei meinaa uskoa saman miehen tekemäksi. Vaan eiväthän Kummisetä ja Jack tunnu nekään tulevan samasta osoitteesta.

"Muistoja murhasta" - monimielinen otsikko, kuten jäljempänä nähdään - syntyi poikkeuksellisten vaiheiden kautta. Taustalla on aivan oikea, 80-luvulla Etelä-Korean maaseudulla järkyttänyt murhien sarja, siitä vuonna -96 tehty näytelmä sekä Bong Joon-hon lahjana saama Alan Mooren From Hell -sarjakuva. Näistä ammentaen Joon-ho käytti vielä puoli vuotta taustatutkimukseen ja murhasarjan koskettamien haastattelemiseen ennen kuin pisti ensimmäistäkään kirjoitusmerkkiä liuskalle. Vähemmälläkin on saatu mestariteoksia aikaan.

Ja mestariteos Memories of Murder on, monella tasolla liikkuva, eri tyyliaineksia film noirista surrealistiseen komediaan sekoittava kronikka, jonka pitää kasassa henkeäsalpaavan ilmeikäs ohjaus.

Elokuvakoulujen suosikiksi Memories of Murder lienee noussut pitkien, staattisella kameralla kuvattujen kohtaustensa takia, joissa kuva-alassa tapahtuu syvyyssuunnassa useassa eri kerroksessa. Tällaisen taloudellisen ja rikkaan kerronnan mestareihin lukeutuu Steven Spielberg, mutta Joon-holla on ihan oma, äkkiväärä kosketuksensa, jonka yksi yllättävä kaukainen sukulainen löytyy Bruno Dumontin Pikku Quinquinistä (2014).

Elokuvakerrontana Memories of Murder ansaitsee mainetta monesta muustakin syystä. Joon-ho toteuttaa viisautta siitä, että jokaisen otoksen pitää esitellä yksi, vahva idea. Yli kaksituntisen, hosumattoman elokuvan pitää kiinnostavana otosten jäntevä vaihtelu lähikuvasta yleiskuvaan, tableau vivantista kamera-ajoon sekä veitsenterävä leikkaus. Kompositiot ovat täsmällisiä ja harmonisia, kamera-ajot ovat ajoja energiansa, eivät itsetietoisen brassailun takia. Loppuun asti mietitty toteutus palvelee aina kohtauksen tarpeita.


Ohjauksen vahvuuden takia elokuva kestää ympäristön realistisen kuvauksen törmäämisen farssimaisten hahmojen kanssa, joita esittää joukko loistavia näyttelijöitä. Murhien sarjaa tutkivat sekä toinen toistaan epäpätevämmät maalaiskytät että Soulista apuun kiiruhtava fiksumpi kaupunkietsivä. Mutta kaikki he osoittautuvat tutkinnan kestäessä yhtä avuttomiksi murhaajan edessä.

"Salinui chueok" kääntyy (parhaan tietämykseni mukaan) suomeksi suunnilleen "muistoja murhasta", mutta alkukieleen sisältyy näkemiseen tai silmään viittaava kaksoismerkitys. Ohjaajan verrattoman luottonäyttelijän Kang-ho Songin esittämä päähenkilö, katujyrämäinen tärkeilijä, uskoo vuorenvarmasti tunnistavansa ihmisten silmistä kuka on paha. Ja on kerta toisensa jälkeen väärässä. Elokuva viittaa nimensä kautta myös maansa lähihistoriaan, ja "murhilla" tarkoitetaan muutakin kuin poliisien tutkimaa tapausta.

Suomen Lapin kokoisessa Etelä-Koreassa asuu 50 miljoonaa ihmistä. Ensimmäiset vapaat presidentinvaalit järjestettiin 1987. Elokuvan tapahtumat alkavat loppuvuodesta 1986. Vain kuusi vuotta aiemmin Etelä-Koreassa oli koettu sotilaallinen vallankaappaus. Memories of Murderin uhrit ovat punaisiin sonnustautuneita naisia, ja murhat tapahtuvat aina sadepäivinä. Pääepäilty on muuttanut seudulle hiljattain Kwangjun kaupungista, jonka asukkaat keväällä 1980 vallankaappauksen jälkeen nousivat kapinaan. Tämä johti "Kwangjun verilöylyyn", Etelä-Korean omaan Tiananmeniin, jossa sai surmansa yli 600 ihmistä.

Monet Memories of Murderia katsovat eteläkorealaiset muistavat, että kwangjulaiset naiset pukeutuivat punaiseen, ja että kapinan aikaan satoi.

Memories of Murderissa elää vahvana Fritz Langin "murhaaja keskuudessamme" -teesi. Murhaaja on mies vailla ominaisuuksia, mattimeikäläinen. Kuka tahansa meistä, yhteiskunnan synnyttämä.

Kun Kang-ho Song viimeisen kerran etsii murhaajaa tämän silmistä, hänen tuijotuksensa kääntyy suoraan valkokankaalle. Tavoitellen tosielämän murhaajaa, yhä vapaalla jalalla.

R&A XxX: Päivän sana: leikki

Lauantai 23.9.2017

Agnès Vardan ja JR:n Visages villages (Kasvot, kylät, Ranska, 2017)
Sally Potterin The Party (Iso-Britannia, 2017)
Sun-Ho Chon Ha-roo ("Päivä", Etelä-Korea, 2017)

- elokuvat saavat sanaleikkisyydestään 0-5 godard-pistettä -


Tänään katselin kasvoja kylillä, kävin Sally Potterin bileissä ja todistin päivän päättymistä Savoyssa. Kaikkia päivän elokuvia yhdisti sanoilla leikittely.

Kasvot, kylät -dokumentin alkukielinen nimi makustelee viehättävästi elokuvan aiheita yhdistävien sanojen samankaltaisuudella. Suomenkielisessä käännöksessä tämä pieni pila haihtuu. Otsikon taakse kätkeytyy 89-vuotiaan Ranskan kansallisaarteen, Agnès Vardan, 22. pitkä elokuva. Ja pitkät työt muodostavat korkeintaan puolet mestarin elämäntyöstä. Tämä viimeisin syntyi symbioottisessa yhteistyössä katutaiteilija JR:n kanssa.

Vaikka viritys on täysin eri, tätä yhteistyötä voisi verrata Steve Cooganin ja Rob Brydonin Trip-elokuviin. Kasvot, kylät perustuu kahden taiteilijan kommunikaatiolle heidän tehdessä matkaa pitkin Ranskan maaseutua, siellä uinuvissa kylissä muistoja taltioiden ja merkkejään jättäen. JR tekee yhteisöllistä tilataidetta liisteröimällä kohtaamistaan ihmisistä ottamiaan valtavia valokuvia seinien ja eri pintojen koristeeksi.

Parikymmentä vuotta sitten Agnès Varda jätti fiktiot taakseen ja on sen jälkeen keskittynyt tekemään maailman ihanimpia dokkareita, joita kantaa hänen persoonansa, maailman ihanin. Kasvot, kylät lienee R&A:n valoisin, kesäisin ja elämänviisain teos. Varda on tehnyt elokuvia 60 vuotta, ja voiko sellaisella kokemuksella enää huonoa tehdäkään? Siis, tässä on nainen, joka antoi vaikutteita Godardille, ei toisinpäin! Kasvot, kylät yrittää käydä Herra Elokuvaa (sekä totisessa että ironisessa merkityksessä) tapaamassa, mutta "erakkofilosofi" tuottaa elokuvan ainoan mielipahan. Muuten Vardan ja JR:n yhteisteos juhlii kohtaamiaan ihmisiä ja heidän tarinoitaan pikkukylissä, joiden veri vuotaa vastustamattomasti kaupunkeihin.

Vardalaisuudesta voisi sanoa paljonkin, mutta se ei koskaan vastaisi itse kokemusta. Kuinka riemukasta, että tämä pieni, liki ysikymppinen originelli voi R&A:ssakin vetää salin täyteen! Sanottakoon vielä, että Suomessa Vardan vastine voisi olla Kiti Luostarinen, joka tekee ihan yhtä hyviä ja sydämellisiä elokuvia ihmisestä. Varda vain on paljon vanhempi, mikä tekee hänen nykydokkareistaan paitsi taltiointeja kulloisistakin kohteistaan myös eräänlaisen muistelmasarjan Agnès Vardan elämästä.

Sanaleikkisyys: 3/5 godardia


Lisää ihania naisia kanaalin toiselta puolelta: Sally Potter. Potter, hänkin jo liki seitsemänkymmenen, on tehnyt yhden 1990-luvun mieliinpainuvimmista elokuvista, Orlandon, eikä varmaan sen varjosta tule eroon pääsemään. Hänen elokuvansa kiinnostavat yhtä kaikki aina. Piskuinen, yhteen asuntoon sijoitettu The Party on mustavalkoinen zeitgeist-komedia, jota pyörittää aivan mieletön näyttelijäkaarti, mikä kertoo omalta osaltaan Potterin maineesta.

The Party on vähän teoreettinen ja keinotekoinen, mutta nokkela ja oivaltava pieni elokuva. Se väittää, että älykkäät ja menestyvät ihmiset ovat myös pohjattoman itsekkäitä ja itsekeskeisiä. Koolla on joukko ministeriksi nimitetyn Kristin Scott Thomasin ystäviä, kaikki karikatyyrimäisen fakkiintuneita omiin maailmankuviinsa. Cillian Murphy, miljonäärisijoittaja, uskoo rahaan ja vetää valkoista pulveria nokkaansa vessassa; Emily Mortimer määrittelee kaiken oman lesboutensa kautta; itse Bruno Ganz - Potterin neronleimaus - saksalaisena homeopaattina ja elämäntapaluotsina; sekä Ganzin kyynisenä naisystävänä Patricia Clarkson, jolle Potter lahjoittaa pirullisimmat repliikkinsä.

Juoni kiertyy kuitenkin Scott Thomasin miestä esittävän, hätkähdyttävästi laihtuneen Timothy Spallin ympärille. Entinen historian professori on aivan muissa maailmoissa, ja kun syy tähän selviää, muuttuu juhlien luonne drastisesti.

Kaikki he ovat Potterin ei-niin-hienovaraisen käsittelyn jäljiltä yhtä pilalle hemmoteltuja ja modernin "sivistyksen" aivonussimia solipsisteja, jotka eivät jätä tilaisuutta käyttämättä julistaakseen oman näkökulmansa ylivertaisuutta. Tunneasioissa he vain ovat aivan hukassa.

The Party tarkoittaa Sally Potterin teoksessa paitsi juhlia, myös seuruetta ja puoluetta.

Sanaleikkisyys: 4/5 godardia


Aikasilmukka kuuluu scifi/fantasia-elokuvien perussanastoon, ja sitä luulisi, että aihe on kaluttu jo ydinluuhun saakka puhki. Mutta sitä erehtyisi, sillä Sun Ho-Cho on tehnyt esikoisenaan harvinaisen tiukan ja pitkälle harkitun Päiväni murmelina/Final Destination-muunnelman.

Eteläkorealainen "Päivä" on ensiluokkaista trilleriviihdettä, joka päättyy aivan muualle kuin mistä alkaa. Sun Ho-Chon tarina pelaa niin nokkelasti kaiken nähneen yleisön odotuksilla, että noin puolen tunnin kohdalla iskee tunne, että mihin tämä enää tästä voi mennä, kun tosi asiassa kaikki on vasta alkamassa. Ohjaaja-käsikirjoittaja ikään kuin pelaa katsojien kanssa pokeria, paljastaen korttinsa harkitusti ja yksi kerrallaan. Vaikka tarina perustuu kuluneille kliseille, ovat ne saaneet ainakin uudet vaatteet, ja on nautinto saada olla näin osaavassa kyydissä. Lopulta vain iskee pelko, sillä "Päivä" on juuri sitä kamaa, mitä Hollywood janoaa kierrättää.

Ha-roo paitsi tarkoittaa päivää, on myös tarinan sydämessä sijaitsevan pojan nimi.

Sanaleikkisyys: 4/5 godardia

R&A: Rankkoja päiviä

Kuinkahan paljon elokuvien lääketieteellistä hyötyä on tutkittu? Onnistunut elokuva voi olla kokemus, joka keventää masentunutta, rauhoittaa ärtynyttä ja piristää väsynyttä. Se voi kääntää koko päivän suunnan.

Eteläkorealainen trilleri Kkeut-kka-ji-gan-da (kv. A Hard Day) on tällainen elokuva. Se on aivan...mahtava. En muista, milloin olisin viimeksi nauttinut elokuvan katselemisesta näin paljon ja taka-ajatuksettomasti. Tai milloin tällaiselle piristysruiskeelle olisi ollut yhtä paljon käyttöä.

A Hard Day osoittaa, että mitä tahansa yhdysvaltalaiset tekevät, korealaiset pystyvät tekemään sen paremmin. Elokuva lähtee tutusta asetelmasta: äitinsä hautajaisista myöhässä oleva mies ajaa pimeällä tiellä tuntemattoman päälle ja tunkee ruumiin takaluukkuun. So far so familiar. Seuraavassa kohtauksessa käy ilmi, että päähenkilö on poliisi.

Tällainen asetelma antaa runsaasti mahdollisuuksia ja A Hard Day ottaa niistä kaiken irti. Elokuva kuvaa pohjimmiltaan miestä, jolla menee pieleen kaikki mikä vain voi mennä pieleen, mutta Donald Westlakekin olisi ylpeä siitä, kuinka pitkälle ohjaaja-käsikirjoittaja Kim Seong-hun tarinansa kehittelyssä pääsee. Jossain vaiheessa alkupiste on enää kaukainen muisto vain juonen kulkiessa askel askeleelta yhä villimmille poluille.

Verrokiksi voi nostaa esimerkiksi Coen-esikoisen Blood Simple. Yhteistä on loistavasti mukaan upotettu musta huumori, rautainen käsikirjoitus ja ennen kaikkea se, ettei kätensä puhtaina pitäneitä hahmoja juuri kankaalla näy. Etsivä Ko - tämä saattaa olla Kafka-viittaus! - on hänkin korruptoitunut jo ennen kolaria, mutta: silloin, kun koko yhteiskunta on mätä, alkaa moraalin harmaasta paletista erottua yhä useampia sävyjä. Protagonistia alkaa väkisinkin sympata ja sitä enemmän, mitä pidemmälle juttu etenee.

Blood Simplesta A Hard Dayn erottaa toiminnallisuus. Ohjaajana Kim Seong-hun leikkaa pihvistään huolellisesti pois kaiken paitsi fileen. Jokainen kohtaus tuo uuden lisän Ko'n painajaiseen ja lisät saapuvat kiihtyvällä draivilla. Ja yhä useammin "lisät" tarkoittavat väkivaltaisia kohtaamisia, jotka viedään tyylikkäästi ääripisteeseensä. Toisaalta esimerkiksi Ko'n suunnitelma ruumiin piilottamiseksi on nerokas. Ko'n painajaisen unenomaisuutta elokuva alleviivaa käyttämällä keskeisen kännykän soittoäänenä samaa Shostakovitshin valssia, minkä Stanley Kubrick nosti hitiksi "unielokuvallaan" Eyes Wide Shut.

Ohjaajana Seong-hun on teknisesti moitteeton ammattilainen, mutta kyllä A Hard Day on ennen kaikkea kirjoittajan elokuva. Nautittava teksti näkyy näyttelijöidenkin otteissa. Lee Sun-kyun ottaa etsivä Ko'n täysin omakseen eikä hänen ympärillään nähdä epäonnistumisia. Elokuva olisi vielä parempi, jos digitekniikka ei tekisi kuvasta liian kirkasta.



Kirjoittajan elokuva on myös Third Person, ja taitavan kirjoittajan sittenkin: Third Person on Paul Haggisin uutuus. Pitkä ja tasainen teos kuljettaa ristikkäin kolmea tarinaa kolmessa kaupungissa. Kaikissa keskeinen tekijä on kuvasta poissa pysyvä lapsi. Kaikki tarinat ovat sukulaisia keskenään: yksi on romanttinen, toinen parisuhdedraama ja kolmas eräänlainen sosiaalinen selviytymiskamppailu.

On selvää, että Third Person on Haggisille itselleen tärkeä elokuva. Niin maltilla ja sellaisella painokkuudella kaikki sen palaset on laskettu kohdilleen. Pääteema on syyllisyys, sen käsitteleminen ja itselleen anteeksi antaminen. Mutta metatasolla omakohtainen Third Person käsittelee taiteen tekemistä, ennen muuta kirjoittamista: mitä hyvä kirjoittaminen on, mitä on siihen sisältyvä tekniikka ja kuinka paljon kirjoittaja muusalleen uhraa.

Oikein hyvä. Paitsi, että vakavat ajatukset ja taidokkuus eivät aina riitä. Third Person on sofistikoitua, fiksua draamaa aikuiseen makuun. Se vain ei aivan toimi. Sitä seuraa mielellään laatudraamana, antaen älykkäiden ideoiden hivellä aivoja, mutta minkäänlaista lennon tuntua siitä ei saa. Third Person muistuttaa kerroksisuudessaan viime vuoden parhaimmistoon kuulunutta Menneisyyttä, mutta se ei pääse yhtä lähelle katsojaa. Ei vain pääse. Siinä missä Menneisyys kumpusi jostain alkulähteestä, Third Person on kirjoitettu kuin best seller -romaani: tarkasti ja hallitusti, loogisin lausein, joissa maistuvat editorin reunamerkinnät. Tai toisin sanoen, Third Person on oikein "hieno" paitsi, että se maistuu samalta kuin kaikki muukin. Hien suolaa siinä ei maista.



Ehkä, vain ehkä, voisi olla toisin, jos roolitus olisi onnistuneempi. "Selviytymistarinassa" Mila Kunis osoittaa olevansa aivan liian tylsä saadakseen tämän tasoisia rooleja, ja James Franco tekee huonoimman työnsä miesmuistiin. Ylivoimaisesti parhaiten tarinoista kulkee se romanttinen. Italiassa liikkuva kertomus liittää yhteen aina suggeroivan Adrien Brodyn ja sensuellin Moran Atiaksen. Heidän välillään on kemiaa, joka puuttuu jopa päätarinan Liam Neesonin ja Olivia Wilden väliltä. Brodyn ja Atiaksen romanssi on tarkoituksella keinotekoinen ja epäuskottava, mutta näyttelijät puhaltavat sen henkiin. He tekevät todeksi myös poikkeuksellisen hellän rakkauskohtauksen, elokuvan parhaan ja aidoimman hetken.

Ja lopussa kaikki palaset ovat vihdoin paikoillaan, kaikki langat siististi letitettyinä. Valitettavasti.