Ryyppäilimme baarit kolusimme hetkessä ystävät olimme Hän tahtoi minun kertovan mitä runous oikein oli minä kerroin Pienessä sievässä yhtenä yönä vein hänet kotiin katsomaan vastasyntynyttä lastani Suuri suru hänet valtasi "Oi Gregory" hän valitti "maailmaan saatoit sellaista minkä kuolema korjaa pois"
- Gregory Corso: "Tapasin kaverin joka kuoli" (suom. Markku Into)
Mestarinäyttelijä Michael Parks (1940-2017) kuoli viime keskiviikkona, saappaat jalassa lähti kevään korvalla, karkasi keskenkasvuisen toukokuun kedoilta. Se sallittakoon, kevään poikana oli syntynytkin. Parks ei sammunut suurena tähtenä, mutta kirkkaana säteenä kollegoidensa silmissä. "Näyttelijöiden näyttelijä", sanottiin. Menettikö Yhdysvallat suurimman näyttelijänsä? Ainakin Quentin Tarantinon mielestä - jopa enemmänkin: kuuluisassa vastauksessaan toimittajalle From Dusk Till Dawnin aikoihin Tarantino ilmoitti pitävänsä Michael Parksia "maailman parhaana näyttelijänä".
Parks eli elämän, josta syntyy taiteilija, tai ainakin näyttelijä. 16-vuotiaana vahinkoraskauden pakottamana naimisiin... Elämänkoulua hanttihommissa hedelmänpoiminnasta ojankaivuuseen. Raskasta fyysistä työtä, josta ei liikoja maksettu. Metsäpalojen sammuttamista. Alle kaksikymppisenä. Mutta erityinen lahjakkuuskin nousi esiin jo varhain. Parks sai ensimmäisen tv-keikkansa Alfred Hitchcockin legendaarisessa antologiasarjassa 18-vuotiaana. Tähteys osui uran alkuvaiheille vuosikymmentä myöhemmin. Then Came Bronson kesti vain yhden tv-kauden, mutta osui ajan hermoon ja nousi pian kulttimaineeseen. Parks henkilöi amerikkalaiselle unelmalle selkänsä kääntävää nuorta illuusiottomuutta, avoimen tien vaeltajahenkeä.
Miksi tästä ei auennut säkenöivä ura ammattikunnan huipulla? Vastausta emme saa varmaan milloinkaan. Ehkä Parksissa oli liikaa luonnetta, ehkä hän ei ollut valmis myymään itseään, kykenemätön kompromisseihin. Ehkä kyse oli silkasta tuurista ja sen puutteesta. Olisihan samoihin aikoihin Rodriguezinkin pitänyt hallita levylistoja. Lahjojen puutteesta ei kummankaan kohdalla ollut kyse.
Michael Parksissa oli karismaa tuhlattavaksi asti, mutta hän myös osasi mitä vaan ja teki mitä vaan. Hänen tulkintansa Then Came Bronsonin tunnusbiisistä nousi Billboardin Top Twentyyn. Parksin levytysura kattaa kahdeksan albumia. Haastattelut todistavat vastaansanomattomasti, että pikkurooleista siellä täällä uransa luonut Parks otti ammattinsa vakavasti ja ymmärsi sitä syvemmin kuin...kukaan muu? Mestari ei koskaan jäänyt polkemaan paikalleen, vaan lavensi ilmaisukenttäänsä vuosi vuodelta. Parks osoitti joka roolissa hallitsevansa tekniikan kenen tahansa huippukoulut käyneen veroisesti. Tästä todistavat kaikki Parksia ohjanneet. Erityisesti aksentteja ja puhetapoja Parks käsitteli notkeudella, jossa ei ole sijaa kritiikille. Twin Peaksissa hän kävi säväyttämässä Jean Renaultina, kanadalaisena huumeiden salakuljettajana, lisänä David Lynchin omituisten otusten kerhoon.
Michael Parksin myöhäisuran - näyttelijän hienoimman vaiheen - kaksi merkittävintä ohjaajaa olivat epäsuhtaiselta tuntuvasti etabloitu nero Quentin Tarantino ja indiehumoristi Kevin Smith. Yksityiselämässä Tarantino ja Smith ovat ystäviä, ja vaikka he tekevät eri kaliiberin elokuvia, heitä yhdistää armoitettu dialogin kirjoittamisen lahja. Näyttelijät rakastavat molempien tekstiä. Näistä kahdesta Kevin Smith on se, joka antoi Parksille näyttelijän uran upeimman roolin, pirullisessa uskonkiihkoilun läpivalaisussa Red State (2011). Yhteistyö jatkui samalla tasolla kolme vuotta myöhemmässä Tuskissa.
Tuskia ei tarvitse rakastaa, mutta jos niin tekee, voinee katsoa hädin tuskin kuuluvansa hyvien ihmisten joukkoon, sillä vaikka Kevin Smithille niin tuskallisen tyypillisesti se ei kaikin puolin täydellinen elokuva olekaan, ja monilta on loppunut ymmärrys tuskastuttavasti kesken, on sen parhaiden osasten summa häkellyttävää luokkaa; parempaa elokuvaa mursuista tulemme tuskin näkemään.
Tusk on ennen kaikkea viihdyttävä ja mielikuvitusta kiihottava tarina, kioskifantasiaa elokuvamuodossa. Smith tarjoaa omaäänisen versionsa perverssin sarjamurhaajan sairaista mielihaluista. Elokuvaa kantaa silkka tarinoinnin ilo: suuri osa leffasta on - jälleen kerran - vuoropuhelua kahden tai kolmen henkilön kesken. Ja se on mielenkiintoista siitä yksinkertaisesta syystä, että Smithin mestaruus kielen käsittelijänä on niin vangitsevaa. Suurin osa vuoropuhelusta käydään kahdella toisilleen vastakkaisella syntaksilla: toisaalla on Justin Longin esittämän vastenmielisen narsistisen amerikkalaisen suodattamaton, radioseksikäs puheripuli, toisaalla Parksin vanhan koulukunnan sivistyneisyyttä huokuva, huoliteltu ja klassinen kielenkäyttö. Smith osoittaa kadehdittavaa teknistä kyvykkyyttä naittaessaan nämä kaksi tyystin erilaista puhetapaa eräänlaiseksi kontrapunktiseksi puhesinfoniaksi, joka ei ole kovin kaukana Tarantinosta.
Molemmat päänäyttelijät nauttivat silminnähden vuorosanoistaan. Varsinkin Justin Long on vapautuneempi kuin koskaan, ja täysin yksi yhteen ruumiillistamansa ällöttävän egoistisen x-sukupolven karikatyyrin kanssa, joka ei vastaa muille kuin itselleen eikä tunne muita moraalilakeja kuin oman nautinnonhalunsa. Elokuva kuuluu silti itseoikeutetusti Parksille, joka briljeeraa virtuositeetillaan olipa kyse vivahteista vuorosanojen lausumisessa tai elekielestä tai tuosta häiritsevän syvälle tunkeutuvasta herkeämättömästä katseesta - tai fantastisesta muuntautumiskyvystä, mitä Parks tarjoilee yllätyksenä kohtauksessa Johnny Deppin kanssa. Mitä yhteen kaikkien aikojen yllätysvisiiteistä tulee, Depp pistää Parksia vastaan parastaan mielettömässä - ja mielettömän hauskassa - soolossa, joka on aika ainutlaatuinen jopa omalaatuisiin hahmoihin erikoistuneen oman sukupolvensa mestarinäyttelijän tuotannossa.
On ymmärrettävää, että tällainen tarina ei kaikkiin kolahda, mutta on myöskin syntiä, että elokuvalle, jossa on tämän luokan näyttelemistä ja dialogia, ei heru enempää kiitosta. Ehkä Smithin suorasukaisuus on liikaa. Esimerkiksi Justin Longin podcasteilla älyttömästi tienaava koomikkohahmo on täysin raivostuttava - mutta niin sen on tarkoituskin olla. Smith tekee sukupolvikritiikkiä, ja piruilee YouTube-sukupolvelle, joka luulee, että nasevuus ja WikiPedia-oppineisuus ovat yhtä kuin älykkyys. Ja vaikka Parks on kahdesta miehestä verrattomasti sairaampi, katsojan sympatiat ovat alati luisumassa psykopaatin puolelle. Varsinkin, kun Smith avaa syitä Parksin fantasioille kääntämällä pisteliäästi esiin Kanadan lähihistorian savisen kääntöpuolen.
Oli Tusk mitä hyvänsä, se on nautinto meille, jotka rakastamme näyttelijöitä ja näyttelemistä. Michael Parks lausumassa näin hyvin kirjoitettua tekstiä on, no niin, musiikkia korville ja lisäksi mannaa silmille. Se, että Michael Parks ei vallannut suurempaa aluetta elokuvan parnassolla, on mitä suurinta tuhlausta.
"Jurassic Park is frightening in the dark." - "Weird Al" Yankovic
Sunnuntai on suomalaisessa kalenterissa ollut viikon viimeinen päivä vasta vuodesta 1973. Niin muodoin sitä ennen viikko kaiketi aloitettiin lepäämällä, kun se nykyään päätetään lepoon. "Niin muuttuu mailma, Eskoni", ja sitä myöten ovat nähtävästi ajatkin muuttuneet nummisuutarien päivistä. Mikäpä siinä, ilman muutostahan ei olisi kehitystä ja evoluutiota; ei ihmistä - eikä dinosauruksia.
Normaali eppu viettää - sikäli kuin toisen käden tietoon on luottaminen - tavan sunnuntait perheelleen pyhittäen. Onhan sunnuntai oletettavasti ainoa viikon päivistä, joka edes teoriassa kerää koko perheen yhteen ilman, että kenelläkään on mitään velvollisuuksien leimaamia menoja. Herätään siis myöhään, tehdään kaikki hitaasti, kysellään muiden kuulumiset viimeiseltä viikolta enemmän kohteliaisuudesta kuin aidosta kiinnostuksesta ja lorvaillaan. Jos sattuu kaunis ilma, mennään ehkä yhdessä internetin ulkopuolelle, vaikkapa kävelylle tai jopa puistoon pikinikille (mutta korkeintaan kerran vuoteen).
Samalla kun Heikki ja Kaija lapsineen syövät makkaravoileipiä viltin päällä silmiään auringossa siristäen, introvertti filmihullu "ulkoistaa" kokemuksen tilaamalla pitsan, vetämällä verhot suljettujen sälekaihtimien eteen ja syöttäen dvd-levyn toisensa perään laitteen kelkkaan. Filmihullu sukeltaa jonkun toisen mielikuvituksen siivin fantasiapiknikille dinosaurusten sekaan jurakautiseen puistoon. Filmihullu jättää muun maailman omaan rauhaansa, laittaa kännykän pois päältä ja katsoo pimeässä kopissaan, joka ei aivan ansaitse "kodin" arvonimeä, koko neljän elokuvan saagan (1993-2015) - käänteisessä järjestyksessä. Sitten filmihullu kertoo näkemästään kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan.
Pitsassa oli kebablihaa, tonnikalaa, pepperonia, vihreätä chiliä ja aurajuustoa. Jäätelö oli vadelma-valkosuklaata.
Jurassic World (2015)
On kivaa olla oikeassa. Siitä tulee miellyttävän endorfiininen onnistumisen tunne. Idea Jurassic Park -saagan katsomisessa käänteisessä järjestyksessä perustui teoriaan, että näin ilta vain paranisi vanhetessaan. Ja näinhän kävi, sillä Jurassic World on kirkkaasti sarjan heikoin lenkki. Viihde-elokuvaksi siinä ei ole kummempaa vikaa, se on vain tuollainen persoonaton paketti, joita Hollywood valmistaa rutiinilla liukuhihnaltaan. Oikeastaan, jos halutaan sukeltaa oikein syviin vesiin, nämä tällaiset eivät ole varsinaisesti elokuvia, ne ovat vain jotain, mitä katsoa. Ero on samankaltainen kuin isotädin Mallorcan lomakuvien ja Sebãstiao Salgadon galleriaan ripustettujen valokuvien välillä. Sama, mutta ei kuitenkaan sama.
Jurassic Worldhan rullaa menevästi eteenpäin sillä tutulla rytmillä, mikä on syvällä Hollywood-ammattilaisten selkärangassa, joten tottahan sitä katselee. Mistään ei vain löydy mitään omaa ja näyttelijät muistuttavat ihmistä enemmän heistä multiplexin aulaan valmistettuja pahvi-standeja. Chris Pratt pääsankarina vielä menee, mutta Bryce Dallas Howard (joka näyttää ihan Julia RobertsiltaNotting Hillin feikki-scifissä Helix) on kuin säälittävä muisto Manderlayn ajoilta, puhumattakaan tarinan pakollisista lapsista, jotka edustavat Disney-mielikuvaa alaikäisistä ällöttävimmillään. Tosin alkuperäisen tri Wun eli B. D. Wongin mukaan tuominen oli tyylikäs veto.
Yllättävintä Jurassic Worldissa on se, että tämä on ensimmäinen kerta, kun otsikon puisto näytetään toiminnassa ja turisteja täynnä. Olisikin ehkä ollut hyvä idea valita juoneen mukaan pari satunnaista puiston vierasta, joihin katsoja olisi voinut samaistua. Mutta ei tällä kertaa.
Colin Trevorrow tuntuu nähdyn perusteella todella oudolta valinnalta ohjaajan pallille, sillä toista elokuvaansa ohjaava Trevorrow ei oikein osaa ohjata toimintaa. Toimintajaksot tulevat ja menevät rutiinilla, josta puuttuu yllätysmomentti. Eritoten kaahailujen ajoitus ja rytmittäminen on mekaanista.
Elokuvan "suuri idea" on sen todistaminen, että geenimanipulaatio on hullun hommaa. Sitähän kaikki aiemmatkin osat paasasivat. Jurassic World ei malta olla viemättä teemaa liian pitkälle. Velociraptorien antropomorfosointi saa niin huvittavia piirteitä, että loputkin jännityksestä valuu maahan. Olisivat tehneet saman tien apinoidenplaneetat ja pistäneet raptorit puhumaan ihan ihmisten kieltä.
Jurassic Worldin ylivoimaisesti paras kohtaus on itse asiassa lyhyt ja huomaamaton hetki valvomossa, missä muuan nörtti saa pakit ihastukseltaan. Elokuvan ainoa inhimillinen hetki. Jurassic Park III (2001)
Tämä on saagan isoin myönteinen yllätys.
Aika on tehnyt hyvää sarjan kolmannelle, spin-offmaiselle elokuvalle. Jurassic Park III on taka-ajatukseton, tekemisen iloa hohkaava, esimerkillisen napakka viihdytin, jossa on koko sarjan paras käsikirjoitus. Käsikirjoitusta oli sorvaamassa Oscar-luokan (tällä kertaa termin parhaassa merkityksessä) ammattilainen Alexander Payne, ja ehkä hänen peruja on skenaarion tiukkaan ruuvattu rakenne: leffa kestää vain 80 minuuttia. Siinä on kaikki tarvittava eikä mitään turhaa. Ensi-iltakierroksella JP3 tuntui ehkä liiankin kauas alkuperästään etäännytetyltä, mutta ajan myötä Paynen ja kumppaneiden ideat ovat saaneet pontta alleen. Toisaalta, koska se muistuttaa paljon vanhoja sarjafilmejä, JP3 saattaa sopia saagan muita osia paremmin kotikatsomoon.
Ohjaaja Joe Johnston on mielenkiintoinen kaveri. Kolmekymppisenä hän oli jo Oscaria voittamassa Kadonneen aarteen metsästäjien (1981) erikoistehosteista. Esikoisohjaus oli jättihitti Kulti, kutistin kakarat (1989), kulttikoomikko Rick Moraniksen ehkä hienoin hetki. Toista kertaa ei Johnston ole käynyt Oscarin lähelläkään - ehkä lähempänä Razzieta -, sillä kaikessa hänen tekemisessään näkyy rakkaus Hollywoodin kulta-ajan seikkailuelokuviin, siihen Unelmatehtaan b-osastoon (tässä mielessä Johnston on Joe Danten hengenheimolainen): Rocketeer (-91), Jumanji (-95) ja viimein vanhan ajan patinalla kyllästetty Kapteeni Amerikka (2011) henkivät kaikki kaipuuta lapsuuden aikojen sarjaelokuviin ja -kuviin.
Joka tapauksessa, JP3:ssa Johnston tekee monta asiaa oikein. Yksi elokuvan valteista on sen kasti, johon on kerätty taitavia, persoonallisia luonnenäyttelijöitä, jotka tuovat kuvaan mukaan kahmalokaupalla karismaa. Eronnutta avioparia esittävät William H. Macy ja aina ja ikuisesti aliarvostettu Téa Leoni käytännössä varastavat leffan, mutta Michael Jeter (1952-2003) ottaa hänkin kaiken irti jokaisesta hetkestä. Australian Harrison Fordista hyvin käyvä Sam Neill kantaa elokuvaa vaivatta harteillaan paleontologina, joka huijataan pelatusoperaatioon Isla Sornalle. Tässä elokuvassa on myös helposti sarjan siedettävin lapsihahmo (Trevor Morgan).
Toinen valtti elokuvan hihassa on sen huumori, joka näiden näyttelijöiden käsittelyssä napsahtaa takuuvarmasti kohdalleen. Se myös entisestään lisää hahmojen aitouden tuntua, kun nämä dinoamatöörit kompastelevat kuin puolivahingossa kohti turvaa luottaen enemmän tuuriin kuin militanttiseen suunnitelmallisuuteen. Sarjan kirkkaasti aliarvostetuin osa.
Joe Johnstonin viimeisin elokuva, Not Safe For Work (2014), kestää alle tunnin ja vartin... Jurassic Park: Kadonnut maailma (1997)
Jurassic Park III on monella tapaa kakkososaa parempi - se on tiiviimpi, hauskempi, "luonnollisempi" -, mutta loppujen lopuksi osa 2 herättää sittenkin enemmän ihailua. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjasi Steven Spielberg, ehkä autenttisin "savant"-nero, mitä elokuvan historia tuntee. Enemmän kuin kenties kukaan muu, Spielberg syntyi elokuvantekijäksi: elokuva on hänelle yhtä luonnollinen kieli kuin englanti. Tuskin kenenkään muun elokuvissa kuvat järjestyvät yhtä vaivattomaksi helminauhaksi. JP2 ei ole lähellekään parasta Spielbergiä, mutta kun kone lähtee käyntiin, meno on vaikuttavaa.
Ollakseen lähtökohtaisesti lahjakkaampi kuin kukaan muu - ollakseen Elokuvan Mozart tai Capablanca -, Spielbergiltä löytyy paljon vähemmän mestariteoksia kuin pitäisi. Syitä tähän on useita, mutta tärkein niistä on kyvyttömyys panostaa käsikirjoitukseen. Niin E.T.:ssä kuin Schindlerin listassa, niin erilaisia kuin ovatkin, on erinomainen käsis, ja tuloksena ohjaajan kaksi parasta elokuvaa. JP2 on usein loistavasti ohjattu, mutta siinä on todella heikko käsikirjoitus, todella heikolta kirjoittajalta (David Koepp), jota Spielberg on käsittämättömästi käyttänyt kerta toisensa jälkeen. Kaiketi Koepp on nopea. Mutta jälkikin on sen mukaista. Koepp hallitsee käsikirjoittamisen säännöt ja osaa luoda pitävän rakenteen ja sentata pinnallisen näppärää dialogia, mutta JP2 ei lopulta ole muuta kuin tyhjästä temmattu paluu saarelle (teknisesti ottaen eri saarelle, "b-asemalle"), joka on tarkoitukseton seikkailu ilman syytä kaiken takana. Koepp muutti ilmeisesti alkuperäistä romaania ratkaisevasti ja monin tavoin - tyhjemmäksi.
Siinä missä kolmososaa hallitsi Sam Neillin paleontologi Grant, JP2 on rakennettu Jeff Goldblumin mainion rock-tähtimäisen kaaosmatemaatikon ympärille. Kakkososa on myös ykkösosaa selvästi tummasävyisempi ja "vaarallisempi": loppujen lopuksihan Jurassic Park -elokuvat eivät koskaan tavoita varsinaista kauhun tuntua, mutta tämä kakkonen käy lähimpänä. Elokuva ottaa aikansa ennen kuin pääsee kunnolla vauhtiin, mutta kun iso vaihde lopulta isketään silmään, ei draivi katkea hetkeksikään. Spielberg luo koko joukon upeita kuvia, kuten "ruohomeressä" saaliitaan kohti "uivat" raptorit, joiden takia elokuvan heikkoudet antaa lopulta mielellään anteeksi. Ohjauksellisesti ehdoton kliimaksi on juonen näkökulmasta aivan järjettömän pitkä jakso, missä päähenkilöt ovat trooppisen myrskyn keskellä loukussa kaksiosaisessa asuntovaunussa, jonka toinen osa roikkuu kielekkeen yli. Jakso on loistelias esimerkki Spielbergin armoitetusta kyvystä pitää yllä herkeämätöntä jännitystä. Kuvarajaukset ovat vaihtelevia, yksityiskohtiin todella paneudutaan ja rytmitys on timanttinen. Hän puristaa lisäksi kaiken mahdollisen irti verrattoman Richard Schiffin donquijotemaisista yrityksistä pelastaa kollegansa. Puhtainta mahdollista elokuvaa, missä juonella ei ole enää mitään väliä, vain hahmojen kokemusten välittämisellä.
Sitten, jonkin ajan kuluttua tästä, takaa-ajon yhä hellittämättä, Spielberg tallentaa koko uransa kiusallisimman, cringeworthyimmän, hetkensä, joka liittyy pakolliseen lapsihahmoon ja hänen telinevoimisteluharrastukseensa.
Jurassic Park: Kadonnut maailma on sekalainen valikoima onnistumisia ja epäonnistumisia, joka yhtä kaikki pitää mukanaan ja tarjoaa loistavia esimerkkejä visuaalisesta kerronnasta. Vaikka ne menettävätkin keskimääräistä enemmän kotiruudussa. JP2:ssa on myös Spielbergin suora, ei täysin onnistunut kunnianosoitus seikkailuelokuvista ehkä suurimmalle, Hatari!lle (1962). Myös John Williams ammentaa Hatari!sta paljon musiikkiinsa. JP2 lainaa Hatari!n lisäksi paljon muistakin lähteistä, kuten King Kongista, Godzillasta tai Gojirasta ja Zaroffin koirista (The Most Dangerous Game, 1932). Maailman omaperäisin elokuva se ei siis ole. Omaperäisyyttä Spielberg panttasi nähtävästi seuraavaan projektiinsa, kun hän vuotta myöhemmin mullisti sotaelokuvagenren Pelastakaa sotamies Ryanilla.
Jurassic Park (1993)
Aito ja alkuperäinen. Jurassic Parkin hohto ei näemmä ota himmetäkseen, sillä se vakuuttaa yhä sarjan mestariteoksena. Ja yllätys, yllätys, siinä on saagan paras tarina.
Tämä johtuu siitä, että Michael Crichton oli yhä kovasti mukana franchisen hahmottelussa. Crichton kertoi Spielbergille ideastaan jo romaanin kirjoitusvaiheessa ja toimi elokuvan toisena käsikirjoittajana David Koeppin ohella.
Michael Crichton (1942-2008) oli poikkeuksellisen älykäs mies ja suuri unelmoija. Hän menestyi niin kirjailijana, elokuvantekijänä kuin televisiotuottajanakin (ER). Hittisarja Westworld perustuu Crichtonin esikoiselokuvaan Tappokone vuodelta 1973, jonka perusidealle Jurassic Park itse asiassa myös rakentuu. Crichtonin mielikuvitusta kiihottivat kaksi teemaa ylitse muiden: teknologian editysaskeleet ja lääketiede. Kirjailijana ja elokuvaohjaajana Crichtonin tuotannossa esiintyvät robotit yllättävän suuressa roolissa. Jurassic Park on silti hänen suurin voittonsa, kulttuuri-ilmiö, joka vertautuu Harry Potteriin, jos siihenkään.
Jurassic Park olisi ollut iso juttu pelkkänä romaaninakin, mutta Spielbergin filmatisointi ajoi asian lopullisesti perille: siitä tuli muutamaksi vuodeksi maailman katsotuin elokuva, ja kokonainen sukupolvi koki ennen näkemättömän "dinobuumin". Elokuvasta voisi kirjoittaa väitöskirjan verran tekstiä, mutta keskitytään tässä vain pariin seikkaan.
Mitä useammin Jurassic Parkin katsoo, sitä selvemmäksi käy aikalaiskritiikin epäreiluus sen kritisoidessa elokuvan hahmojen paperisuutta. Elokuvan rikas henkilögalleria on sen tosiasiallinen sydän, ja esimerkiksi Sam Neillin ja Laura Dernin avopari on täynnä henkeä ja keskinäistä rakkautta. Toisaalla, Wayne Knightin esittämän tietokonenörtin odysseia olisi täynnä ummehtunutta ilmaa, jollei hän saisi katsojaa puolelleen. Knightin kollegaa esittää ketjupolttava Samuel L. Jackson, joka olisi kiinnostava vaikka säkki päässä. Ja jo ensi-iltakierroksella kehuja keräsivät Jeff Goldblum ja Richard Attenborough (1923-2014). Elokuvan lapsetkin ovat siedettäviä.
Jurassic Park III:n käsis on sarjan onnistunein, mutta alkuperäisen elokuvan tarina on monipuolisin, lähtien Wayne Knightin petoksesta, joka suistaa kaiken radaltaan. Spielberg on tarinan kuljettajana etevimmillään eikä ote petä missään kohdassa. Jos Jurassic Worldissä ei ole ensimmäistäkään visuaalista oivallusta, on Jurassic Park suorastaan pullollaan ikonisia kuvia, kuten pelkkä dinosauruksen silmän näkyminen ja pupillin supistuminen taskulampun valokeilassa tai kuuluisa peilikuvailluusio raptorien metsästysmaaksi muuttuneessa keittiössä. Jakso, jossa Neill ja toinen lapsista pakenevat puusta alas rymyävän jeepin edeltä on aidosti omaperäinen toimintajakso, joka luo autotakaa-ajon ja tappaja-autotematiikan kokonaan uudelleen. Jurassic Parkin visuaalinen ilme on aivan omansa, suorastaan omituisen kirkas ja lattea. Se ei ole yhtä tyylikäs kuin JP2, mutta yhtenäinen se on. Kuvaaja oli Dean Cundey, ja hän on viimeinen kuvaaja ennen kuin Spielberg siirtyi kokonaan käyttämään puolalaista mestaria Janusz Kaminskia.
Jurassic Park on yhä erikoistehosteiltaan tärkein elokuva mitä on tehty. Niiden takana oli alan ehdoton eliitti: Michael Lantieri, Dennis Muren, Phil Tippett ja Stan Winston. Se oli ensimmäinen elokuva, joka onnistui luomaan tietokoneanimaationa uskottavia eläimiä, ja ne näyttävät yhä hienoilta. Kaikki sitä seuranneet elokuvat ovat seisseet Jurassic Parkin olkapäillä. Esimerkiksi edellä mainitun keittiökohtauksen raptoreihin uskoo yhä. Jopa Jurassic Worldin dinot tuntuivat epätasaisemmilta (ja elokuvan alussa nähty rastas on täysin epäuskottava). Ehkä osa ansiosta kuuluu tavalle, jolla Spielberg kuvasi dinoja uskottavimmassa valossa, mene tiedä.
Jurassic Park on kuin hyvä ystävä, joka ei petä. Sillä on aina annettavaa. Se on luova ja aidosti mielikuvituksellinen - ja sitä paitsi aitoa science fictionia - ja sen ajatukset geenimanipulaation sudenkuopista tuntuvat yhä päteviltä eivätkä lainkaan saarnaavilta. Se on hieno päätös saagalle.
Kerry Pryorin The Revenant "I'm kind of decomposing." "- You're a revenant. - A revenant? - One that has come back from the dead in a corporeal form."
The Revenant (2009) on mm. Abyssissä työskennelleen erikoistehoste-ekspertti Kerry Pryorin tuottama, kirjoittama ja ohjaama splatter-komedia. Pryor valvoi myös tehosteiden käyttöä. Sitä voisi kutsua zombi-buddy-komediaksi, jossa on ajankohtainen twisti: haudasta palaava päähenkilö saa surmansa palvellessaan Yhdysvaltain armeijan joukoissa Irakissa. Ehkä tästä syystä The Revenant on jäänyt unohduksiin, sillä kuviossa, missä "meidän pojat" muuttuvat zombeiksi, on aika paljon poliittisesti epäkorrektia.
Leffa sinällään ei ole ihan huono. Pienen budjetin jutuksi se näyttää hyvältä, maskeeraustehosteet ovat todellakin laadukkaita ja useimmista kollegoistaan poiketen Pryorilla on hyvä kosketus näyttelijöihinsä. Pohjimmiltaan The Revenant kuuluu niihin elokuviin, jotka tuntuvat sarjakuvafilmatisoinneilta, mutta ovat silti alkuperäistarinoita (kts. esim. John Wick). Pryorin suurimpia vaikutteen antajia eivät ole esim. George A. Romero, Peter Jackson tai Frank Darabont, vaan Garth Ennis ja Mark Millar.
Los Angelesissa liikkuva tarina jakaantuu - melko karkeasti - kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliskolla hieman ylipitkää elokuvaa arkussa kotiin palannut Barthenoy (hieno nimi) koittaa stoner-kaverinsa Joeyn kanssa selvittää, mitä hänestä on tullut. Toisella puoliskolla kaverukset ryhtyvät toimintaan, lähinnä kaupungin rikollista elementtiä vastaan. Sitten seuraa kaikenlaista draamaa, mikä sarjiksia paljon lukeneelle on tuttua kauraa.
Vähän paremmin tuotettuna ja ehkä käsikirjoitustohtorin kautta käytettynä The Revenant voisi olla todella mainio. David Anders ja Chris Wylde pelaavat game face päällä hyvin yhteen ja tarina etenee. Toisaalta, The Revenant haastaa minkä tahansa Scorsesen gangsterifilkan "fuck"-sanan viljelemisessä eikä leffa ole koskaan ihan niin hauska kuin se haluaisi olla. Ajankohtaisen Irakin tilanteen käyttö on kiinnostava idea, mutta ideatasolle se valitettavasti melkein täysin jääkin. Jotain ironista Pryor selvästikin haluaa sodasta sanoa, mutta ei löydä kunnon tapaa läväyttää korttejaan pöytään. Siksi lopetus jää jotensakin pikkunätiksi. Lopulta, hyvistä hetkistään huolimatta, The Revenant jää kalifornialaisversioksi Shaun of the Deadistä. Chris Wylde voisi olla Bill Baileyn Amerikkaan pilaantumaan unohtunut pikkuveli.
Sen pitäisi olla. Skyfallilla on ohjaimissaan sarjan historian ylivoimaisesti lahjakkain ohjaaja, kuvaajana maestro Deakins, käsikirjoitustiimistä löytyy mm. kolminkertainen Oscar-ehdokas, ja näyttelijät ovat huippuluokkaa: esimerkiksi Javier Bardem lyö pöytään sellaiset kortit, että haastajat parhaan Bond-pahiksen kisassa ovat hyvin, hyvin harvassa.
Ja onhan Skyfall hyvä elokuva. Bondina erinomainen. Sam Mendes kuroo kasaan paketin, joka on elokuvallisesti tyydyttävä muutenkin kuin Bond-asteikolla. Se saattaa olla visuaalisesti kaikkien aikojen kaunein toimintatrilleri.
Miksi siis valittaa?
Koska laadukkuudestaan huolimatta Skyfall ei jostain syystä tunnu osastensa summalta. Skyfall on ilman muuta jokaisella osa-alueella toista luokkaa kuin oma suosikkini Bondien joukossa, Elä ja anna toisten kuolla (1973), mutta sielunsa ytimessä Skyfall on vanhan klassikon rinnalla - epäaito.
Mitä ohjaajaan tulee, Sam Mendesistä voi sanoa monenlaista, mutta romantikkoa hänestä ei saa yrittämälläkään (ja hän yritti sarjakuvafilmatisoinnissa Matkalla Perditioniin). Bond-elokuvat ovat romanttista eskapismia. Eivätkä ne ole sitä pelkästään tarinoiltaan tai henkilöhahmoiltaan, vaan myös maailmankuvaltaan. Tässä mielessä Mendes on Bond-elokuvaan vähän liian nerokas näkijä, jonka maailmankatsomus on modernin ironinen, terävänäköinen ja kyyninen. Liian psykologinen.
Psykologinen lähestymistapa Ian Flemingin sankariin oli avainasemassa, kun elokuvahistorian pitkäikäisintä ja menestyneintä elokuvasarjaa lähdettiin hyvin suunnitelmallisesti uudistamaan Pierce Brosnanin kauden jälkeen. Martin CampbellinCasino Royalessa (2006) oli kuitenkin jäljellä vielä se ratkaiseva ripaus anti-psykologista romantismia, joka Skyfallista puuttuu jo täysin. Skyfallissa Bond pistetään jopa tekemään sana-assosiaatiotestiä. Mutta koska kaikkien tuntemalta hahmolta ei ole hennottu riisua pois yli-inhimillisiä valmiuksia, psykologinen poraus Bondin pään sisään jää teennäiseksi ja pinnalliseksi. Psyyken vahvuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että selviää hengissä rintaan osuneesta kiväärinluodista ja kymmenien metrien putoamisesta jokeen.
Isompi tekijä Skyfallin yllä leijailevassa epäaitouden tunteessa ovat assosiaatiot, joita tekijöiden piirtämä kuva uuden ajan James Bondista katsojassa välittömästi herättää. Ensimmäinen näytös, jossa Bond "kuolee" ja herää jälleen henkiin, on suoraa lainaa Jason Bournelta - mihin "uutta" Bondia on verrattu aiemminkin. Vielä voimakkaampi viittauskenttä syntyy elokuvan mittaan Lepakkomieheen. Käy ilmi, että Bruce Waynen lailla Bond on lapsena orpoutunut - hän jopa katoaa vanhemmistaan kuultuaan kahdeksi päiväksi omaan "luolaansa" ja palaa sieltä muuttuneena. Skyfallin epilogin alussa Bond nähdään seisomassa katolla katsomassa yli oman Gothaminsa... Tässä alkaa olla vähän liikaa ns. konnotaatiokenttää.
Bond-franchisen aivoriihen tarkoitusperät tavaramerkkinsä modernisoimisessa ovat ymmärrettävät ja loogisetkin, mutta he ottavat itsensä jo hieman liian vakavasti. Psykologisen realismin ymppääminen 50-vuotiaaseen action-hahmoon syö siihen elimellisesti kuuluvaa hauskuutta ja taka-ajatuksettomuutta: vaikka strategia voisi toimia jossain muussa ympäristössä, Bondin kohdalla se tuntuu väkinäiseltä ja turhauttavalta.
Pinnalta katsoen Skyfall on kuitenkin äärimmäisen taitavaa, elokuvallisesti nautittavaa työtä, jonka pohjimmiltaan pitävät hukkumasta omaan mukanokkeluuteensa Daniel Craigin näyttelijänkyvyt. Teknisesti Craig on historian taitavin James Bondin esittäjä ja jopa ilmiömäisen presenssin omaavaa Sean Conneryä moniulotteisempi. Craigin voi luottaa pystyvän Spectressäkin luomaan Bondille aitoa kasvutarinaa. Se, miten tämä onnistuu käsikirjoittajilta ja ohjaajalta, on epävarmempaa.
"Alone, alone, all, all alone, Alone on a wide wide sea! And never a saint took pity on My soul in agony."
- Samuel Taylor Coleridge: The Rime of the Ancient Mariner
"I'm sorry. I know that means little at this point, but I am. I tried, I
think you would all agree that I tried. To be true, to be strong, to be
kind, to love, to be right. But I wasn't. And I know you knew this. In
each of your ways. And I am sorry. All is lost here, except for soul and
body, that is, what's left of them, and a half day's ration."
- Our Man (Robert Redford), All Is Lost
On vanhus, ja on meri. Sekä meressä rahtikontti. Hyvin vähän tarvitaan elämän luisumiseen pois sijoiltaan ja kohti jyrkänteen reunaa. Siihen todellisuuteen Robert Redford herää All Is Lostin (2013) alussa. Satunnainen rahtikontti on ajelehtinut hänen purjeveneensä kylkeen rikkoen sen radion ja tehden kylkeen meren mentävän aukon. Tästä alkaa seikkailu.
All Is Lostin ohjaaja J. C. Chandor lasketaan yhdysvaltalaisen indie-elokuvan suuriin tulevaisuudentoivoihin. Hänen esikoisensa, hyvin halpa ja hyvin vähän nähty Margin Call (2011), sai Oscar-ehdokkuuden käsikirjoituksestaan. Hänen toinen työnsä, All Is Lost, puolestaan sai ehdokkuuden äänileikkauksesta, mikä on poikkeuksellinen saavutus alle 10 miljoonaa dollaria maksaneelta draamalta. Chandorin uusin - ja tähän mennessä kallein (melkein 20 miljoonaa) - elokuva A Most Violent Year ei saanut Oscar-ehdokkuuksia, mutta arviot olivat jälleen kiittäviä.
Kunnianhimoinen All Is Lost avaa ajatuksia moneen suuntaan. Se on niitä elokuvia, jotka tuntuvat huonommilta, tai ainakin herättävät yhä enemmän kritiikkiä, mitä enemmän niitä pohtii. Ja kuitenkin, All Is Lost on hyvä elokuva, tehokas ja vaikuttava.
Sen valtteja ovat pettämätön perustarina, yhden ainoan näyttelijän käyttäminen ja dialogin lähes täydellinen poistaminen kuviosta. Kirkkaasti parasta elokuvassa on Robert Redfordin eleetön, karismaattinen näyttelijätyö. (Monien mielestä Redford joutui ryöstön kohteeksi jäätyään vaille Oscar-ehdokkuutta - ja kieltämättä, jos Sandra Bullock huomioitiin samanlaisesta roolista, on kritiikillä vankka pohja.) Redford on mukana, koska elokuva kehitettiin hänen mittaamattoman arvokkaan Sundance-säätiönsä suojissa. Paljon on nostettu esiin 77-vuotiaan veteraanin vakuuttavuutta mitä fyysisimmässä roolissa eikä siihen olekaan juuri lisättävää.
All Is Lost keinuu sujuvasti eteenpäin kuvaten "meidän miehemme" sinnikästä puurtamista selviytymisensä eteen. Hienossa kohtauksessa valtava rahtialus porhaltaa tietokoneen ohjaamana melkein kosketusetäisyydeltä ohi, piipittävän Redfordin ollessa pelkkä lastu laineilla. Komeimpia ovat silti myrskykohtaukset, joissa purjevene heittää vaikuttavasti kuperkeikkaa. Merenkävijöillä nämä jaksot tuntuvat varmasti luissa ja ytimissä.
Elokuvan ongelma on siinä, että se on vertauskuva, mutta liian ympäripyöreä sellainen. Yksinäinen ihmisolento keskellä aavaa koskematonta, mittaamattomien etäisyyksien päässä kontaktista. Tämä voisi avata modernille, atomisoituneelle ihmiselle monenlaisia ovia ja ikkunoita, mutta Chandorin pragmaattinen kerronta ei tunnu lainkaan eksistentiaaliselta. Ei synny tunnetta siitä, että seuraamme erityistä tapahtumaketjua. Kuvasta uupuu runous ja sattuma. Käytännön tasolla tämä johtuu siitäkin, että Chandor ei ole erityisen taitava käsivarakuvauksen käyttäjä. Pääkuvaaja Frank G. DeMarco häviää taidoissa merkittävästi vaikkapa Darren Aronofskyn kuvaajille. Tähän railoon mahtuu hukkumaan yllättävän paljon.
All Is Lostista puuttuu Suuri Kysymys. Monia pienempiä löytyy kyllä, mutta sitä Suurta ei. Ehkä leffa on liian sovinnollinen ja konformistinen. Kysymys voisi kuulua: olemmeko me kaikki lopulta yksin tällä sinisellä planeetallamme, mutta mikään elokuvassa ei inspiroi pohtimaan ko. kysymystä kovin pitkälle - ja sitten tulee loppu. Se on lohdullisuudessaan kieltämättä kaunis, mutta epäkatarttinen. Usein All Is Lostia tulee verranneeksi vielä lähes sata kertaa halvempaan Open Wateriin (2003), joka jää mieleen haamuilemaan, no, ei ehkä ihan sataa kertaa voimakkaammin, mutta kuitenkin.
All Is Lostista jää jälkeenpäin mieleen lähinnä musiikki. Sitä ei ole elokuvassa paljon, mutta silloin kun on, se vaikuttaa kauneudellaan. Edward Sharpe and The Magnetic Zeroes -kulttibändin johtaja Alex Ebert palkittiin siitä jopa Golden Globella, vaikka Oscareilta ei herunut edes ehdokkuutta. Ei edes Amenista, jonka täytyy olla vuotensa hienoimpia leffabiisejä.
Siihen on syy, miksi otsikosta puuttuu huutomerkki: se ilmentäisi innostusta aiheeseen. Liian monet elokuvat ansaitsevat osakseen innostusta Takashi MiikenYattermania (Yattâman, 2009) enemmän.
Tämä lakoninen toteamus ei silti yhtään vähennä itsensä Miiken kiinnostavuutta. Takashi-san on nykyelokuvassa ainutlaatuinen tapaus, elokuvia tekevä kone: Yatterman on jo vanha elokuva ensi-illasta ollessa yli viisi vuotta - sen jälkeen Miike on ehtinyt julkaista 12 leffaa ja ainakin kaksi muuta on jälkituotannossa. Kaikkiaan Miike on julkaissut vuodesta 1991 lähtien 57 ohjausta teatterilevitykseen ja toiset kolmisenkymmentä suoraan videolle tai televisiolle. Tällaista tahtia ei ole yksi mies elokuvia tehtaillut sitten Allan Dwanin hulluimpien päivien.
Kiistatonta on myös, että Miike osaa ammattinsa. Yatterman on typerä ja rasittava tekele, mutta teknisesti se on täysin hallittu. Vaikka kokonaisuus vaikuttaa kaoottiselta, ovat kuvat tarkemmin katsottuna suorastaan klassisesti komposoituja ja tarkasti suunniteltuja. Sitä ei tosin ole ihan helppoa huomata, koska kuvassa on koko ajan ihan järjetön määrä kamaa kaikenlaisesta ilmassa pyörivästä kimalteesta loputtomiin cgi-tehosteisiin.
Yatterman ei tarkkaan ottaen kuulu Miike-kaanoniin, ohjaajan auteur-teoksiin. Se on tilaustyö, joka perustuu 70-lukulaiseen animesarjaan, jolla on merkittävä sija japanilaisessa pop-kulttuurissa. Leluestetiikkaan nojautuva tarina kertoo lelukaupan pitäjä Ganista ja hänen tyttöystävä/apulaisestaan Aista, jotka yhdessä muodostavat pahuutta vastaan taistelevan Yattermanin, joka kerran viikossa taistelee pahaa Doronbo-jengiä vastaan. Taisteluissa sinkoilevat mielikuvitukselliset aseet ja mechat. Sitten tanssitaan.
Valkokangasversiosta sukeutuu semipervo lastenelokuva, karkkiväreissä loimuava sekopallo, joka tuo animen lisäksi mieleen mainokset, Spy Kidsit, Stephen Chow'n sekä Lazy Town -tyyppiset lastenohjelmat. Melkein aina vähintään puolet kuvasta on tietokoneanimaatiota, mikä tekee hieman kyseenalaiseksi sen, kuinka "live action" tämä versio animaatiosarjasta on. Toisaalta, elokuvan harvoja ilon aiheita ovat nimenomaan näyttelijät, joiden hillittömän energisyyden takana on roima määrä teknistä taitoa. Yattermanin dramaturgiseen kokonaisuuteen kuuluu, että paha Doronbo-jengi on selvästi hyviksiä kiinnostavampi. Tarinan päähenkilö on itse asiassa jengin söpö johtaja, jota esittää mm. Takeshi Kitanon kanssa työskennellyt Kyôto Fukada. Hänen oikeana kätenään Boyackynä tekee huikealla gestiikalla operoiva Katsuhisa Namase helposti elokuvan parhaan roolityön.
Oli miten oli, Yatterman on ohjaajansa uralla sikäli tärkeä, että se paitsi kuuluu hänen isoimpiin tuotantoihinsa, lienee myöskin hänen isoin hittinsä: Yatterman pysyi neljä viikkoa Japanin katsotuimpana elokuvana.
Night Visionsin Suomeen tuoma dvd-versio on kymmenisen minuuttia lyhennelty. Ihan hyvä niin.
