Hyvää syntymäpäivää, Pirkka-Pekka Petelius! Torniossa syntynyt ja Kuusankoskella kasvanut, sukupolvensa ilmiömäisin koomikkolahjakkuus täyttää tänään komeita tasavuosia. Näihin vuosiin mahtuu suomalaisittain vertaansa vailla oleva purkaus koomista alkuvoimaa melkein kaikilla kuviteltavissa olevilla areenoilla.
Radio jää peteliuslaisissa bakkanaaleissa väistämättä vähäisimmälle huomiolle, mutta Yömyöhä-ohjelmista koostetut Serpien kylässä -cd:t pykivät yhäti monissa soittimissa vähän joka kolkalla. Kulttiohjelma markkeeraa myös Pedro Hietasen Peteliuksen uran tärkeimpänä yhteistyötoverina. Antaumuksellista lintubongari Peteliusta kuullaan säännöllisesti myös Radio Suomen Luontoillassa.
Televisio on Peteliuksessa voittanut paljolti sen, minkä muut mediumit ovat hänessä menettäneet. Olohuoneaurinko merkitsee itseoikeutetusti Peteliuksen pääareenaa. On silti yllättävää havaita tv:n löytäneen Peteliuksen vasta päälle kolmekymppisenä. Siihen mennessä Peteliuksen merkittävin ammatillinen voitto oli esiintyminen 70-luvun määrittäneessä teatteri-ilmiössä, Pete Q:ssa (Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet, 1978). Uuden teatterin alkuräjähdyksestä sinkosivat Peteliuksen ohella pitkälti muutkin siemenet seuraavan vuosikymmenen sketsi-ohjelmien vallankumoukseen. Tämä tv-kehitys löi läpi Velipuolikuussa vuonna -83. Sitä seurasivat Mutapainin ystävät, Pulttibois, Hei hulinaa ja muut - tärkeimpänä kaikista isänmaasarja Tabu (1986-87), johon megasuosioon kohonnut Petelius oli leimaantumisen pelossa suostunut vain yhdeksi ensemblen jäsenistä; silti hän päätyi useimpien valovoimaisimpien koomisten keksintöjen tulkiksi, esimerkkinä vaikkapa akrobaattinen Juppe Puputti. Nämä lyhyet skeemat Petelius kasvatti myöhemmin pitempään muotoon esimerkiksi Team Ahmassa ja Ou noussa.
Televisiolle luonteenomainen kompaktisuus, käytettävissä olevan ajan lyhyys ja luonnosmaisuus sallivat muita ilmaisukanavia paremmin Peteliuksen elohopeamaisen joustavuuden loistaa. 80-luvulla kansakunnan kaapin päälle nousi monia muitakin koomisia kykyjä (kuten Heikki Kinnunen, Ville Virtanen, Erkki Saarela ja Aake Kalliala, toinen Peteliuksen uran tukipaaluista), mutta yksikään heistä ei vetänyt vertoja Peteliukselle nopeudessa, nyanssirikkaudessa - ja nuottikorvassa: tyypillinen Petelius-hahmonen lähti äänestä, joka oli tavalla tai toisella vääristetty: kireä, puhevikainen, kimeä, sönköttävä, neuroottinen. Tarkan korvansa ansiosta Peteliuksella on kyky kuin ei kellään muulla omaksua puhetapoja ja murteita - jotka hän sitten vie absurdiin ääripisteeseensä. Peteliuksen luoma valtava hahmogalleria on uskomaton satiiri lähes jokaisesta kuviteltavissa olevasta suomalaisesta tyypistä. Likeisempää kansallista vastinetta Peter Sellersille emme ole nähneet.
Valitettavasti elokuva on jäänyt uralla lapsipuolen asemaan, vaikka silläkin saralla taiteilija on ehtinyt tehdä varsin paljon, yleensä vain pienehköissä luonnerooleissa. Eikä yhtä muistettavin saavutuksin, mikä johtuu osaltaan suomalaisen elokuvan yleisestä tasosta. Joka tapauksessa, Petelius teki verrattain varhain Hietasen Mollbergin Tuntemattomassa sotilaassa (1985). Sitä seurasi kolminkertainen yhteistyö Aki Kaurismäen kanssa, ensin yhtenä Frankinä Calamari Unionissa (1985). Harvoihin ehdottomiin päärooleihin lukeutuva nimirooli Shakespeare-mukaelmassa Hamlet liikemaailmassa (1987) on Peteliuksen hienoin työ valkokankaalla: taatusti ainutlaatuinen tulkinta näytelmähistorian kuuluisimmasta ja tutkituimmasta hahmosta. Hamlet liikkuu Petelius-hahmoisena kumiankkaimperiumissaan kuin hai. Petelius saa myös kunnian lausua suomalaisen elokuvahistorian legendaarisimman puujalkavitsin: "Kinkkua, anna minä." Hamletin jälkeen Petelius esiintyi vielä Kaurismäen vähiten nähdyssä elokuvassa, tv:lle tehdyssä Sartre-tulkinnassa Likaiset kädet (1989). Merkittäviin rooleihin lukeutuvat edellä mainittujen lisäksi ainakin Lapin kullan kimallus, Sokkotanssi (molemmat 1999) ja Leijat Helsingin yllä (2001) sekä teatterilegenda Eino Salmelaisen ruumiillistaminen Hella W:ssä (2011). Tänä vuonna Petelius on tehnyt ison rikostutkijan roolin Aku Louhimiehen 8-pallossa.
Näiden areenojen ohella, vaikka siitä harvemmin muistetaan Peteliuksen yhteydessä mainita, on päivänsankari tehnyt monessa mielessä jopa kiinnostavimman päivätyönsä musiikin parissa. Tällä alueella mestari on nimittäin tehnyt kenties laadultaan varminta jälkeään. Vaikka esim. televisiouralta Peteliuksen saavutuksia muistellaan innokkaimmin, on tiettyä katetta kriitikoiden valituksissa riman alittamisesta turhan usein. Tarkempi tutustuminen levytysuraan todistaa sen sijaan toisenlaisesta pitkäjänteisyydestä ja useista hienoista voitoista. Tässäkin - ja ennen kaikkea - Peteliusta on tukenut Pedro Hietanen, jonka vaikutuksesta Petelius on jatkanut Hietasen pääkomppiksen, M.A. Nummisen, viitoittamalla vanhojen iskelmien, schlagerien ja kuplettien tiellä. Yhteistyö alkoi Velipuolikuusta, jossa Petelius joka jaksossa esitti sarjan tunnariksi valitun vanhan viisun Muistan sua Elaine, joka hänen tulkintanaan nousi ikivihreäksi. Peteliuksen levytysten yleistunnelmaa hallitsee hyväntuulisuus, mutta suoranaisen huumorilaulun alueelle hän sinkoutuu hämmästyttävän harvoin - toki Rampe ja Naukkis -duon pitkäsoitto myikin sitten kultaa. Petelius-klassikko Lellelle kertoo kuitenkin Elainen ohella parhaiten omimmasta tyylistä: laulajan oma käännös kertoo hiljaisen huvittavasti ilontunteesta, jonka valtaan rakkaansa luokse matkustava saattaa joutua. Esityksen legendaarisessa prologissa Petelius esittelee ällistyttävän tuttavuuden, savolaisen lentokapteenj Hujasen, joka osaa pistää "sikaosaston" ojennukseen.
Hiteiksi ja klassikoiksi nousivat myös sellaiset kantalevytykset kuin Pimpparauta ja Kauniita kesäpäiviä. Samoihin aikoihin juorulehtien peruskauraksi muodostui jokaisen lapsettoman ja aviottoman julkkiksen vihjaileminen homoseksuaaleiksi, mistä Peteliuskin sai osansa. Koomikon vastaus oli nerokas: hän otti Los Twist -ryhmän obskuurin novelty-biisin Acuarela Homosexual ja käänsi sen huikeaksi satiiriksi Tra la la, jossa kertoja monin esimerkein todistaa, ettei ole koiraa karvoihin katsominen. Levytys lienee yhä Peteliuksen kuuluisin.
Oman huomionsa tässä foorumissa ansaitsevat tietysti Peteliuksen tyylitajuiset seikkailut elokuvamusiikin parissa. Maukas on tulkinta Jules Dassinin hittielokuvan nimibiisistä Ei koskaan sunnuntaisin. Yllättävämpiä ovat silti Peteliuksen Bollywood-tulkinnat: Grak De Fatte Dabde Killi eli (Intialainen) inkarnaatio on vaikuttava näyttö sekä Hietasen sovitustaidoista että Peteliuksen sanataituruudesta. Sitäkin ilmiömäisempi on roisi Elli (Elli Chartet Enoh Betganen), jossa Petelius venyy yhteen koko suomalaisen äänilevyhistorian mielettömimmistä vokaalisuorituksista. Näiden jatkoksi voidaan lisätä yksi Peteliuksen käyntikorttibiiseistä, Hyvännäköinen, täysin elokuvamainen tarina, jossa artistin riimittely on nokkelimmillaan. Alkuperäisklassikko on mestarillinen "uus-schlager" Lemmentunneliin, jossa Hietanen on säveltäjänä ja sovittajana hienoimmillaan ja Petelius vastaavasti sanoittajana ja tulkitsijana hurmaavimmillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti