Ihmeeseen

"Nousimme portaita. Ihmeeseen."

Mont Saint Michel

Tervetuloa ihmeeseen: Ihmeeseen. Elokuvanteon kahdeksikymmeneksi vuodeksi hylänneen Terrence Malickin kuudes ohjaus To the Wonder ei muistuta mitään muita samaan aikaan teattereissa pyöriviä elokuvia - näinä aikoina jo se riittää melkein pitämään Malickin elokuvaa ihmeenä; suurempi ihme on kuitenkin, että se on voitu tehdä, että näin yksilölliselle, intiimille ja pakahduttavan herkkävireiselle amerikkalaiselokuvalle on löydetty rahoitus ja mahdollisuus. Terrence Malick on amerikkalaisen elokuvan suuri yksinäinen, joka tekee elokuvia vain omista subjektiivisista lähtökohdistaan, joiden peruskivet koostuvat taiteesta, filosofiasta ja historiasta. Hän ei anna haastatteluja, ei keskustele elokuvistaan, ei selittele eikä pyytele anteeksi. Malick ei kuitenkaan tee taidettaan tyhjiössä, vaan kollegojensa lailla yhteistyössä näyttelijöiden ja kuvausryhmän jäsenten kanssa. Mitä ikinä hän kommunikoikaan kumppaneittensa kanssa siirtyy kankaalle suoraan, suurimpaan mahdolliseen puhtauteen tähdäten. Ja, kuten Malick on toistuvasti osoittanut, puhtauteen sisältyy valtavaa voimaa.

Ensimmäisessä kokonaan nykyhetkessä tapahtuvassa työssään Malick käsittelee ensimmäistä kertaa yksinomaan abstraktiota: rakkautta. Aiemmissa teoksissa on ollut vielä eteenpäin kulkeva tarina (huom: eräistä tylsistä ja lopultakin masentavista syistä en ole voinut vielä katsoa The Tree of Lifea), jonka kautta Malick on nostanut esille teemojaan; To the Wonderissa hän perustaa koko kerrontansa paljon käyttämälleen sisäiselle monologille. Niinpä emme seuraa ensisijaisesti kertomusta, vaan ihmisten mielenliikkeitä, ajatuksia, vaihtuvia tunnelmia, joiden kautta pääsemme kuin ajatustenlukijan passilla sisälle ihmistä leimaavan epävarmuuden ja levottomuuden, kauneuden ja onnen kaipuun kuvastoon. "Juoni" ei To the Wonderissa löydy ajasta, paikoista ja tapahtumista, vaan ihmisistä itsestään, kun he oppivat tai epäonnistuvat, yrittävät uudestaan tai luovuttavat tai eksyvät.

Kyseiset ihmiset ovat Nainen ja Mies, Olga Kurylenko ja Ben Affleck, jotka tapaavat Pariisissa, rakastuvat, ja Nainen muuttaa 10-vuotiaan tyttärensä kanssa miehen luokse Yhdysvaltoihin, laajaan ja autioon Oklahoman osavaltioon, minne he yrittävät perustaa jotain, jotain. Ei muusta syystä kuin siitä, että he rakastavat toisiaan. Tai ainakin ovat rakastuneita.
 

Sillä Malick hyvin tietää, että nämä ovat eri asioita. To The Wonderin eteerinen tunteellisuus saattaa antaa vaikutelman suuresta rakkaustarinasta, mutta itse asiassa kankaalla näkyy lähes päinvastaista, tutkielma rakkauden mahdottomuudesta, tai pikemminkin rakkauden hauraasta luonteesta, jota on niin tuskallisen vaikea pitää särkymättömänä. Se, mitä Naiselta ja Mieheltä jää ymmärtämättä on, että rakkaus on muuttuvainen, joka päivä uusiutuva, virtaava. To the Wonderin pariskunta yrittää ymmärtää tunnetta välillään, jotta saisivat siitä otteen - ja siinä on heidän virheensä.

Tästä yrittää puhua heidän pikkukaupunkinsa pappi (Javier Bardem), jonka ongelma on, miten välittää Jumalan rakkautta seurakunnalleen, kun oma sielu on epäileväinen. Bardemin hahmon mukana kuvaan tulee yksi Malickin perusteemoista, kristillinen usko, sekä yksi kieli lisää: Bardemin pappi on espanjankielinen maahanmuuttaja, joka pitää saarnojaan kakkoskielellään.

To the Wonderin kudelman olennaisimpia säikeitä onkin monikielisyys, elokuvassa kuullaan ainakin viittä kieltä: englantia, ranskaa, espanjaa, ukrainaa ja italiaa. Pikkupitäjään sijoittuva elokuva antaa ihmeellisen vaikutelman globaalista maailmankylästä ja USA:sta sen peilinä.

Samalla, kun Nainen ja Mies kypsyttelevät omaa tunteiden kronikkaansa, kuvan taustalla Arki muovaa todellisuutta. Affleckin jäyhä Mies mittaa työssään maan myrkkyainepitoisuuksia, mitkä johtavat drastisiin seurauksiin etenkin yhteisön köyhimpien elämässä (mitä Malick kuvaa dokumentaarisesti). Tällainen rakkaus- ja yksilötarinan taustoittaminen kriittisellä yhteiskuntakuvalla viittaa ranskalaisen Uuden Aallon perusajatuksiin, mistä Malick ammentaa myös elokuvansa visuaalisen inspiraation. To the  Wonderissa puhuu Truffaut'n, Godardin ja Lelouchin oppipoika. Valtaosa teoksesta kerrotaan käsivarakuvan ja sisäisen monologin punoksena.



To the Wonder ei ole helppo elokuva - eiväthän Malickin teokset koskaan ole. Malickin tarina on se vanha, mutta hänen valitsemansa tyylilaji, introspektiivinen lyyrisyys, pitää sisällään uniikkia tehovoimaa. Elokuvan dialogista pääosa ei tapahdu henkilöiden välillä, vaan sisäisen monologin ja kuvan: Malick käyttää visuaalista metaforaa runoilijan varmuudella ja keveydellä; rakastuminen kuvataan kohoamisella, Mont Saint-Michelin luostarin (johon elokuvan nimi viittaa) portaissa kiipeämisellä; hieman myöhemmin, suurenmoisessa jaksossa, Kurylenko ja Affleck leikkivät nousuvesirajan pehmeällä mudalla, jonka paino juuri ja juuri kestää rakkauden keveiksi tekemien ihmislasten askeleet. Ja koko Oklahoman valtion Malick vertauttaa laajuudessaan ja autiudessaan sekä rakkauden äärettömyyteen että, tunteiden alamäessä, lohduttomaan yksinäisyyteen ja karuuteen.
To the Wonderissa Malick antaa improvisaatiolle enemmän sijaa kuin koskaan: raporttien mukaan kuvaustilanteessa ei käytetty käsikirjoitusta lainkaan (jälleen viittaus Godardiin). Tämä kuuluu osana Malickin työkalupakkiin hänen kärsivällisesti veistäessään ainutlaatuisia kuvarunojaan. Se ei voi olla miellyttävin mahdollinen työskentelytapa, sillä elokuvan varsinaisesti valmistuessa vasta leikkaamossa, jää usein kokonaisia näyttelijäsuorituksia pois lopputuloksesta (To the Wonderin kohdalla kuvauksissa käytetyistä näyttelijöistä Rachel Weisz, Michael Sheen, Jessica Chastain, Amanda Peet ja Barry Pepper leikattiin kokonaan pois - Malick käytti peräti viittä leikkaajaa), mutta tulokset ovat kihelmöiviä. Jälkituotantoaika Malickin elokuvissa on omaa luokkaansa, esimerkiksi Kultaisen Palmun vuonna 2011 voittaneen The Tree of Lifen viimeiset otokset ovat maaliskuulta 2008. To the Wonderissa näemme Kurylenkon ja Affleckin sellaisina kuin he olivat kaksi vuotta sitten.

He ovat molemmat Malickin luupin läpi täysin uskottavia, kuten Bardemkin ja sijansa editoinnin jälkeen säilyttänyt Rachel McAdams, mutta Kurylenko hallitsee lopullista elokuvaa. Mallina aloittanut ukrainalainen on tehnyt Hollywoodissa lähinnä toimintaelokuvia, mutta Malick suuntaa häneen aivan toisenlaisen valon. Englannin lisäksi sujuvasti ranskaa puhuva Kurylenko herkentää sulokkuudellaan, mutta vakuuttaa kypsyydellään. Vonnegutilaisessa Kahden Valtakunnassa Kurylenkon Nainen on voimakkaampi. Mutta riittääkö se?

Esteettisenä esineenä To the Wonder on masentava. Tämä 35:n ja 65:n millimetrin kameroilla kuvattu herkkä teos viittä vaille tuhoutuu nykyaikaisessa digisiirrossa. Useimmiten on vaikea edes uskoa, että elokuva on filmille kuvattu - Malick kokeili RED-kameraakin, mutta lopulliseen versioon päätyi vain yksi diginä kuvattu kohtaus. Liekö kalpeaan ja kovaan lopputulokseen syynä luonnonvalo, jonka mestarina nyt kolmatta kertaa Malickin kumppanina toimiva Emmanuel Lubezki tunnetaan.

Vastapainona elokuvan äänimaailma hakee vertaistaan. To the Wonderin musiikkiraita on henkeäsalpaava taidemusiikin antologia, jossa suurimman sijan saavat Arvo Pärtin pienoistyöt, Henryk Góreckin kuolematon 3. sinfonia ("Surujen sinfonia") sekä Eino-Juhani Rautavaaran mykistävä Cantus Arcticus, jota Malick hyödyntää haltioittavasti.

To the Wonder on herkkä ja arka työ, lähestyttävä varoen, kärsivällisyyttä ja täydellistä omistautuneisuutta osoittaen. Se liikkuu raja-alueella, jonka yli astuessaan kaikki muuttuu banaaliksi yhdessä hujauksessa. Epätäydellisyydestään huolimatta To the Wonder pääsee putoamatta perille, osuen toistuvasti ihmistä koskettavien asioiden ytimeen. Se on taiteilijan, mutta myös ihmisen ja etsijän puheenvuoro, joskus inhimillisen epävarma, mutta silloinkin aito ja alkuperäinen. Elokuva, joka vaatii palaamaan takaisin luokseen (mielellään kunnon esitysolosuhteissa, joissa kuva saa hehkua filmikalvon läpi): To the Wonderin lyhyt epilogi on hämmästyttävän kaunis ja ihmeellinen, mutta myös enigmaattinen...mitä se tarkoittaa...?