tiistai 25. kesäkuuta 2013

Lopussa John kuolee



Don Coscarellin (Bubba Ho-Tep) viime helmikuussa ensi-iltansa saanut kauhukomedia John Dies at the End floppasi totaalisesti lippuluukuilla. Tämän tosiseikan voi merkata todisteeksi numero 6 356 931 (b) kanteessa maailman yleistä epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Ei sillä, että JDatE elokuvahistoriaa mullistava merkkipaalu olisi, mutta omillaan se on kekseliäintä ja hauskinta kevyttä elokuvaviihdettä sitten...no, The Cabin in the Woodsin?

Superlatiivien käyttö on aina epäilyttävää puuhaa, mutta vaikka laittaisimme edeltäneen hehkutuksen hyperbolan piikkiin, ei se poista sitä seikkaa, että tätä elokuvaa on mahtavan hauskaa katsella. Ennen muuta siksi, että se jaksaa koko 100-minuuttisen yllättää ja vetää mattoa hölmistyneen katsojan jalkojen alta. Coscarellin kunnianhimoinen käsikirjoitus pyrkii - ilmeisesti alkuteosta kunnioittaen - mahdollisimman epäortodoksiseen tarinankerrontaan, mikä osaavissa käsissä johtaa lähes katkeamattomaan "mitäää äsken tapahtui?" -efektiin. Mikä tuntuu hyvältä. Pilaamatta tarinaa voidaan kiemuraista perusasetelmaa valottaa sen verran, että nuori mies nimeltä David Wong kertoo dinerissa toimittajanplantulle omituista tarinaa "huumeesta", joka avaa aistit kokemaan yliluonnollisia ilmiöitä. Keitoksessa lilluu sattumina ilkeitä hämähäkkejä, kummituksia, kännykän virkaa toimittavia hotdogeja, toisia ulottuvuuksia ja generation x -fiiliksiä. Ennen kaikkea leffa on hauska. Coscarelli kuljettaa tarinaa 110 metrin aidat -vauhtia ja heittää aina tarpeen tullen sekaan tujun annoksen PAUL GIAMATTIA. Muuten siedettävän nuorisokaartin keskellä Giamatti piristää jambalayaa kuin pullollinen tabascoa. (Kirjoittajalla saattaa olla nälkä.) Jo pelkkä Giamattin muriseva, ääniaalloilla leikitellen surffaava ääni vetää suupieliä kauemmas toisistaan.

John Dies at the Endillä on erikoinen syntyhistoria. Se alkoi David Wongin (oik. nimeltään Jason Pargin) kulttisuosiota keränneenä nettijatkiksena vuonna 2001, mistä se parin mutkan kautta muokkaantui kirjamuotoon vuonna 2007. Ja nyt elokuvaversioksi, joka ansaitsisi kovasti enemmän katsojia. Varsinkin, kun sen edustama niche-genre - kauhukomedia - ei varsinaisesti juhli laadukkuudella.

PS. Hyvää juhannuksenjälkeistä aikaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti