keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Silavanoisetteja jardinier Korppikorttelissa

Monet nousivat kulmakarvat hiljan, kun suomalaiset asiantuntijat valitsivat Komisario Palmun erehdyksen maamme historian parhaaksi elokuvaksi. Sitähän se ei mitenkään päin käänneltynä ole; pikemminkin sitä voitaisiin silitellä kenties rakastetuimpana suomalaisena elokuvana. Näiden kahden asian sekoittuminen ei toki ole tavatonta, ei täällä kuin ei muuallakaan. Esimerkkinä Ruotsi, jossa Nöjesguidenin kokoama asiantuntijaposse valitsi vuonna 1995 maan parhaaksi leffaksi Bo Widerbergin varhaisteoksen Korppikortteli.

Näidenkaltaiset valinnat kertovat paljon enemmän ihmisestä kuin teoksesta. Korppikorttelin nostaminen ykköseksi ohi itsestäänselvän bergmanin kertoo pakottavasta tarpeesta etsiä vaihtoehtoja (silloinkin kun niitä ei ole), yllätyksiä, laventaa näkökenttää, jota yksi tai kaksi jättiläistä suvereenisti hallitsee, herättää keskustelua. Luotaantyöntävämpää on se, mitä edellä mainitut valinnat implikoivat vinoutuneesta suhtautumisesta ns. korkeakulttuuriin, jota ko. parnassolla Ingmar Bergman edustaa. Korppikorttelin valinta on epäilyttävä protesti tyylittelyä ja "vaikeutta" vastaan, ääni helposti lähestyttävän taiteen puolesta, joka puhuttelee tavallisen kansan tasolla pikemmin sydämen lämmön kuin taiteellisten oivalluksien keinoin.

Vaikka Korppikortteli (Kvarteret Korpen) ei olekaan vailla taiteellisia ansioita, ei se missään vaiheessa nouse lähellekään Bergmanin mestariteoksia. Elokuvakriitikkona toiminut Widerberg siirtyi elokuvantekijäksi Korppikorttelin vuonna 1963, ohjaten esikoisenaan Lastenvaunut (Barnvagnen). Näillä teoksilla Widerberg nousi nimenomaan ja terveesti Bergmania ja hänen vanavedessään kulkijoita vastaan. Widerberg halusi palauttaa ruotsalaisen elokuvan sisäänpäin kääntyneestä filosofoinnista takaisin oikeaan maailmaan. Varsinkin Korppikortteli oli tämän pyrkimyksen raikas tuulahdus.

Mutta toisen suunnan ja toisten arvojen korostaminen ei vielä tee suurta. Korppikortteli on hyvä elokuva, mutta se ei varmaankaan ole edes Widerbergin paras työ.

Oikeaa maailmaa kameran edestä etsinyt Widerberg kuvitteli hyvin vähän toisessa ohjauksessaan. Korppikortteli on oikea paikka, työläisten asuttama kolkka Malmössä. Elokuvan vuosi on 1936 ja pääosassa Thommy Berggren 18-vuotiaana ylioppilaana, joka on kirjoittanut kotipaikastaan kirjan. Lahjakas ja herkkä miehenalku joutuu tulemaan toimeen elämälle luovuttaneen äidin ja loistokkaan menneisyyden viinaan vaihtaneen luuseri-isän puristuksessa. Näistä olosuhteista Widerberg luo kitchen sink realismia, joka ei mitenkään häviä brittiläisille serkuilleen. Samalla, kun Korppikortteli henkii elämänhalua, on se myös merkillisen tummasävyinen. Dramaturgisesti se rakentuu melko kömpelöstikin sarjaksi kertomuksen päähenkilöiden esittämiä monologeja, jotka huojuvat tarkkanäköisyyden ja teennäisyyden molemmin puolin. Usein eloisa elokuva suorastaan pysähtyy visuaalisesti näiden purkauksien ajaksi. Toisaalta Widerberg loihtii jokaisesta näyttelijästä loistosuorituksia, mikä auttaa - upeimpana säkenöi Keve Hjelm nautiskelunhaluisena, mutta kyvyttömänä isänä.

Pohjimmiltaan Korppikortteli on tuttu tarina nuoren sukupolven yrityksistä päästä irti toivottomista, urauttavista olosuhteista, joiden vankina edellinen sukupolvi pysyy koko elämänsä. Tämän perustarinan Widerberg kertoo kauniisti ja selkeästi, tavoittaen hienosti sekä ajankuvan että paikan hengen. Eloisimmillaan teos on muutamien puolidokumentaaristen väläysten aikana, joiden ilmavuuteen "näytellyt" jaksot eivät aivan pääse. Loppukuvan Widerberg enemmän tai vähemmän lainaa 400 kepposesta, kuten filmihullu ainakin.

Keve Hjelm voitti upeasta osasuorituksestaan kaikkien aikojen ensimmäisen näyttelijä-Guldbaggenin. Kilvan ensimmäisestä parhaan elokuvan Guldbaggenista Korppikortteli hävisi Hiljaisuudelle, mutta kompensaationa Widerbergin elokuva päätyi Oscar-ehdokkaaksi ulkomaisten elokuvien sarjassa.

Malmön Korppikorttelista ei ole paljoakaan jäljellä. Vuonna 1963 taltioidut pihapiirit ovat suureksi osaksi muuttuneet kauppakeskukseksi ja parkkipaikoiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti