Louloun kanssa samana vuonna Gérard Depardieu esiintyi myös Alain Resnais'n Amerikan sedässä (Mon oncle d'Amerique), joka voitti ohjaajalleen Cannesin Grand Prix'n. Se ei kuitenkaan voittanut yhtäkään Césaria, sillä ne palkinnot vei rakastetun Francois Truffaut'n Viimeinen metro - josta Depardieu pokkasi Césarin.
On siinä menestysvuotta yhdelle näyttelijälle!
Näistä klassikoista paras elokuvana ja depardieuna on silti Loulou...
Amerikan setään saavuttaessa Uuden Aallon mestareihin kuulunut suuri muodon uudistaja Resnais oli tehnyt elokuvia jo kaksi vuosikymmentä. Alusta asti kirkkaan älyllisen eetoksen ajama tekijä oli hioutunut kohti yhä suurempaa täsmällisyyttä ilmaisussa. Amerikan setä merkitsee yhtä merkkipaalua tässä kehityksessä. Lopputulos tuo mieleen progressiivisen rockin sellaisena kuin sitä edustavat esimerkiksi Emerson, Lake & Palmer tai Yes levyllä Tales from Topographic Oceans: niin teknisesti hiottua, että mitään ei ole enää jäänyt nautittavaksi. Mutta otetaan vähän takaisin, Amerikan setä on edellä mainittua vain jossain määrin, mikä jättää siihen vielä paljon nautittavaakin.
Dramaturgisesti Amerikan sedässä on jotain vikaa, sillä sen alku ei tahdo vetää mukaansa. Kun ideat on pohjustettu parin ensimmäisen kelan aikana, alkavat niiden johtopäätökset kiehtoa yllättävässä määrin. Elokuvan lähtökohta on epätavallinen, sillä sen kertomat tarinat perustuvat merkittävän ranskalaisen neurobiologin ja filosofin Henri Laboritin teorioihin, jotka koskevat ihmisen käyttäytymisen määräytymistä. Kuinka paljon akateemisemmaksi elokuva voi ylipäätään päästä? Resnais myös käyttää professori Laboritia teoksensa eräänlaisena dokumentaarisena osana, tarinasta erillään pysyttelevänä kommentoijana. Jännittävää kyllä, nämä lyhyet jaksot ovat melkeinpä elokuvan parhaita minuutteja.
Amerikan setä kohosi klassikoksi ja kanonisoitiin varsin nopeassa tahdissa. Syyt tähän ovat helppo ymmärtää: elokuvan älyllinen aines on vahvaa ja intellektuaaliin mieleen vetoavaa. Etenkin loppupuolella näissä ajatuksen kuljetuksissa elää vahvasti mukana itse kukin. Ongelmalta tuntuukin tyyli ja tekotapa: muoto.
Muodosta löytää rikkautta, sillä yhtäältä mieleen tulevat Peter Greenawayn teokset, mutta toisaalta Amerikan setä lähestyy satiiria saippuaoopperoista. Pohjimmiltaan teos onkin komedia. Tarkasteltavana on kolme tyypillistä ihmiskoe-eläintä, jotka toistensa jälkiä ylitellen polkevat nyky-yhteiskunnan oravanpyörää. Taitavienkaan näyttelijöiden esittäminä (Depardieu, Nicole Garcia, Roger Pierre) tarinoissa ei tunnu aitoa henkeä. Eloisuutta niistää myös sekundaluokan filmimateriaali, joka tekee sisäkuvista tv-leffaa ja tuo mieleen ajankohdan suomalaiset rainat, joita kukaan ei käynyt katsomassa. Visuaalisesti Amerikan setä on siten pettymys, vaikka Resnais huvittelee leikkaamalla väliin Laboritia, kuvia laboratoriorotista ja vielä pätkiä Jean Gabinin, Jean Marais'n ja Danielle Derrieux'n klassikoista, joissa Amerikan sedän hahmojen käyttäytyminen rinnastuu esitettyyn, mallia antavaan dramaattisuuteen.
Teoksen nimi viittaa kadotettuun, puolimyyttiseen läheiseen, joka pitää hallussaan onnen salaisuutta. Resnais'n elokuva on tutkimusretki niihin ehtoihin, joiden varassa rajallisesti kyvykäs ihminen voi tulla toimeen ja etsiä menestystä yhteiskunnassa, jonka on tarkoittamattaan luonut omaksi kuristuspannakseen. Resnais, Laborit ja Oscar-ehdokkuuden käsikirjoituksestaan saanut Jean Gruault alleviivaavat Jumalaksi itsensä tuntevan ihmisen toimivan samojen biologisten lainalaisuuksien maailmassa kuin rotat. Biologia ja hermosto vievät, me vikisemme pikku kopeissamme ja murrumme, jos olosuhteet siihen vievät.
Alain Resnais täytti reilu viikko sitten 91 vuotta. Loppuvuodesta valmistuva Aimer, boire et chanter jatkaa ohjaajaklassikon vuosikymmeniä jatkunutta Alan Ayckbourn -filmatisointien sarjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti