Siitä lähtien, kun joku keksi Invasion of the Body Snatchersin (Ruumiinryöstäjät, 1956) allegoriaksi kommunismin leviämisestä, on sen tulkinta ilman näitä mielleyhtymiä käynyt vaikeaksi. Keskellä yhdysvaltalaista vainojen ja vainoharhojen aikakautta valmistunut avainteos tuhrittiin poliittisilla lisäväreillä, kun vastaajat esittivät sen päinvastoin varoitukseksi mccarthyismin fasismista. Rikas teos mahdollistaa molemmat tulkinnat ja vielä tukun muita.
Ainoa, mitä ei voida väittää, on, että Invasion of the Body Snatchers ei ole allegoria. Vuosikymmenensä hienointa scifi-teosta (jopa Robert Wisen Uhkavaatimus maalle tuntuu rinnalla b-luokalta) on mahdotonta katsoa pelkkänä viihde-eskapismina, mihin sen genretoverit yleensä tyytyivät pyrkimään. Tästä pitää huolen Don Siegelin superlatiivinen ohjaus, joka on jotain ihan muuta kuin mihin tämänkaltaisissa genre-halpiksissa on totuttu. Vaikka Daniel Mainwaringin käsikirjoitus on ansiokas, on Invasion of the Body Snatchers nimenomaan ohjaajan teos. Siegel käsittelee elokuvaa kuin mestarikokki porsaanleikettä heittäen pois kaiken ylimääräisen niin, että vain paras liha päätyy pannulle... tai siis valkokankaalle. Tämän olennaiseen keskittymisen on täytynyt ulottua käsikirjoitukseenkin, niin yhtenäinen ja selvä Siegelin visio on.
Filmi on jatkuvassa liikkeessä: sen jokainen otos vie kokonaisuutta ja keskushenkilöä eteenpäin. Laajakangaskuvattu (SuperScope), mustavalkoinen teos jännittää dramaturgista vieteriä katkeamispisteeseen keinoin, jotka alkaa tajuta vasta elokuvaa jälkeenpäin muistellessaan. Siegel saa aikaan ihmeitä vain kameran paikan määräämällä. Elokuvasta muistetaan usein hyytävät kaukokuvat esimerkiksi torille muurahaismaisesti kerääntyvistä ihmiskopioista, mutta elokuvan varsinainen teho ja kaameus syntyy yleensä kuvaamisesta yläviistoon. Se on yksinkertaista kun sen osaa. Visuaalisesti huomiota kiinnittää myös film noirmainen toteutus voimakkaine kontrasteineen, varjoineen ja vastavaloineen. Kuvaajana toiminut Ellsworth Fredericks päätyi seuraavana vuonna Oscar-ehdokkaaksi Marlon Brandon tähdittämästä Sayonarasta, mutta pysti olisi pitänyt tulla tästä mestariteoksesta. Invasion of the Body Snatchers on elokuvallisesti huikean kaunista työtä ja valkokankaalta filmikopiona jotain aivan muuta kuin pienemmissä kotiolosuhteissa. Vaikuttavuutta vain lisää Carmen Dragonin (upea nimi!) johtoteematon, taustoittava, dramaattinen musiikki. (Dragon oli voittanut Oscarin vuonna 1944 musikaalista Kansikuvatyttö).
Mitään ei silti pidä ottaa pois Mainwaringilta, joka dramatisoi Jack Finneyn klassikkokertomusta. Erityisen hyvää on Mainwaringin dialogi.
- Is this an example of your bedside manner, doctor?
- No ma'am. That comes later.
Puhtaimmilleen pestynä Invasion of the Body Snatchers on allegoria inhimillisen kuolemasta ihmisessä. Mikä sen aiheuttaa, on toissijaista. Mutta mitäpä ovat ideologiat verrattuna tuiki tavalliseen arjen oravanpyörään? Tästä turtumisesta Siegel haluaa varoittaa enemmän kuin muusta. Viesti olisi itse asiassa yksioikoinen, jos se olisi kerrottu yhtään köyhemmällä mielikuvituksella, mutta Siegeliä ei kukaan koskaan ole laskenut palkoihmiseksi. Pessimistiksi kyllä useinkin. Invasion of the Body Snatchers on yksi kuuluisimmista studion "pilaamista" elokuvista, samassa liigassa useammankin Wellesin ohjauksen kanssa. Elokuvan halvalla ja nopeasti tuottanut Allied Artists vaati Siegeliä lisäämään alkuperäisskenaarioon kehyskertomuksen, mikä pakotti Siegelin takaumarakenteeseen ja esti ohjaajaa päättämästä kertomustaan elokuvan kuuluisimpaan kohtaukseen, jossa päähenkilö juoksee maantiellä autojen seassa huutaen "You're next! You're next!" Tämä on tietysti sääli, mutta ei lähimainkaan riitä pilaamasta elokuvaa, sillä älykkäästi Siegel esitteli prologissa sankarinsa lähes eläimellisessä, herra Hydeä muistuttavassa tilassa, ratkaisu, joka suorastaan räjäyttää elokuvan liikkeelle. Miles Bennettiä esittänyt Kevin McCarthy (ei sukua Josephille, mutta sen sijaan etäistä sukua Eugene McCarthylle, demokraattiselle presidenttiehdokkaalle, joka hävisi Nixonille -68 - tästä sukupuusta riittäisi aineksia tutkielmaan) oli varmasti kiitollinen. Vaikka Invasion of the Body Snatchersin yhteydessä ei tavan mukaan tuhlata sanoja näyttelijöille, ei McCarthya voida olla kiittämättä. Tuntemattomuuteen kulttinimeksi jätetty McCarthy oli itse asiassa yllättävän kova jätkä: hän oli vuonna 1951 esittänyt valkokankaalla Biff Lomania Kauppamatkustajan kuolemassa - ja päätynyt Oscar-ehdokkaaksi. (Kun tästä näköjään on tullut myös Oscar-tutkielma, mainittakoon, että Siegel itse omisti ko. patsaita kaksi ohjaamistaan lyhytelokuvista). Miles Bennettinä hän tuo Siegelin tarvitsemaa sähköä ja älyä keskushenkilöön. Tässä on kerrankin älyttömään ideaan pohjautuva teos, joka ei aliarvioi katsojaa, ja juuri siinä, että oikeiden ja palkoihmisten välillä ei näy melkein minkäänlaista eroa, on näyttelijöiden ja heitä kaitsevan ohjaajan älykkyys ratkaisevassa osassa.
Todella ilkeä ihminen tulkitsisi vuonna 2013 Invasion of the Body Snatchersin allegoriaksi elokuvan digitaalisen ja analogisen esittämisen välillä. Siis todella ilkeä ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti