Ihmeeseen

"Nousimme portaita. Ihmeeseen."

Mont Saint Michel

Tervetuloa ihmeeseen: Ihmeeseen. Elokuvanteon kahdeksikymmeneksi vuodeksi hylänneen Terrence Malickin kuudes ohjaus To the Wonder ei muistuta mitään muita samaan aikaan teattereissa pyöriviä elokuvia - näinä aikoina jo se riittää melkein pitämään Malickin elokuvaa ihmeenä; suurempi ihme on kuitenkin, että se on voitu tehdä, että näin yksilölliselle, intiimille ja pakahduttavan herkkävireiselle amerikkalaiselokuvalle on löydetty rahoitus ja mahdollisuus. Terrence Malick on amerikkalaisen elokuvan suuri yksinäinen, joka tekee elokuvia vain omista subjektiivisista lähtökohdistaan, joiden peruskivet koostuvat taiteesta, filosofiasta ja historiasta. Hän ei anna haastatteluja, ei keskustele elokuvistaan, ei selittele eikä pyytele anteeksi. Malick ei kuitenkaan tee taidettaan tyhjiössä, vaan kollegojensa lailla yhteistyössä näyttelijöiden ja kuvausryhmän jäsenten kanssa. Mitä ikinä hän kommunikoikaan kumppaneittensa kanssa siirtyy kankaalle suoraan, suurimpaan mahdolliseen puhtauteen tähdäten. Ja, kuten Malick on toistuvasti osoittanut, puhtauteen sisältyy valtavaa voimaa.

Ensimmäisessä kokonaan nykyhetkessä tapahtuvassa työssään Malick käsittelee ensimmäistä kertaa yksinomaan abstraktiota: rakkautta. Aiemmissa teoksissa on ollut vielä eteenpäin kulkeva tarina (huom: eräistä tylsistä ja lopultakin masentavista syistä en ole voinut vielä katsoa The Tree of Lifea), jonka kautta Malick on nostanut esille teemojaan; To the Wonderissa hän perustaa koko kerrontansa paljon käyttämälleen sisäiselle monologille. Niinpä emme seuraa ensisijaisesti kertomusta, vaan ihmisten mielenliikkeitä, ajatuksia, vaihtuvia tunnelmia, joiden kautta pääsemme kuin ajatustenlukijan passilla sisälle ihmistä leimaavan epävarmuuden ja levottomuuden, kauneuden ja onnen kaipuun kuvastoon. "Juoni" ei To the Wonderissa löydy ajasta, paikoista ja tapahtumista, vaan ihmisistä itsestään, kun he oppivat tai epäonnistuvat, yrittävät uudestaan tai luovuttavat tai eksyvät.

Kyseiset ihmiset ovat Nainen ja Mies, Olga Kurylenko ja Ben Affleck, jotka tapaavat Pariisissa, rakastuvat, ja Nainen muuttaa 10-vuotiaan tyttärensä kanssa miehen luokse Yhdysvaltoihin, laajaan ja autioon Oklahoman osavaltioon, minne he yrittävät perustaa jotain, jotain. Ei muusta syystä kuin siitä, että he rakastavat toisiaan. Tai ainakin ovat rakastuneita.
 

Sillä Malick hyvin tietää, että nämä ovat eri asioita. To The Wonderin eteerinen tunteellisuus saattaa antaa vaikutelman suuresta rakkaustarinasta, mutta itse asiassa kankaalla näkyy lähes päinvastaista, tutkielma rakkauden mahdottomuudesta, tai pikemminkin rakkauden hauraasta luonteesta, jota on niin tuskallisen vaikea pitää särkymättömänä. Se, mitä Naiselta ja Mieheltä jää ymmärtämättä on, että rakkaus on muuttuvainen, joka päivä uusiutuva, virtaava. To the Wonderin pariskunta yrittää ymmärtää tunnetta välillään, jotta saisivat siitä otteen - ja siinä on heidän virheensä.

Tästä yrittää puhua heidän pikkukaupunkinsa pappi (Javier Bardem), jonka ongelma on, miten välittää Jumalan rakkautta seurakunnalleen, kun oma sielu on epäileväinen. Bardemin hahmon mukana kuvaan tulee yksi Malickin perusteemoista, kristillinen usko, sekä yksi kieli lisää: Bardemin pappi on espanjankielinen maahanmuuttaja, joka pitää saarnojaan kakkoskielellään.

To the Wonderin kudelman olennaisimpia säikeitä onkin monikielisyys, elokuvassa kuullaan ainakin viittä kieltä: englantia, ranskaa, espanjaa, ukrainaa ja italiaa. Pikkupitäjään sijoittuva elokuva antaa ihmeellisen vaikutelman globaalista maailmankylästä ja USA:sta sen peilinä.

Samalla, kun Nainen ja Mies kypsyttelevät omaa tunteiden kronikkaansa, kuvan taustalla Arki muovaa todellisuutta. Affleckin jäyhä Mies mittaa työssään maan myrkkyainepitoisuuksia, mitkä johtavat drastisiin seurauksiin etenkin yhteisön köyhimpien elämässä (mitä Malick kuvaa dokumentaarisesti). Tällainen rakkaus- ja yksilötarinan taustoittaminen kriittisellä yhteiskuntakuvalla viittaa ranskalaisen Uuden Aallon perusajatuksiin, mistä Malick ammentaa myös elokuvansa visuaalisen inspiraation. To the  Wonderissa puhuu Truffaut'n, Godardin ja Lelouchin oppipoika. Valtaosa teoksesta kerrotaan käsivarakuvan ja sisäisen monologin punoksena.



To the Wonder ei ole helppo elokuva - eiväthän Malickin teokset koskaan ole. Malickin tarina on se vanha, mutta hänen valitsemansa tyylilaji, introspektiivinen lyyrisyys, pitää sisällään uniikkia tehovoimaa. Elokuvan dialogista pääosa ei tapahdu henkilöiden välillä, vaan sisäisen monologin ja kuvan: Malick käyttää visuaalista metaforaa runoilijan varmuudella ja keveydellä; rakastuminen kuvataan kohoamisella, Mont Saint-Michelin luostarin (johon elokuvan nimi viittaa) portaissa kiipeämisellä; hieman myöhemmin, suurenmoisessa jaksossa, Kurylenko ja Affleck leikkivät nousuvesirajan pehmeällä mudalla, jonka paino juuri ja juuri kestää rakkauden keveiksi tekemien ihmislasten askeleet. Ja koko Oklahoman valtion Malick vertauttaa laajuudessaan ja autiudessaan sekä rakkauden äärettömyyteen että, tunteiden alamäessä, lohduttomaan yksinäisyyteen ja karuuteen.
To the Wonderissa Malick antaa improvisaatiolle enemmän sijaa kuin koskaan: raporttien mukaan kuvaustilanteessa ei käytetty käsikirjoitusta lainkaan (jälleen viittaus Godardiin). Tämä kuuluu osana Malickin työkalupakkiin hänen kärsivällisesti veistäessään ainutlaatuisia kuvarunojaan. Se ei voi olla miellyttävin mahdollinen työskentelytapa, sillä elokuvan varsinaisesti valmistuessa vasta leikkaamossa, jää usein kokonaisia näyttelijäsuorituksia pois lopputuloksesta (To the Wonderin kohdalla kuvauksissa käytetyistä näyttelijöistä Rachel Weisz, Michael Sheen, Jessica Chastain, Amanda Peet ja Barry Pepper leikattiin kokonaan pois - Malick käytti peräti viittä leikkaajaa), mutta tulokset ovat kihelmöiviä. Jälkituotantoaika Malickin elokuvissa on omaa luokkaansa, esimerkiksi Kultaisen Palmun vuonna 2011 voittaneen The Tree of Lifen viimeiset otokset ovat maaliskuulta 2008. To the Wonderissa näemme Kurylenkon ja Affleckin sellaisina kuin he olivat kaksi vuotta sitten.

He ovat molemmat Malickin luupin läpi täysin uskottavia, kuten Bardemkin ja sijansa editoinnin jälkeen säilyttänyt Rachel McAdams, mutta Kurylenko hallitsee lopullista elokuvaa. Mallina aloittanut ukrainalainen on tehnyt Hollywoodissa lähinnä toimintaelokuvia, mutta Malick suuntaa häneen aivan toisenlaisen valon. Englannin lisäksi sujuvasti ranskaa puhuva Kurylenko herkentää sulokkuudellaan, mutta vakuuttaa kypsyydellään. Vonnegutilaisessa Kahden Valtakunnassa Kurylenkon Nainen on voimakkaampi. Mutta riittääkö se?

Esteettisenä esineenä To the Wonder on masentava. Tämä 35:n ja 65:n millimetrin kameroilla kuvattu herkkä teos viittä vaille tuhoutuu nykyaikaisessa digisiirrossa. Useimmiten on vaikea edes uskoa, että elokuva on filmille kuvattu - Malick kokeili RED-kameraakin, mutta lopulliseen versioon päätyi vain yksi diginä kuvattu kohtaus. Liekö kalpeaan ja kovaan lopputulokseen syynä luonnonvalo, jonka mestarina nyt kolmatta kertaa Malickin kumppanina toimiva Emmanuel Lubezki tunnetaan.

Vastapainona elokuvan äänimaailma hakee vertaistaan. To the Wonderin musiikkiraita on henkeäsalpaava taidemusiikin antologia, jossa suurimman sijan saavat Arvo Pärtin pienoistyöt, Henryk Góreckin kuolematon 3. sinfonia ("Surujen sinfonia") sekä Eino-Juhani Rautavaaran mykistävä Cantus Arcticus, jota Malick hyödyntää haltioittavasti.

To the Wonder on herkkä ja arka työ, lähestyttävä varoen, kärsivällisyyttä ja täydellistä omistautuneisuutta osoittaen. Se liikkuu raja-alueella, jonka yli astuessaan kaikki muuttuu banaaliksi yhdessä hujauksessa. Epätäydellisyydestään huolimatta To the Wonder pääsee putoamatta perille, osuen toistuvasti ihmistä koskettavien asioiden ytimeen. Se on taiteilijan, mutta myös ihmisen ja etsijän puheenvuoro, joskus inhimillisen epävarma, mutta silloinkin aito ja alkuperäinen. Elokuva, joka vaatii palaamaan takaisin luokseen (mielellään kunnon esitysolosuhteissa, joissa kuva saa hehkua filmikalvon läpi): To the Wonderin lyhyt epilogi on hämmästyttävän kaunis ja ihmeellinen, mutta myös enigmaattinen...mitä se tarkoittaa...?

Ääni, joka maalaa valkokankaan

Howard Hawks piti loppuun asti kiinni vakaumuksestaan, että jos ei pysty kertomaan tarinaa ilman takaumia ja kertojanääntä, ei kannata ryhtyä elokuvaohjaajaksi. Hawksin kaltaisen miehen saavutusten edessä on paha mennä vastaankaan väittämään, mutta jos amerikkalaisen mestarin sana kävisi laista, ei meillä olisi Tarkovskia, Godardia, Kubrickia ja niin monia muita kaikkein arvokkaimpia elokuvan suurlähettiläitä.

Kuten elokuvalla on suuret kasvonsa, on sillä suuret äänensäkin. Maagisimmillaan näyttelijän ääni korvaa musiikin kuvien kommentaattorina. Joskus tietty ääni saattaa palauttaa mieleen kuvia jostakin aivan määrätystä elokuvasta, joskus jonkun elokuvan maininta tuo ensimmäisenä mieleen ÄÄNEN kuvan ulkopuolella: Paljasjalkakreivitär ja Bogart, Verenpunainen yö ja Mitchum, Auringonlaskun katu ja Holden, Kaikki Eevasta ja Sanders, Kellopeli appelsiini ja McDowell, Happy Together ja Leung...

Onko tässä joukossa sitten yksi ylitse muiden? Tokihan, jos välittää kuulostella vain yhtä melko itsestään melua pitämätöntä ääntä korvessa. Ja saahan kuka tahansa heittää ilmoille vilpittömän ehdotuksensa:

Vieläkin tuntuu ihmeenomaiselta, mitä kaikkea kertojan käytön suvereeni mestari Terrence Malick pystyi saavuttamaan pelkän kertojanäänen avulla mestariteoksessaan Onnellisten aika (Days of Heaven, 1978). Vastaavaa ei ollut kuultu aiemmin eikä ole kuultu sittemminkään. Elämänsä roolin tekevän Richard Geren pikkusisarta esittävä piskuinen Linda Manz puhuu "taivaallisista päivistä" kuin selostaen jollekin 30-lukulaiselle kansanperinteen tallentajalle jostakin elämän suunnan muuttaneesta, käsittämättömästä, mutta jo kauaksi sen polulla jääneestä. Manzin luenta on täysin spontaanin oloista, summittaista, epätahtista, voi melkein nähdä hänen kertoillessaan pyörivän lapsekkaasti tuolillaan. Tiedetään Malickin hakeneen kuviinsa täsmäävää impressionistista sävyä kaksi vuotta... Onnellisten aika on elokuva, jonka omistaisi mielellään pelkkänä vinyyli-LP:nä.

Toisaalta esim. Godard käytti mm. Laittomissa kertojaa, joka ei esiintynyt kameran edessä. Näin syntyi raportin vaikutelma. Lars von Trier jalosti tämän tyyppisen kertojan unohtumattomiin korkeuksiin Dogvillessä (sekä myöhemmin Manderlayssa). John Hurtin ironiassa uitettu ja sarkasmissa marinoitu ääni lukee Trierin huikeaa selostusta löytäen nyansseja nyansseista. Jos tämä ei ole kaikkien aikojen ulkopuolinen kertoja, menee palkinto silloin Michael Hordernille, joka kertoi meille Barry Lyndonin tarinan. Yhä vieläkin löytyy hämmentyneitä katsojia, jotka eivät saa kiinni rutikuivasta ivasta, millä Hordern lähestyy säälittävän irlantilaisnulikan toilailuja 30-vuotisen sodan Euroopassa.

Suomalaisittain ajateltuna oikeastaan vain yksi ääni erottuu kuorosta, ja se kuuluu dokumentaristi Peter von Baghille. Onko joku muu puhunut valkokankaalla Suomesta ja elokuvasta yhtä täsmällisin ja antoisin lausein? Ei edes Donner, ei edes Donner. Tarvitsee vain mennä melkein minä päivänä tahansa Helsingin kaupunginmuseoon Sofiankadulle katsomaan - kuuntelemaan - Helsinki, ikuisesti -teoksen ensimmäiset minuutit ymmärtääkseen, mistä puhutaan.

Mutta kenellä sitten on elokuvan kaikkien aikojen Ääni? Vastauksia lienee yhtä monta kuin vastaajiakin, tässä niistä yksi:

Voisin kuunnella Werner Herzogia tuntikausia. Englanniksi. Hänen rauhalliset, huolellisesti veistetyt sanansa putoilevat kuin pisarat nevalampeen. Ne edustavat maltillista ja voimakkaan omaehtoista järkeä, ja kuitenkin niissä elää syvälle piilotettu komiikka Herzogin tehdessä napsahtavia huomioitaan maailmallisista absurdismeista loputtoman kiehtovalla aksentillaan, joka maalaa valkokankaan reunasta reunaan.

Komedia juhli turhuuksien turuilla

Kiinnostavinta tämän vuoden Oscareissa, joissa palkittiin lähinnä mukavasta keskinkertaisuudesta eräin poikkeuksin, oli komedian riemuvoitto. Aina huonosti palkintoja kerännyt tyylilaji löi kerrankin draaman laudalta, mikä on ilahduttavaa sinänsä, tulipa huomio ansiosta tai ansiotta. Palkintoja keräsivät Artisti, Keskiyö Pariisissa, Jälkeläiset, The Muppets ja Rango - yhteensä 9 kappaletta, ja laskuista on jätetty vielä pois komediallisia aineksia sisältänyt viiden pystin rohmu Hugo.

Eri asia sitten on minkä tasoisia komedioita nämä luetellut ovat, ja kuinka hyvillään koomikoiden on syytä olla, jos nämä edustavat heidän alansa parasta osaamista: pysäyttääkö miettimään Akatemian väite, että Keskiyö Pariisissa oli paremmin kirjoitettu kuin Nader ja Simin: Ero tai Moneyball; ja Rangoko edusti parasta animaatio-osaamista vuonna 2011?

Siitä tuskin syntyy kuitenkaan kiistaa, etteikö Michel Hazanavicius olisi parempi elokuvantekijä kuin Terrence Malick. Jo 40 vuotta, vain viisi elokuvaa, ei palkintoja - se jos mikä kertoo siitä kuinka  jotkut ei vaan osaa.

Traileri, elämäni valo

Elokuvan mainoselokuva eli traileri on kaunis asia. Jo vuosikymmeniä sitten trailerista kehittyi paljon enemmän kuin pelkkä tuotemainos, se on näyte osaamisesta, joskus ensimmäinen tuliainen löytöretkestä uuteen tarinaan ja oma taiteenlajinsa. Filmihullulle se on bensaa liekkeihin. Lupaus innostavasta huomisesta.

Joka lupaus joko lunastetaan tai sitten ei. Jälkimmäisessä tapauksessa traileri osoittautuu itse pääasiaa kiinnostavammaksi. Vuoden 2010 parhaan esimerkin tästä tarjoaa sarjakuvafilmatisointi Kick-Ass. Syystä tai toisesta (lue: huono ohjaus) lupaavasta asetelmasta lähtevä elokuva ei missään vaiheessa lähde sellaiseen lentoon kuin sen trailerit. Joukon ylivoimainen helmi lähestyy elokuvaa sen parhaan hahmon, 10-vuotiaan tappokoneen Hit Girlin kautta. Traileri on kuin elokuvan parhaista hetkistä tiivistetty puriste, energinen, anarkistinen ja mielettömän hauska. Minun puolestani Chloe Moretzille voisi ojentaa Oscarin vaikka saman tien. (Biisi on The Dickiesien Banana Splits.)



Viimeisiään hengittävän vuoden mieliinpainuvin traileri lienee kuitenkin täysin toisesta puusta veistetty The Social Networkin esittely. Kuten Kick-Assissä, tässäkin kantava oivallus liittyy musiikin valintaan. Belgialaisen tyttökuoro Scalan ja Radioheadin Creepin liitto tuntuu ilmaisevan tiiviisti ja täydellisesti Facebookiin ja muihin sosiaalisiin medioihin kiinnittyvää massiivista konnotaatioverkostoa. Alun montaasi pinnalta persoonattomista statuspäivityksistä ja viesteistä näyttöpäätteellä ovat osoitus siitä, miten traileri voi tuoda elokuvaan lisää käyttämällä omia, elokuvasta riippumattomia keinoja. Toisin kuin Kick-Assissä, katsojalla on vakaa visio siitä, mitä aiheita elokuva käsittelee; ja toisin kuin Kick-Ass, The Social Network ei ole pettymys teatterissa. 



Tulossa olevien elokuvien joukosta yksi on ylitse muiden, Terrence Malickin The Tree Of Life. Kubrickin aseman Yhdysvaltain johtavana elokuvarunoilijana perinyt Malick on tätä ennen ohjannut noin neljässäkymmenessä vuodessa neljä elokuvaa, jokainen niistä suvereeni mestariteos. The Tree Of Lifen traileri ei pyri kertomaan tarinaa, vaan välittämään tunnetta, kokemusta. Siinä vuorottelevat vaivattomasti hengittävät arkikuvat, häkellyttävät lapsuusnäyt ja kosmiset visiot, kaiken taustalla Malickin syvän humanistinen perusnäkemys. The Tree Of Lifen traileri on kaunis asia.