perjantai 21. kesäkuuta 2013

James Gandolfini, 1961-2013




Keskiviikkona sydänkohtaukseen yllättäen menehtynyt James Gandolfini oli tähti elämänsä viimeiset 14 vuotta: audiovisuaalisen tarinankerronnan kentällä hänen uransa on aikamme kuva, sillä lahjakkaan luonnenäyttelijän nosti supertähteyteen ei elokuva, vaan televisio.

James Gandolfini jää historiaan uuden laatutelevision ylivoimaisimpana julistekasvona, joka eturivissä marssien kampanjoi työnsä kautta sen ajatuksen puolesta, että näyttelijöistä valovoimaisimmatkin voivat tehdä televisiossa yhtä vaikuttavaa jälkeä kuin valkokankailla. Hänen jäljessään elokuvista televisioon seurasivat mm. Alec Baldwin (30 Rock), Bill Paxton (Big Love), Patricia Arquette (Näkijä), Kyra Sedgwick (The Closer), Gary Sinise (CSI New York), Anna Paquin (True Blood) ja niin edelleen ja niin edelleen. Gandolfinin jälkeen lentävä lause "televisio on paikka, jonne vanhat elokuvastarat menevät kuolemaan" menetti merkityksensä.

James Gandolfinin merkitys The Sopranos -sarjalle (1999-2007) oli ankkurinomainen. Ensimmäisestä jaksosta lähtien oli selvää, että jotain tavallisesta poikkeavaa oli tapahtumassa, mutta tuon ensimmäisen jakson suggeroivuus ei syntynyt valtavasta visiosta, joka vaati aikaa paljastuakseen, vaan merkillisen kiehtovasta mafiapomon hahmosta, joka vaikutti tavallisemmalta, kompleksisemmalta, yllättävämmältä ja samastuttavammalta kuin mikään vastaavanlaisesta hahmosta nähty tulkinta aikaisemmin. Gandolfinin ruumiillistamana Tony Sopranosta tuli kulttuuri-ikoni.

James Gandolfinilla oli manerisminsa eikä hän valkokankaalla läheskään aina esiintynyt ensiluokkaisesti, mutta ei hän toisaalta koskaan näytellyt huonostikaan, ja se on saavutus sinänsä. Näyttelijänä hän luotti fyysiseen presenssiinsä, mutta pelasi salavihkaisesti myöskin ristiriidoilla: ensisilmäyksellä hän vaikutti olevan luotu esittämään pahiksia ja koviksia, mutta kuin melkein suljetun kurkunkannen läpi puristettu ääni tihkuikin ironiaa, ja silmissä vilkkui väliin ovelan katu-hustlerin tähti, väliin painokas surumielisyys. Kuten vain harvat, Gandolfini oli mielenkiintoinen silloinkin, kun ei tehnyt mitään.

Elokuvarooleja syntyi hyvällä tahdilla, mutta se Suuri Rooli jäi valkokankaan puolella tekemättä. Valtaosa oli pieniä luonnerooleja, ainoa päärooli saattoi olla olosuhteisiin nähden hyvin tehty sotilasvankilan johtajan osa Viimeisessä linnakkeessa (The Last Castle, 2001), jossa vetovastuun jakoi Robert Redford. True Romancesta (1993) muistetaan nuoren Gandolfinin psykopaattinen tappaja ja kohtaaminen Patricia Arquetten Alabaman kanssa. Tehokkaasti moraalisesti epämääräisiä mahtimiehiä esittänyt Gandolfini toi väriä Taking Pelham 1 2 3:n (2009) uusintafilmatisointiin New Yorkin pormestarina. Pelkkä ääni riitti Spike Jonzen mestariteoksessa Hassut hurjat hirviöt (2009). Viime vuoden signeerauksiksi jäivät CIA-pomo värittömässä Zero Dark Thirtyssä sekä painokas tutkielma yhdestä erinomaisen Killing Them Softlyn luuseririkollisista roolissa, joka huokui iän, menettämisen ja luovuttamisen auraa.

Näyttelijänä James Gandolfini pystyi inhimillistämään ja monimerkityksellistämään moraalisesti huojuvia ihmisiä laajalla skaalalla samalla, kun antoi kasvot (ja äänen) USA:n itärannikolle. James Gandolfini oli kuollessaan vasta 51-vuotias.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti