sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Hän, joka pyövelille annetaan


- Tulin nauttimaan Hiljaisuudesta.
- Kauniina kesäpäivänä?
- Kyllä!

Sillä mitä ovat suven sulot verrattuna valkokankaan nautintoihin?

Tystnaden, pieni kamarielokuva. Rakennuspalikoina äiti, poika ja täti. Juna kulkee vieraassa, oudossa maassa; kohti kotia, mutta vielä on pysähdyttävä. Hotellissa ei mikään liiku, ei mitään tapahdu: on aikaa ja tilaa omille ajatuksille. Modernille ihmiselle tämä merkitsee painajaista. Poika todistaa yötä ja päivää muistuttavien sisarusten välisten skismojen purkautumista.

Tuntuu mahdottomalta kuvitellakaan, että Hiljaisuus kohoaisi "hitiksi" enää tänä päivänä, kuten se teki vuonna 1963. Ekspressionistinen, introvertti taide-elokuva ei enää löytäisi jalansijaa muualla kuin festivaaleilla ja art house cinemoissa. Viisikymmentä vuotta sitten ajat olivat toiset, kulttuuri oli toinen tavalla, josta on vaikea saada kiinni. Tietysti Hiljaisuuden katsominen auttaa osaltaan ymmärtämään.

Tapahtumattoman elokuvan aihe on sen oma aika. Tätä teemaa Bergman lähestyy abstraktiutta lähestyvin tavoin. Poika katselee junan ikkunasta ulos: viereisellä raiteella vastaan tulevan junan laveteilla näkyy panssarivaunujen ääriviivoja. Bergman ei koskaan nimeä outoa maata, mutta kaupunki, josta he löytävät hotellinsa, on nimeltään Timokas. Donnerin mukaan se merkitsee viroksi "häntä, joka annetaan pyövelille". Mestattavaa. Uhria. Mennyttä miestä. Samaan aikaan siskokset käyttäytyvät kuin dualistisen ihmisen kaksi puolta. Nuorempi (Gunnel Lindblom) on aistillinen, herkistynyt, elämänsä kukinnossa, miehille itsensä antava. Isosisko (Ingrid Thulin) sairastaa, on heikko, moraalia vahtiva, osallistumaton - mutta hänkin seksuaalinen. Suggeroivassa elokuvassa vallitsee valtava eroottinen lataus, jonka yhdessä kliimaksissa vanhempi sisaruksista tyydyttää itsensä impulssin vallassa. Lieneekö tällaista kohtausta ennen Bergmania nähtykään "vakavasti otettavan" elokuvan puolella? Joskin kohtaus on tosielämään suhteutettuna ajallisesti epärealistisen lyhyt.


Hiljaisuus ei lähesty katsojaa kertomuksen kautta, vaan kuvin. Huikaisevin kuvin. Sven Nykvist lataa kuvaan toisensa jälkeen käsinkosketeltavaa jännitettä voimakkaalla valon ja varjon käsittelyllä. Ensimmäinen otos jo lyö jalat alta: minuuttien pituisessa otoksessa kamera liikkuu ahtaassa junan hytissä esitellen kolme keskushahmoa, liikkuen kasvoista kasvoihin, yleiskuvasta lähikuvaan.

On ehdotettu, että "hiljaisuus" merkitsee tässä elokuvassa Jumalan hiljaisuutta: koko elokuvassa ei missään viitata Jumalaan. Hiljaisuutta edeltänyt teos, Talven valoa, oli Bergmanin syvämietteisin elokuva uskosta. Nämä kaksi elokuvaa ovat keskenään kuin Hiljaisuuden sisarukset, vastakohtaiset, mutta läheiset sukulaiset. Kumpikaan ei ole elämänilon elokuvaa, vaan askeettista ja psyykeen tunkeutuvaa. Hiljaisuus voi toki merkitä paljon muutakin. Dialogissa ei kertaakaan viitata tuohon käsitteeseen, mikä tarkoittaa, että kokisimme elokuvan toisin, jos sen tekijä olisi antanut sille toisen nimen. Monimielisenä käsitteenä hiljaisuus voi merkitä yhtä hyvin uhkaa kuin toivottua päämäärää: kenties elokuvan nimi onkin pyyntö? Poliittisesti latautunut elokuva omasta zeitgeististaan valmistui Kuuban ohjuskriisin ja JFK:n murhan varjoissa. Näistä todellisuuksista elokuvan perhe on täysin irrallaan eräänlaisella keitaallaan, kykenemättöminä toimimaan, ainoana vaihtoehtona odottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti