Quebecissä tuolloin modernin direct cineman hengessä taltioitu Pour la suite du monde (engl.kiel. nimeltään For Those Who Will Follow) näyttää pinnalta kertovan maitovalaiden pyynnistä: hyvin vähän varsinaista pyyntiä näyttävän teoksen varsinainen aihe on kuitenkin ruraaliyhteisön elämäntapa ja perinteiden vaaliminen, muistin merkitys yhteisölle, mihin kaikkeen teoksen hieman outo alkukielinen nimi viittaa. Tarinan alussa Île aux Coudres'n kylässä ei ole enää vuosikymmeniin pyydetty valaita: kylän omalaatuinen pyyntiperinne halutaan elvyttää edes hetkiseksi. Kylän miehet rakentavat meren matalikolle sadoista ohuista puunrungoista eräänlaisen valtavan katiskan, johon valas jää loukkuun. Newyorkilainen akvaario osoittaa kiinnostusta, jos kyläläiset onnistuvat valaan elävänä nappaamaan.
Pour la suite du mondella on kolme ohjaajaa, joista jokaisella oli oma vastuualueensa. Aiheen valitsi kirjailija ja elokuvaohjaaja Pierre Perrault, joka oli jo solminut radiotyönsä kautta ystävyyksiä kyläläisiin. Vakuuttavan taiturimainen Marcel Carriére toimi äänittäjänä ja ratkaisi luovuudellaan monia direct cineman ongelmia, jotka olivat pakottaneet esim. Robert Flahertyn jälkiäänityksen ja kertojanäänen käyttöön. Kolmas tekijä oli kuvaaja Michel Brault, joka on legendaarinen hahmo kanadalaisessa elokuvahistoriassa. Hänen ohjaamansa Les ordres (1974) on aina mukana, kun Kanadan kymmentä hienointa elokuvaa lähdetään valitsemaan; nämä äänestykset säännönmukaisesti voittava Claude Jutran Setäni Antoine* (1971) on Braultin kuvaama.
Pour la suite du monden yhteydessä on nostettava tekijöistä esiin vielä säveltäjät Jean Cousineau ja Jean Meunier, joiden tavattoman viehättävä musiikki saapuu kuvaan juuri, kun teos alkaa vaipua tasapaksuuteen. Ei ole tosin heidän ansiotaan, että elokuvan jälkimmäinen puolisko elää suuremmalla liekillä kuin pohjustava alkupuolisko: tuolloin alkaa vasta kunnolla päästä kuvattujen ihmisten iholle ja "katiskakin" alkaa valmistautua. "Etnofiktioksi" kutsutun elokuvan varsinainen pointti löytyy kuitenkin sen ensimmäiseltä puoliskolta, kun tekijät kärsivällisesti tallentavat valaanpyyntiin ikiaikaisesti kuuluvia perinteitä, joiden kautta saadaan kuva myös pitäjää yhdistävästä lujasta uskosta Luojaan.
Vaikka tekijöiden kärsivällisyys kysyy välillä hermoja, odottaa palkintona tutustuminen joukkoon mainioita tyyppejä. Nuoremman polven kysellessä neuvoja vanhoilta parroilta, jotka vielä muistavat valaanpyynnin kulta-ajat, elokuvaan liittyy tarinankerrontaperinteen taso. Ranskassa elokuvaa levitettiin auttavilla ranskankielisillä tekstityksillä, jotta päähenkilöiden omintakeisesta murteesta saatiin selvää Victor Hugonkin kotiseudulla. Pääohjaajia Perraultia ja Braultia kiinnostaa paitsi perinteistä rikkaan yhteisön muuttumisen ja yhteisön identiteettiä määrittävistä traditioista kiinni pitämisen välinen kitka myös sukupolvien välinen kanssakäyminen: johtaako se yhteistyöhön vai riitoihin?
Pour la suite du monde ei kuitenkaan ole konfliktikuvaus, vaan lempeä ja kaunis, arkinen ja hyväntuulinen elokuvakertomus. Braultin kameratyö on nättiä ja loppupuolella runollistakin. Elokuvalla on arvoa paitsi historiallisena avauksena myös taiteellisesti, vaikka siitä puuttuukin mestarilaukausten mystinen hekuma. Universaalia puhuttelevuutta löytyy sitä vastoin vaikka millä mitalla aatosten liikkuessa milloin ihmisen jatkuvuudessa, milloin valaissa.
* Kyllä, Cronenbergin, Egoyanin ja Arcandin on kaikkien tyytyminen palkintosijoille - jos niillekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti