J.J. Abramsin Tähtien sota: Skywalkerin nousu (Star Wars: Episode IX - The Rise of Skywalker)
"Tunnin mittaisen Frau Wirtin hat auch eine Nichte -elokuvan aikana mutustelin kaksi pussillista pähkinöitä ja join kaksi cokista. Ei ollut MITÄÄN katsomista ---" - Wim Wenders, Süddeutsche Zeitung, 1969
"--- it is a tale told by an idiot, full of sound and fury, signifying nothing." - William Shakespeare, Macbeth, V näytös, 5. kohtaus
"When will our suffering ever end!" - C-3PO
George Lucasista on myöhempinä aikoina sanottu kaikenlaista, ja usein aiheesta, mutta toukokuussa 1977 ensi-iltansa saanut Tähtien sota (Star Wars) on neronleimaus. Sen ei oikeastaan pitäisi toimia alkuunkaan, mutta sen kierrätetyt kliseet ja simppelit vastakkainasettelut tuntuvat tuoreilta, jännittäviltä ja hurmaavilta, koska teoksen auteur uskoo niihin vilpittömästi, sinnikkäästi ja koko sydämellään; sukkahousuja filtterinä käyttänyt Tähtien sota näyttää ja tuntuu paljon budjettiaan kalliimmalta ja eeppisemmältä. Lucas rakastaa luomaansa maailmaa ja sen henkilöitä ja haluaa jakaa innostuksensa yleisön kanssa. Eihän se voi olla kuin valloittavaa; en itsekään ole mikään kovan luokan fani, mutta olen nähnyt avaruussaagan ensimmäisen osan kymmenen kertaa.
Todellinen ihme on se, että kaksi ensimmäistä jatko-osaa ovat yhtä hyviä.
On vuosi 2019, ja teattereihin on saapunut eepoksen yhdeksäs osa. Trilogioita on näin ollen kolme. Kaikista näistä minulta on näkemättä (ja näkemättä jää) osat 2, 3 ja 8.
Näkemistäni kuudesta elokuvasta J.J. Abramsin ohjaama Skywalkerin nousu on kirkkaasti huonoin. Jopa minä odotin enemmän.
Kielen kautta vertailtuna: Tähtien sota -sarjan aloittaneen Uuden toivon ikonisen prologitekstin ensimmäinen lause ilmoittaa seuraavaa: "It is the time of civil war." Eletään sisällissodan aikaa. Yhdeksännen osan ensi lause? "The dead speak!" Kuolleet puhuvat? Mitä ihmettä? Miten lakonisesta realismista päädyttiin huutomerkillä alleviivattuun mystifiointiin?
Tarinan ensimmäinen vuorosana kuuluu: "Did you hear that?" ("Kuulitko tuon?" - C-3PO). Tiivis, mutta monitulkintainen ja välittömästi jännitystä herättävä, verbin sisältävä lause. Saagan viimeinen vuorosana ei puolestaan ole muuta kuin yksi sana, sekin erisnimi: "Skywalker." Voiko näin laajan eepoksen todella tiivistää yhteen nimeen?
Ei hyvin; "Skywalker" ei kerro suuresta kertomuksesta juuri mitään, mutta heijastelee satuttavasti iskusanojen aikaa, missä elämme. Uusi toivo on tarinaniskijän kirjoittama - Skywalkerin nousu on kuin copywritereiden kynästä.
Elokuvallisesti Uusi toivo on menevyytensä alla kaikkien taiteen sääntöjen mukaista, varsin klassista kuvakerrontaa, jossa kompositiot ovat harkittuja, säännöllisiä ja tasapainoisia. Vaikka J.J. Abrams onkin parhaimmillaan nerokas televisiotuottaja, paljastaa Skywalkerin nousu viimeistään hänet yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista ohjaajista. Abrams ei tunnu ymmärtävän, mikä kuva on, ja mikä merkitys kuvalla on elokuvakerronnassa. Parasta tässä uusimmassa avaruussekoilussa onkin, että se pakottaa pohtimaan elokuvan syvintä olemusta, ja miksi sitä ei edessään hehkuvalta valkokankaalta löydä.
Ja jos Skywalkerin nousulla ei ole mitään kosketusta "elokuvan syvimpään olemukseen", miten on mahdollista, että se on löytänyt omat faninsa ja saanut myönteisiäkin arvioita? Mitä Skywalkerista nauttivat ihmiset näkevät edessään? Skywalkerin nousu on niin ilmiselvästi epäonnistunut, ikävän näköinen, tarkoitukseton ja hengetön tuotos edeltäjiinsä verrattuna, että jopa suht alhainen 54/100 Metacriticin kriitiikkokonsensukselta tuntuu kummallisen korkealta eikä ole mitenkään linjassa oman tuttavapiirini reaktioiden kanssa. Mitä ihmisten kuvanluku- ja kuvan vastaanottotaidoille on tapahtunut?
Skywalkerin kerronta ei perustu kuvakompositioihin, perspektiivillä vaikuttamiseen ja kamera-ajoihin. Abrams pyrkii kertomaan tarinan kuvaleikkauksen kautta. Niinpä pitkät pätkät elokuvasta etenevät monotonisen tasaisella leikkaus-per-sekunti tahdilla. Katsojalle ei suoda lepohetkeä ja tilaisuutta imeytyä Tähtien sodan maailmaan. Tämä on alokasmainen virhe, jonka paradoksaalinen seuraus on se, että Skywalkerissa on hirveästi vauhtia, muttei lainkaan vauhdikkuutta. Tarinassa ei ole sitä kuuluisaa imua eikä hahmoista ehdi välittää.
Visuaalisesti suuri osa Skywalkerista tapahtuu likaisen harmahtavassa ympäristössä, joka on täynnä savua tai sadetta.
Noin puolentoista tunnin jälkeen en enää jaksanut juuri "tarinaa" seurata, jäin vain odottamaan loppua. Sillä välin Abrams hylkäsi rippeetkin niistä elokuvallisista metodeista, jotka ovat osa Star Warsin ikonografiaa, kuten "pyyhkäisevät" leikkaukset, upeat vistat ja yleinen majesteettisuus. Tilalla on kiihkeä, "moderni" kuvakerronta, jossa on tapahtuvinaan hirveästi, mutta ei oikeasti mitään. Samalla jedien kuuluisa Voiman hallitsemisen taito on latistettu pelkäksi supervoimaksi, jolla voi nyt vaikka tosta vaan korjata haavoja ja palauttaa kuolleita henkiin, jos tarvis.
Skywalkerin poskettomista loppukehittelyistä on sanottu kaikki tarvittava täällä, lisätään vain se, että pahan keisari Palpatinen käyttäminen taas ja edelleen pääpahiksena tuntuu vakavasti anakronistiselta ja kertoo kaiken olennaisen rahasammon paikallaan junnaamisesta ja uusien ideoiden puutteesta. Loppujen lopuksihan tämä kolmas trilogia ei ole muuta kuin alkuperäisen uudelleen versiointi, cover-versio huonommilla muusikoilla - ja heihin, valitettavasti, kuuluu keskeisen roolin tekevä Daisy Ridley. 27-vuotias britti näyttää ja vaikuttaa edelleen enemmän glamour-lehden kansikuvamallilta kuin näyttelijältä. Hän kyllä yrittää ihan vimmatusti - minkä näkyminen vain edelleen etäännyttää katsojaa tarinan päähenkilöstä. Mutta Ridleyssä ei ole huumoria, romantiikkaa eikä rentoutta. Niinpä hän ankkuroi Skywalkerin tyylilajin itsensä liian vakavasti ottavaksi melodraamaksi, mikä on alkuteoksen henkeen nähden jo hyvin kaukaisessa galaksissa.
Tässä ei ole sanottu Skywalkerin nousun sanomasta ja sisällöstä mitään. Se onkin kovin vaikeaa. George Lucasin alkuperäinen, hyvin simppeli tarina kierrätti vanhan myytin hyvän ja pahan taistelusta. Siinä ohessa Uusi toivo käsitteli toverihengen ja rakkauden löytymistä mahdollisimman heterogeenisen ryhmän keskuudessa, kun heitä yhdistävä aate ja tavoite ovat tarpeeksi voimakkaita. Skywalkerin noususta puuttuu rakkaustarina kokonaan, ja vielä sen lopussakin uudet kapinalliset vaikuttavat vain sattumalta yhteen heitetyiltä yksilöiltä, joita ei voi kuvitella istumaan saman baaripöydän ääreen. Vahvin luonnetutkielma voisi olla kovan koulun läpi käynyt Kylo Ren, mutta hänen pateettinen ja kömpelö kuolemansa on kuin pyyhkeen heitto kehään kesken matsin. Vallankäyttö ja muut poliittiset teemat ja mahdolliset analogiat eivät nekään saa merkityksellistä käsittelyä.
Mutta, lopulta, jokainenhan tulkitsee kokemustodellisuuttaan oman henkilöhistoriansa ja oppimansa kautta ja löytää Skywalkerin nousustakin omat juttunsa. Itselleni Skywalkerin nousun tiivistävä hetki löytyy sen loppuminuuteilta, missä kaiken juhlinnan keskellä nähdään kahden naisen suutelevan toisiaan iloisina. Tästä on joissain maailman kolkissa noussut kohu, mistä puolestaan jossain muualla on noussut äläkkä. Minulle tämä aivan liian lyhyt poikkeama heteronormatiivisuudesta alleviivaa tekijöiden pinnallisuutta ja laskelmointia: tuo kuva on vain liimattu kaiken muun päälle kosiskelemaan...niin, en tiedä ketä. Tai ehkä ärsyttämään joitain muita. Lopulta se ärsyttää melkein kaikkia, sillä tuota samansukupuolisten hellyyden osoitusta ei ole pohjustettu millään tavalla, eikä se kuulu saagan "kielioppiin". Se on kuin valtaväestön vähemmistölle lähettämä kutsu bileisiin, mutta ovi pidetään auki viisi sekuntia.
Liian vähän liian myöhään on huonompi kuin ei mitään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvasarjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvasarjat. Näytä kaikki tekstit
maanantai 6. tammikuuta 2020
keskiviikko 11. syyskuuta 2019
Näkemisen tavat 1: Jarmusch elää, kuolleet eivät kuole
Jim Jarmuschin The Dead Don't Die
Anthony & Joe Russon Avengers: Infinity War
Kun kävelee keskikesällä pilvettömän auringon alla, kaikki näyttää kirkkaalta ja ääriviivat teräviltä. Mutta kun astuu ulos samaan päivään viruttuaan viisi viikkoa kellariin vangittuna lapsena hakatun psykopaatin toimesta, valo tuntuu sarveiskalvoissa sietämättömän polttavalta ja toivoisi jonkun ojentavan mieluummin aurinkolasit kuin vesilasin.
Kun tämä korni analogia alkaa avautua, voimme alkaa syvemmin keskustella niistä lukuisista reunaehdoista, jotka vaikuttavat elokuvakatsojiin kunakin valittuna hetkenä: oma henkilöhistoria, elokuvakokemusten määrä ja laatu, maku ja mieltymykset sekä missä viitekehyksessä mitäkin elokuvaa alkaa tarkastella.
Katsoin yllä mainitut elokuvat hyvin lähellä toisiaan, Jarmuschin ensin. Kävi niin, että The Dead Don't Dien ilmeiset puutteet alkoivat tuntua merkityksettömiltä samalla kun Infinity Warin yhtäläiset puutteet vain korostuivat. Hieman karrikoituna näiden täysin eri planeetoilta tulevien teosten yhteisenä tekijänä voi pitää sitä, ettei kummassakaan ole juuri järkeä. Mutta The Dead Don't Die on näistä kahdesta paljon sympaattisempi sekoilu.
The Dead Don't Dien ehdoton vahvuus on se, että mainituista elokuvista se erottuu paljon selvemmin massasta. Jätän tässä yhteydessä tarkemmin käsittelemättä sen, miten valtava vaikutus eräällä amerikkalaisella mikkihiiritehtaalla on suuren yleisön makuun juuri tällä hetkellä, totean vain faktana, että tämä studio on luonut hyvin suunnitelmallisesti uudet standardit sille, miltä yleisöelokuvan pitää näyttää, kuulostaa ja tuntua. Ja he ovat tehneet työnsä hyvin; hintana on se, että kuten pikaruokapaikoissa, kaikki alkaa näyttää ja tuntua yhdeltä ja samalta. Kauneinkin, virheettöminkin kesäpäivä alkaa ennen pitkää kaivata illan koittoa, jopa seuraavaa vuodenaikaa.
Osin näistä syistä The Dead Don't Die - joka on kaukana tekijänsä parhaista - on teatterikokemuksena niin läpikotaisin miellyttävä. Se tuntuu aidolta. Se tuntuu liikkuvan aidossa ympäristössä ja kuvaavan aitoja ihmisiä - leppoisaan, hirtehisen humoristiseen tyyliin. Niin Jarmusch kuin Russon veljeksetkin luovat maailmoja, mutta vain jälkimmäisen maailma kaipaa ympärilleen kunnon tarinan.
Infinity Warin (suom. Kostajat: Äärettömyyssota) tarinassa joukko superolentoja viuhtoo Maan ja vieraiden galaksien väliä etsimässä taikakiviä.
Taikakiviä? Marvel-maailmassa? Niinku bling bling? Voisivat yhtä hyvin olla sormuksia paitsi että se tarina on taidettu jo kertoa. Eikä keisari saa vieläkään kunnon vermeitä.
Elinikäisenä Marvel-fanina minua on aina risonut, kun Stan Leen ja kumppaneiden luomaan ylettömän rikkaaseen ihmeiden maailmaan ympätään "Marvel-laeista" piittaamatonta magiaa. Superolentojen mitä moninaisimmissa kyvyissä on ihan tarpeeksi virtaa mihin tahansa moottoriin. Katsokaa vaikka miten paljon tarinaniskijät ovat saaneet irti Hulkista, jolla on kaksi voimaa: lihasvoima ja haavoittumattomuus. Näistä kahdesta tikusta on rakennettu linnoja. Infinity Warissa päähenkilöiden kyvyt jätetään niin jäsentelemättä, että alkaa tuntua (varsinkin kohdassa missä Thor pidättelee neutronitähteä - tai jotain) että he pystyvät juuri sopivasti juuri sellaisiin suorituksiin jotka edistävät tarinaa.
No, The Dead Don't Diessakin on (tahallisen?) huono tarina, mutta sentään hyvät henkilöt. Ja vuoden paras leffabiisi.
The Dead Don't Diessa ei ole pahista eli antagonistia. Ihminen vain maksaa kalliisti ajattelemattomasta ahneudestaan. Infinity Warin antagonisti on nuorena traumatisoitunut ultravoimakas alien Thanos, jonka maailmankuvassa on kyllä oraalla mielenkiintoinen teema ylikansoituksesta, jota teemaa ei ehditä käsitellä mitenkään tähdellisesti. Tämä johtaa siihen, ettei Thanoksen modus operandi saa kunnolla lihaa luidensa ympärille eikä Thanos tunnu missään vaiheessa kovin uskottavalta hahmolta. Liian monet hänen toimistaan maistuvat paperilta. Jos siis elokuva on vain yhtä hyvä kuin sen pahis, no...
Lisäksi Äärettömyyssota näyttää käytännössä melkein täydeltä animaatioelokuvalta, jossa on oikeita ihmisiä näyttelijöinä. The Dead Don't Die on verrokkina virkistävän aito. Sen kuvanlaatu on tosin silmiin pistävän heikkotasoinen - se on kuvattu digikameralla -, mutta itse kuvailmaisun latteus sopii Jarmuschin luomaan maailmaan ihanalla tavalla. Pikkukaupungin jähmeä nurkkakuntaisuus henkii valkokankaalta syliin.
Bill Murray, Adam Driver, Steve Buscemi, Chloe Sevigny, Danny Glover ja hurjan näköinen Tom Waits samaan aikaan Jim Jarmuschin elokuvassa - mikä voisi mennä pieleen? Ei juuri mikään. Kaikki tuntuvat nauttivan leppoisasta tekemisestä. Sekin henkii kankaasta läpi. Näyttelijäkaartista huokuu sellainen rentous, että kaikki ovat kertalukaisseet tekstin ja tehneet sitten kuvaushetkellä kuten parhaalta on tuntunut. Tämä on huomionarvoista yhden poikkeuksen takia.
Elokuvan nimittäin varastaa ihan hillitön Tilda Swinton. Paisuttelemattoman mestarillista työtä projektista toiseen tekevä Swinton näyttelee absurdin kummallista hautausurakoitsijaa, joka puhuu hulvattoman paksua skottimurretta ja harrastaa japanilaista miekkailua (vrt. Ghost Dog: The Way of the Samurai). Molemmista haasteista Swinton selviytyy vaikuttavuudella, joka antaa ymmärtää näyttelijän valmistautuneen rooliin vähintään viikkoja - toisin kuin muu kaarti. Mutta tämä kaikki on toki spekulaatiota. Se vain on fakta, että kohtaukset missä Swinton taituroi miekan kanssa nostavat elokuvan luokkaa korkeammalle.
Lopulta kai on vähän sääli, että amerindien kummisedän ja originelleimman auteurin uusimmassa satiiri on sangen ilmeistä eikä yhteiskuntakritiikki kovin originellia. Metavitsit siitä, että tässä nyt katsotaan ja tehdään elokuvaa, eivät toimi. Lopussa Jarmusch toivottaa ihmiskunnan hiiteen tavalla, josta puuttuu puhuttelevaa vakaumusta. Katsoja jää vähän tyhjän päälle.
Ja kuitenkin, mieluummin tätä katsoo kuin Disneyn munatonta versiota lapsuuden supersankareista.
Anthony & Joe Russon Avengers: Infinity War
Kun kävelee keskikesällä pilvettömän auringon alla, kaikki näyttää kirkkaalta ja ääriviivat teräviltä. Mutta kun astuu ulos samaan päivään viruttuaan viisi viikkoa kellariin vangittuna lapsena hakatun psykopaatin toimesta, valo tuntuu sarveiskalvoissa sietämättömän polttavalta ja toivoisi jonkun ojentavan mieluummin aurinkolasit kuin vesilasin.
Kun tämä korni analogia alkaa avautua, voimme alkaa syvemmin keskustella niistä lukuisista reunaehdoista, jotka vaikuttavat elokuvakatsojiin kunakin valittuna hetkenä: oma henkilöhistoria, elokuvakokemusten määrä ja laatu, maku ja mieltymykset sekä missä viitekehyksessä mitäkin elokuvaa alkaa tarkastella.
Katsoin yllä mainitut elokuvat hyvin lähellä toisiaan, Jarmuschin ensin. Kävi niin, että The Dead Don't Dien ilmeiset puutteet alkoivat tuntua merkityksettömiltä samalla kun Infinity Warin yhtäläiset puutteet vain korostuivat. Hieman karrikoituna näiden täysin eri planeetoilta tulevien teosten yhteisenä tekijänä voi pitää sitä, ettei kummassakaan ole juuri järkeä. Mutta The Dead Don't Die on näistä kahdesta paljon sympaattisempi sekoilu.
The Dead Don't Dien ehdoton vahvuus on se, että mainituista elokuvista se erottuu paljon selvemmin massasta. Jätän tässä yhteydessä tarkemmin käsittelemättä sen, miten valtava vaikutus eräällä amerikkalaisella mikkihiiritehtaalla on suuren yleisön makuun juuri tällä hetkellä, totean vain faktana, että tämä studio on luonut hyvin suunnitelmallisesti uudet standardit sille, miltä yleisöelokuvan pitää näyttää, kuulostaa ja tuntua. Ja he ovat tehneet työnsä hyvin; hintana on se, että kuten pikaruokapaikoissa, kaikki alkaa näyttää ja tuntua yhdeltä ja samalta. Kauneinkin, virheettöminkin kesäpäivä alkaa ennen pitkää kaivata illan koittoa, jopa seuraavaa vuodenaikaa.
Osin näistä syistä The Dead Don't Die - joka on kaukana tekijänsä parhaista - on teatterikokemuksena niin läpikotaisin miellyttävä. Se tuntuu aidolta. Se tuntuu liikkuvan aidossa ympäristössä ja kuvaavan aitoja ihmisiä - leppoisaan, hirtehisen humoristiseen tyyliin. Niin Jarmusch kuin Russon veljeksetkin luovat maailmoja, mutta vain jälkimmäisen maailma kaipaa ympärilleen kunnon tarinan.
Infinity Warin (suom. Kostajat: Äärettömyyssota) tarinassa joukko superolentoja viuhtoo Maan ja vieraiden galaksien väliä etsimässä taikakiviä.
Taikakiviä? Marvel-maailmassa? Niinku bling bling? Voisivat yhtä hyvin olla sormuksia paitsi että se tarina on taidettu jo kertoa. Eikä keisari saa vieläkään kunnon vermeitä.
Elinikäisenä Marvel-fanina minua on aina risonut, kun Stan Leen ja kumppaneiden luomaan ylettömän rikkaaseen ihmeiden maailmaan ympätään "Marvel-laeista" piittaamatonta magiaa. Superolentojen mitä moninaisimmissa kyvyissä on ihan tarpeeksi virtaa mihin tahansa moottoriin. Katsokaa vaikka miten paljon tarinaniskijät ovat saaneet irti Hulkista, jolla on kaksi voimaa: lihasvoima ja haavoittumattomuus. Näistä kahdesta tikusta on rakennettu linnoja. Infinity Warissa päähenkilöiden kyvyt jätetään niin jäsentelemättä, että alkaa tuntua (varsinkin kohdassa missä Thor pidättelee neutronitähteä - tai jotain) että he pystyvät juuri sopivasti juuri sellaisiin suorituksiin jotka edistävät tarinaa.
No, The Dead Don't Diessakin on (tahallisen?) huono tarina, mutta sentään hyvät henkilöt. Ja vuoden paras leffabiisi.
The Dead Don't Diessa ei ole pahista eli antagonistia. Ihminen vain maksaa kalliisti ajattelemattomasta ahneudestaan. Infinity Warin antagonisti on nuorena traumatisoitunut ultravoimakas alien Thanos, jonka maailmankuvassa on kyllä oraalla mielenkiintoinen teema ylikansoituksesta, jota teemaa ei ehditä käsitellä mitenkään tähdellisesti. Tämä johtaa siihen, ettei Thanoksen modus operandi saa kunnolla lihaa luidensa ympärille eikä Thanos tunnu missään vaiheessa kovin uskottavalta hahmolta. Liian monet hänen toimistaan maistuvat paperilta. Jos siis elokuva on vain yhtä hyvä kuin sen pahis, no...
Lisäksi Äärettömyyssota näyttää käytännössä melkein täydeltä animaatioelokuvalta, jossa on oikeita ihmisiä näyttelijöinä. The Dead Don't Die on verrokkina virkistävän aito. Sen kuvanlaatu on tosin silmiin pistävän heikkotasoinen - se on kuvattu digikameralla -, mutta itse kuvailmaisun latteus sopii Jarmuschin luomaan maailmaan ihanalla tavalla. Pikkukaupungin jähmeä nurkkakuntaisuus henkii valkokankaalta syliin.
Bill Murray, Adam Driver, Steve Buscemi, Chloe Sevigny, Danny Glover ja hurjan näköinen Tom Waits samaan aikaan Jim Jarmuschin elokuvassa - mikä voisi mennä pieleen? Ei juuri mikään. Kaikki tuntuvat nauttivan leppoisasta tekemisestä. Sekin henkii kankaasta läpi. Näyttelijäkaartista huokuu sellainen rentous, että kaikki ovat kertalukaisseet tekstin ja tehneet sitten kuvaushetkellä kuten parhaalta on tuntunut. Tämä on huomionarvoista yhden poikkeuksen takia.
Elokuvan nimittäin varastaa ihan hillitön Tilda Swinton. Paisuttelemattoman mestarillista työtä projektista toiseen tekevä Swinton näyttelee absurdin kummallista hautausurakoitsijaa, joka puhuu hulvattoman paksua skottimurretta ja harrastaa japanilaista miekkailua (vrt. Ghost Dog: The Way of the Samurai). Molemmista haasteista Swinton selviytyy vaikuttavuudella, joka antaa ymmärtää näyttelijän valmistautuneen rooliin vähintään viikkoja - toisin kuin muu kaarti. Mutta tämä kaikki on toki spekulaatiota. Se vain on fakta, että kohtaukset missä Swinton taituroi miekan kanssa nostavat elokuvan luokkaa korkeammalle.
Lopulta kai on vähän sääli, että amerindien kummisedän ja originelleimman auteurin uusimmassa satiiri on sangen ilmeistä eikä yhteiskuntakritiikki kovin originellia. Metavitsit siitä, että tässä nyt katsotaan ja tehdään elokuvaa, eivät toimi. Lopussa Jarmusch toivottaa ihmiskunnan hiiteen tavalla, josta puuttuu puhuttelevaa vakaumusta. Katsoja jää vähän tyhjän päälle.
Ja kuitenkin, mieluummin tätä katsoo kuin Disneyn munatonta versiota lapsuuden supersankareista.
tiistai 24. tammikuuta 2017
Sunnuntaipiknik jurakautisessa puistossa
"Jurassic Park is frightening in the dark." - "Weird Al" Yankovic
Sunnuntai on suomalaisessa kalenterissa ollut viikon viimeinen päivä vasta vuodesta 1973. Niin muodoin sitä ennen viikko kaiketi aloitettiin lepäämällä, kun se nykyään päätetään lepoon. "Niin muuttuu mailma, Eskoni", ja sitä myöten ovat nähtävästi ajatkin muuttuneet nummisuutarien päivistä. Mikäpä siinä, ilman muutostahan ei olisi kehitystä ja evoluutiota; ei ihmistä - eikä dinosauruksia.
Normaali eppu viettää - sikäli kuin toisen käden tietoon on luottaminen - tavan sunnuntait perheelleen pyhittäen. Onhan sunnuntai oletettavasti ainoa viikon päivistä, joka edes teoriassa kerää koko perheen yhteen ilman, että kenelläkään on mitään velvollisuuksien leimaamia menoja. Herätään siis myöhään, tehdään kaikki hitaasti, kysellään muiden kuulumiset viimeiseltä viikolta enemmän kohteliaisuudesta kuin aidosta kiinnostuksesta ja lorvaillaan. Jos sattuu kaunis ilma, mennään ehkä yhdessä internetin ulkopuolelle, vaikkapa kävelylle tai jopa puistoon pikinikille (mutta korkeintaan kerran vuoteen).
Samalla kun Heikki ja Kaija lapsineen syövät makkaravoileipiä viltin päällä silmiään auringossa siristäen, introvertti filmihullu "ulkoistaa" kokemuksen tilaamalla pitsan, vetämällä verhot suljettujen sälekaihtimien eteen ja syöttäen dvd-levyn toisensa perään laitteen kelkkaan. Filmihullu sukeltaa jonkun toisen mielikuvituksen siivin fantasiapiknikille dinosaurusten sekaan jurakautiseen puistoon. Filmihullu jättää muun maailman omaan rauhaansa, laittaa kännykän pois päältä ja katsoo pimeässä kopissaan, joka ei aivan ansaitse "kodin" arvonimeä, koko neljän elokuvan saagan (1993-2015) - käänteisessä järjestyksessä. Sitten filmihullu kertoo näkemästään kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan.
Pitsassa oli kebablihaa, tonnikalaa, pepperonia, vihreätä chiliä ja aurajuustoa. Jäätelö oli vadelma-valkosuklaata.
Jurassic World (2015)
On kivaa olla oikeassa. Siitä tulee miellyttävän endorfiininen onnistumisen tunne. Idea Jurassic Park -saagan katsomisessa käänteisessä järjestyksessä perustui teoriaan, että näin ilta vain paranisi vanhetessaan. Ja näinhän kävi, sillä Jurassic World on kirkkaasti sarjan heikoin lenkki. Viihde-elokuvaksi siinä ei ole kummempaa vikaa, se on vain tuollainen persoonaton paketti, joita Hollywood valmistaa rutiinilla liukuhihnaltaan. Oikeastaan, jos halutaan sukeltaa oikein syviin vesiin, nämä tällaiset eivät ole varsinaisesti elokuvia, ne ovat vain jotain, mitä katsoa. Ero on samankaltainen kuin isotädin Mallorcan lomakuvien ja Sebãstiao Salgadon galleriaan ripustettujen valokuvien välillä. Sama, mutta ei kuitenkaan sama.
Jurassic Worldhan rullaa menevästi eteenpäin sillä tutulla rytmillä, mikä on syvällä Hollywood-ammattilaisten selkärangassa, joten tottahan sitä katselee. Mistään ei vain löydy mitään omaa ja näyttelijät muistuttavat ihmistä enemmän heistä multiplexin aulaan valmistettuja pahvi-standeja. Chris Pratt pääsankarina vielä menee, mutta Bryce Dallas Howard (joka näyttää ihan Julia Robertsilta Notting Hillin feikki-scifissä Helix) on kuin säälittävä muisto Manderlayn ajoilta, puhumattakaan tarinan pakollisista lapsista, jotka edustavat Disney-mielikuvaa alaikäisistä ällöttävimmillään. Tosin alkuperäisen tri Wun eli B. D. Wongin mukaan tuominen oli tyylikäs veto.
Yllättävintä Jurassic Worldissa on se, että tämä on ensimmäinen kerta, kun otsikon puisto näytetään toiminnassa ja turisteja täynnä. Olisikin ehkä ollut hyvä idea valita juoneen mukaan pari satunnaista puiston vierasta, joihin katsoja olisi voinut samaistua. Mutta ei tällä kertaa.
Colin Trevorrow tuntuu nähdyn perusteella todella oudolta valinnalta ohjaajan pallille, sillä toista elokuvaansa ohjaava Trevorrow ei oikein osaa ohjata toimintaa. Toimintajaksot tulevat ja menevät rutiinilla, josta puuttuu yllätysmomentti. Eritoten kaahailujen ajoitus ja rytmittäminen on mekaanista.
Elokuvan "suuri idea" on sen todistaminen, että geenimanipulaatio on hullun hommaa. Sitähän kaikki aiemmatkin osat paasasivat. Jurassic World ei malta olla viemättä teemaa liian pitkälle. Velociraptorien antropomorfosointi saa niin huvittavia piirteitä, että loputkin jännityksestä valuu maahan. Olisivat tehneet saman tien apinoidenplaneetat ja pistäneet raptorit puhumaan ihan ihmisten kieltä.
Jurassic Worldin ylivoimaisesti paras kohtaus on itse asiassa lyhyt ja huomaamaton hetki valvomossa, missä muuan nörtti saa pakit ihastukseltaan. Elokuvan ainoa inhimillinen hetki.
Jurassic Park III (2001)
Tämä on saagan isoin myönteinen yllätys.
Aika on tehnyt hyvää sarjan kolmannelle, spin-offmaiselle elokuvalle. Jurassic Park III on taka-ajatukseton, tekemisen iloa hohkaava, esimerkillisen napakka viihdytin, jossa on koko sarjan paras käsikirjoitus. Käsikirjoitusta oli sorvaamassa Oscar-luokan (tällä kertaa termin parhaassa merkityksessä) ammattilainen Alexander Payne, ja ehkä hänen peruja on skenaarion tiukkaan ruuvattu rakenne: leffa kestää vain 80 minuuttia. Siinä on kaikki tarvittava eikä mitään turhaa. Ensi-iltakierroksella JP3 tuntui ehkä liiankin kauas alkuperästään etäännytetyltä, mutta ajan myötä Paynen ja kumppaneiden ideat ovat saaneet pontta alleen. Toisaalta, koska se muistuttaa paljon vanhoja sarjafilmejä, JP3 saattaa sopia saagan muita osia paremmin kotikatsomoon.
Ohjaaja Joe Johnston on mielenkiintoinen kaveri. Kolmekymppisenä hän oli jo Oscaria voittamassa Kadonneen aarteen metsästäjien (1981) erikoistehosteista. Esikoisohjaus oli jättihitti Kulti, kutistin kakarat (1989), kulttikoomikko Rick Moraniksen ehkä hienoin hetki. Toista kertaa ei Johnston ole käynyt Oscarin lähelläkään - ehkä lähempänä Razzieta -, sillä kaikessa hänen tekemisessään näkyy rakkaus Hollywoodin kulta-ajan seikkailuelokuviin, siihen Unelmatehtaan b-osastoon (tässä mielessä Johnston on Joe Danten hengenheimolainen): Rocketeer (-91), Jumanji (-95) ja viimein vanhan ajan patinalla kyllästetty Kapteeni Amerikka (2011) henkivät kaikki kaipuuta lapsuuden aikojen sarjaelokuviin ja -kuviin.
Joka tapauksessa, JP3:ssa Johnston tekee monta asiaa oikein. Yksi elokuvan valteista on sen kasti, johon on kerätty taitavia, persoonallisia luonnenäyttelijöitä, jotka tuovat kuvaan mukaan kahmalokaupalla karismaa. Eronnutta avioparia esittävät William H. Macy ja aina ja ikuisesti aliarvostettu Téa Leoni käytännössä varastavat leffan, mutta Michael Jeter (1952-2003) ottaa hänkin kaiken irti jokaisesta hetkestä. Australian Harrison Fordista hyvin käyvä Sam Neill kantaa elokuvaa vaivatta harteillaan paleontologina, joka huijataan pelatusoperaatioon Isla Sornalle. Tässä elokuvassa on myös helposti sarjan siedettävin lapsihahmo (Trevor Morgan).
Toinen valtti elokuvan hihassa on sen huumori, joka näiden näyttelijöiden käsittelyssä napsahtaa takuuvarmasti kohdalleen. Se myös entisestään lisää hahmojen aitouden tuntua, kun nämä dinoamatöörit kompastelevat kuin puolivahingossa kohti turvaa luottaen enemmän tuuriin kuin militanttiseen suunnitelmallisuuteen. Sarjan kirkkaasti aliarvostetuin osa.
Joe Johnstonin viimeisin elokuva, Not Safe For Work (2014), kestää alle tunnin ja vartin...
Jurassic Park: Kadonnut maailma (1997)
Jurassic Park III on monella tapaa kakkososaa parempi - se on tiiviimpi, hauskempi, "luonnollisempi" -, mutta loppujen lopuksi osa 2 herättää sittenkin enemmän ihailua. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjasi Steven Spielberg, ehkä autenttisin "savant"-nero, mitä elokuvan historia tuntee. Enemmän kuin kenties kukaan muu, Spielberg syntyi elokuvantekijäksi: elokuva on hänelle yhtä luonnollinen kieli kuin englanti. Tuskin kenenkään muun elokuvissa kuvat järjestyvät yhtä vaivattomaksi helminauhaksi. JP2 ei ole lähellekään parasta Spielbergiä, mutta kun kone lähtee käyntiin, meno on vaikuttavaa.
Ollakseen lähtökohtaisesti lahjakkaampi kuin kukaan muu - ollakseen Elokuvan Mozart tai Capablanca -, Spielbergiltä löytyy paljon vähemmän mestariteoksia kuin pitäisi. Syitä tähän on useita, mutta tärkein niistä on kyvyttömyys panostaa käsikirjoitukseen. Niin E.T.:ssä kuin Schindlerin listassa, niin erilaisia kuin ovatkin, on erinomainen käsis, ja tuloksena ohjaajan kaksi parasta elokuvaa. JP2 on usein loistavasti ohjattu, mutta siinä on todella heikko käsikirjoitus, todella heikolta kirjoittajalta (David Koepp), jota Spielberg on käsittämättömästi käyttänyt kerta toisensa jälkeen. Kaiketi Koepp on nopea. Mutta jälkikin on sen mukaista. Koepp hallitsee käsikirjoittamisen säännöt ja osaa luoda pitävän rakenteen ja sentata pinnallisen näppärää dialogia, mutta JP2 ei lopulta ole muuta kuin tyhjästä temmattu paluu saarelle (teknisesti ottaen eri saarelle, "b-asemalle"), joka on tarkoitukseton seikkailu ilman syytä kaiken takana. Koepp muutti ilmeisesti alkuperäistä romaania ratkaisevasti ja monin tavoin - tyhjemmäksi.
Siinä missä kolmososaa hallitsi Sam Neillin paleontologi Grant, JP2 on rakennettu Jeff Goldblumin mainion rock-tähtimäisen kaaosmatemaatikon ympärille. Kakkososa on myös ykkösosaa selvästi tummasävyisempi ja "vaarallisempi": loppujen lopuksihan Jurassic Park -elokuvat eivät koskaan tavoita varsinaista kauhun tuntua, mutta tämä kakkonen käy lähimpänä. Elokuva ottaa aikansa ennen kuin pääsee kunnolla vauhtiin, mutta kun iso vaihde lopulta isketään silmään, ei draivi katkea hetkeksikään. Spielberg luo koko joukon upeita kuvia, kuten "ruohomeressä" saaliitaan kohti "uivat" raptorit, joiden takia elokuvan heikkoudet antaa lopulta mielellään anteeksi. Ohjauksellisesti ehdoton kliimaksi on juonen näkökulmasta aivan järjettömän pitkä jakso, missä päähenkilöt ovat trooppisen myrskyn keskellä loukussa kaksiosaisessa asuntovaunussa, jonka toinen osa roikkuu kielekkeen yli. Jakso on loistelias esimerkki Spielbergin armoitetusta kyvystä pitää yllä herkeämätöntä jännitystä. Kuvarajaukset ovat vaihtelevia, yksityiskohtiin todella paneudutaan ja rytmitys on timanttinen. Hän puristaa lisäksi kaiken mahdollisen irti verrattoman Richard Schiffin donquijotemaisista yrityksistä pelastaa kollegansa. Puhtainta mahdollista elokuvaa, missä juonella ei ole enää mitään väliä, vain hahmojen kokemusten välittämisellä.
Sitten, jonkin ajan kuluttua tästä, takaa-ajon yhä hellittämättä, Spielberg tallentaa koko uransa kiusallisimman, cringeworthyimmän, hetkensä, joka liittyy pakolliseen lapsihahmoon ja hänen telinevoimisteluharrastukseensa.
Jurassic Park: Kadonnut maailma on sekalainen valikoima onnistumisia ja epäonnistumisia, joka yhtä kaikki pitää mukanaan ja tarjoaa loistavia esimerkkejä visuaalisesta kerronnasta. Vaikka ne menettävätkin keskimääräistä enemmän kotiruudussa. JP2:ssa on myös Spielbergin suora, ei täysin onnistunut kunnianosoitus seikkailuelokuvista ehkä suurimmalle, Hatari!lle (1962). Myös John Williams ammentaa Hatari!sta paljon musiikkiinsa. JP2 lainaa Hatari!n lisäksi paljon muistakin lähteistä, kuten King Kongista, Godzillasta tai Gojirasta ja Zaroffin koirista (The Most Dangerous Game, 1932). Maailman omaperäisin elokuva se ei siis ole. Omaperäisyyttä Spielberg panttasi nähtävästi seuraavaan projektiinsa, kun hän vuotta myöhemmin mullisti sotaelokuvagenren Pelastakaa sotamies Ryanilla.
Jurassic Park (1993)
Aito ja alkuperäinen. Jurassic Parkin hohto ei näemmä ota himmetäkseen, sillä se vakuuttaa yhä sarjan mestariteoksena. Ja yllätys, yllätys, siinä on saagan paras tarina.
Tämä johtuu siitä, että Michael Crichton oli yhä kovasti mukana franchisen hahmottelussa. Crichton kertoi Spielbergille ideastaan jo romaanin kirjoitusvaiheessa ja toimi elokuvan toisena käsikirjoittajana David Koeppin ohella.
Michael Crichton (1942-2008) oli poikkeuksellisen älykäs mies ja suuri unelmoija. Hän menestyi niin kirjailijana, elokuvantekijänä kuin televisiotuottajanakin (ER). Hittisarja Westworld perustuu Crichtonin esikoiselokuvaan Tappokone vuodelta 1973, jonka perusidealle Jurassic Park itse asiassa myös rakentuu. Crichtonin mielikuvitusta kiihottivat kaksi teemaa ylitse muiden: teknologian editysaskeleet ja lääketiede. Kirjailijana ja elokuvaohjaajana Crichtonin tuotannossa esiintyvät robotit yllättävän suuressa roolissa. Jurassic Park on silti hänen suurin voittonsa, kulttuuri-ilmiö, joka vertautuu Harry Potteriin, jos siihenkään.
Jurassic Park olisi ollut iso juttu pelkkänä romaaninakin, mutta Spielbergin filmatisointi ajoi asian lopullisesti perille: siitä tuli muutamaksi vuodeksi maailman katsotuin elokuva, ja kokonainen sukupolvi koki ennen näkemättömän "dinobuumin". Elokuvasta voisi kirjoittaa väitöskirjan verran tekstiä, mutta keskitytään tässä vain pariin seikkaan.
Mitä useammin Jurassic Parkin katsoo, sitä selvemmäksi käy aikalaiskritiikin epäreiluus sen kritisoidessa elokuvan hahmojen paperisuutta. Elokuvan rikas henkilögalleria on sen tosiasiallinen sydän, ja esimerkiksi Sam Neillin ja Laura Dernin avopari on täynnä henkeä ja keskinäistä rakkautta. Toisaalla, Wayne Knightin esittämän tietokonenörtin odysseia olisi täynnä ummehtunutta ilmaa, jollei hän saisi katsojaa puolelleen. Knightin kollegaa esittää ketjupolttava Samuel L. Jackson, joka olisi kiinnostava vaikka säkki päässä. Ja jo ensi-iltakierroksella kehuja keräsivät Jeff Goldblum ja Richard Attenborough (1923-2014). Elokuvan lapsetkin ovat siedettäviä.
Jurassic Park III:n käsis on sarjan onnistunein, mutta alkuperäisen elokuvan tarina on monipuolisin, lähtien Wayne Knightin petoksesta, joka suistaa kaiken radaltaan. Spielberg on tarinan kuljettajana etevimmillään eikä ote petä missään kohdassa. Jos Jurassic Worldissä ei ole ensimmäistäkään visuaalista oivallusta, on Jurassic Park suorastaan pullollaan ikonisia kuvia, kuten pelkkä dinosauruksen silmän näkyminen ja pupillin supistuminen taskulampun valokeilassa tai kuuluisa peilikuvailluusio raptorien metsästysmaaksi muuttuneessa keittiössä. Jakso, jossa Neill ja toinen lapsista pakenevat puusta alas rymyävän jeepin edeltä on aidosti omaperäinen toimintajakso, joka luo autotakaa-ajon ja tappaja-autotematiikan kokonaan uudelleen. Jurassic Parkin visuaalinen ilme on aivan omansa, suorastaan omituisen kirkas ja lattea. Se ei ole yhtä tyylikäs kuin JP2, mutta yhtenäinen se on. Kuvaaja oli Dean Cundey, ja hän on viimeinen kuvaaja ennen kuin Spielberg siirtyi kokonaan käyttämään puolalaista mestaria Janusz Kaminskia.
Jurassic Park on yhä erikoistehosteiltaan tärkein elokuva mitä on tehty. Niiden takana oli alan ehdoton eliitti: Michael Lantieri, Dennis Muren, Phil Tippett ja Stan Winston. Se oli ensimmäinen elokuva, joka onnistui luomaan tietokoneanimaationa uskottavia eläimiä, ja ne näyttävät yhä hienoilta. Kaikki sitä seuranneet elokuvat ovat seisseet Jurassic Parkin olkapäillä. Esimerkiksi edellä mainitun keittiökohtauksen raptoreihin uskoo yhä. Jopa Jurassic Worldin dinot tuntuivat epätasaisemmilta (ja elokuvan alussa nähty rastas on täysin epäuskottava). Ehkä osa ansiosta kuuluu tavalle, jolla Spielberg kuvasi dinoja uskottavimmassa valossa, mene tiedä.
Jurassic Park on kuin hyvä ystävä, joka ei petä. Sillä on aina annettavaa. Se on luova ja aidosti mielikuvituksellinen - ja sitä paitsi aitoa science fictionia - ja sen ajatukset geenimanipulaation sudenkuopista tuntuvat yhä päteviltä eivätkä lainkaan saarnaavilta. Se on hieno päätös saagalle.
perjantai 1. tammikuuta 2016
Rockyn perintö eli keisarin uudet vaatteet (taas)
Ryan Googlerin Creed: The Legacy of Rocky
Rocky ja Tähtien sota saivat ensi-iltansa reilun vuoden sisällä. Tänä vuonna molemmat elokuvasarjat ovat ehtineet seitsemänsiin osiinsa. Molemmat jatko-osat ovat alkuteosten uusintoja. Kumpikaan ei vedä vertoja esikuvilleen.
Mitä alkuperäiseen Oscarein laakeroituun Rockyyn tulee, USA:lla on vertaansa vailla olevat perinteet nyrkkeilyelokuvan alagenressä Verta ja kultaa eli Body and Soulista (1947) Viimeiseen iskuun (The Set-Up, 1949) ja Kuin raivo härästä (A Raging Bull, 1980) Million Dollar Babyyn (2004); tässä raskassarjalaisten seurassa Rocky kuuluu keskisarjoihin. Rocky on aivot narikkaan -osaston tunneteos, piilosovinistinen, mustavalkoisesti "amerikkalaisen unelman" puolesta liputtava fantasia, mutta siinä on samalla roppakaupalla vilpitöntä intohimoa (elokuva oli tunnetusti päätähdelleen elämän ja kuoleman kysymys) sekä kehän ulkopuolella liikkuessaan aidosti samastuttavaa arkirealismia. Puhumattakaan Bill Contin nerokkaasta musiikista.
Creed: Rockyn perintö yrittää itse asiassa olla esikuvaansa fiksumpi. Jos Rocky kertoi pummeista, joille ei maailmassa ole menestykseen kuin yksi väylä, Creedin vuosikymmentä nuorempi päähenkilö on fiksu, moderni amerikkalainen, joka jopa hylkää tarjotun ylennyksen toimistotyöpaikassaan unelmaansa tavoitellakseen. Tämä nuori kasvatuslaitoksen lapsi on nimeltään Adonis Creed, Rocky IV:ssa kuolleen Apollo Creedin lehtolapsi. Isänsä perinnön kanssa monimielisesti solmussa oleva Adonis lähtee ghettoilemaan takapajulalta näyttävään Philadelphiaan saadakseen treeniapua vanhalta kunnon Rocky Balboalta.
Se, mikä Creedissä ei ole omaperäistä, on suoraa lainaa edeltävistä osista. Huonompi juttu on, että se, mikä siinä on omaa, ei tunnu siltä. Vielä huonompi juttu on, että Creed ei vakuuta elokuvallisesti. Visuaalisesti leffa on lattea ja tasapaksu. Jos Rocky kertoi kolmekymppisistä, Creedin keskeiset henkilöt ovat juuri ja juuri parikymppisiä ja niin saatanan ihovoiteilla hoidettuja, terveysravinnolla ruokittuja metroseksuaaleja, että ei heitä jaksa yli kahta tuntia katsella. Lopulta Creed on yksinkertaisesti tylsä, sillä sen yritteliäs psykologia kuuluu tiukasti keittiöön eikä sen päähenkilössä ole karismaa: Michael B. Jordanilla on lahjoja kyllä, ja hän käy helposti itseään viisi, kuusi vuotta nuoremmasta, mutta roolisuoritus on kireä ja tosikkomainen. Asiaa ei varsinaisesti paranna dialogi, joka ei kuulosta aidolta katukieleltä, vaan sen stereotypialta.
Nämä puutteet korostuvat jokaisessa kohtauksessa, missä Sylvester Stallone on mukana. Sly on kirkkaasti parasta koko pätkässä. Merkillisen uran - johon kuuluu yli 40 isoa roolia, 8 ohjaustyötä ja 22 käsikirjoitusta - luonut supertähti ei ole koskaan ollut kummoinen näyttelijä, mutta kuten Woody Allen, hän osaa yhden roolin todella hyvin. Jotain maagista tapahtuu joka kerta, kun Stallone heittää niskaansa Rockyn rotsin ja lampsii "gymille". Creedissä ensi kesäkuussa pyöreät 70 täyttävä Stallone edustaa väärentämätöntä falskiuden keskellä. Hänen kohtauksissaan on rentoutta, kiireettömyyttä, lämpöä ja egotonta rehellisyyttä. Rockyn hahmossa Stallone esittää kaveria, jonka tuntee luita ja ytimiä myöten.
Ohjaaja Ryan Googlerin tulevaisuudesta on paha tämän perusteella mennä sanomaan juuta taikka jaata. Alle kolmekymppinen tulevaisuuden toivo kohautti parin vuoden takaisella esikoisellaan Fruitvale Station (siinäkin pääosassa Jordan) ja Creed on ollut hitti lippukassoilla. Kokonaisuutena Creed ei vakuuta, mutta siinä on hetkensä. Stallonen esiintymisen lisäksi kaksi yhdellä otolla toteutettua matsia ovat vaikuttavia. Toisaalta keskelle elokuvaa on lätkäisty perusteeton ja absurdi montaasikohtaus, missä Adonis juoksee prätkäpossensa kanssa Rockyn talolle. Ei vakuuta hetkeäkään. Se jää nähtäväksi, meneekö lopun riman alitus kokemattomuuden piikkiin: siinä Adonis matsaa painoluokan - yhtä persoonatonta - mestaria vastaan alkuteosta kopioiden. Karkea, katsojaa aliarvioiva lajityyppivirhe on jälleen kerran pistää ottelun selostaja kertomaan, mitä katsojan pitää tuntea ja kokea matsin aikana ja sen jälkeen. Perustelematta jää myös siihen saakka solvaavasti käyttäytyneen otteluvastustajan naurettava u-käännös.
Katsoin hiljan uudelleen toisenkin nykyaikaisen nyrkkeilyelokuvan, Ron Howardin Cinderella Manin (2005), sekin keskinkertainen leffa, mutta eri syistä kuin Creed. James J. Braddockin tositarina on muuten alkuperäisen Rockyn ja niin muodoin myös Creedin selkein vaikutteiden antaja. Se, minkä Howardin elokuva tekee hyvin Creediin verrattuna ovat nyrkkeilykohtausten tunnelataukset. Jokaisessa matsissa katsojalle on selvää, mitä protagonistilla on pelissä, ja upeat näyttelijät Russell Crowe ja Paul Giamatti osaavat ladata nämä kohtaukset. Tämä "elä tai kuole"-fiilis puuttuu Creedistä, missä päähenkilö on loppujen lopuksi elämänsä alussa ja vailla vastuuta muista kuin itsestään, edessään enemmän kuin yksi mahdollisuus. (Toisaalta Tuhkimomiestä rampauttaa infantiili poliittinen mustavalkoisuus sekä Max Baerin törkeän valheellisesti luonnosteltu muotokuva - todellisuudessa jätkä oli juutalaisia natseilta pelastanut sankari, joka itki vastustajansa kuoltua.)
Creed: Rockyn perintö vaatii uskoa ja vankkumatonta faniutta, että siitä pystyy täysin rinnoin nauttimaan. Kaikin mokomin, mutta jokaisen ammattikriitikon, joka palkitsee sen yli kolmen tähden arviolla, olisi syytä hakeutua sapattivapaalle elokuvaa opiskelemaan.
Rocky ja Tähtien sota saivat ensi-iltansa reilun vuoden sisällä. Tänä vuonna molemmat elokuvasarjat ovat ehtineet seitsemänsiin osiinsa. Molemmat jatko-osat ovat alkuteosten uusintoja. Kumpikaan ei vedä vertoja esikuvilleen.
Mitä alkuperäiseen Oscarein laakeroituun Rockyyn tulee, USA:lla on vertaansa vailla olevat perinteet nyrkkeilyelokuvan alagenressä Verta ja kultaa eli Body and Soulista (1947) Viimeiseen iskuun (The Set-Up, 1949) ja Kuin raivo härästä (A Raging Bull, 1980) Million Dollar Babyyn (2004); tässä raskassarjalaisten seurassa Rocky kuuluu keskisarjoihin. Rocky on aivot narikkaan -osaston tunneteos, piilosovinistinen, mustavalkoisesti "amerikkalaisen unelman" puolesta liputtava fantasia, mutta siinä on samalla roppakaupalla vilpitöntä intohimoa (elokuva oli tunnetusti päätähdelleen elämän ja kuoleman kysymys) sekä kehän ulkopuolella liikkuessaan aidosti samastuttavaa arkirealismia. Puhumattakaan Bill Contin nerokkaasta musiikista.
Creed: Rockyn perintö yrittää itse asiassa olla esikuvaansa fiksumpi. Jos Rocky kertoi pummeista, joille ei maailmassa ole menestykseen kuin yksi väylä, Creedin vuosikymmentä nuorempi päähenkilö on fiksu, moderni amerikkalainen, joka jopa hylkää tarjotun ylennyksen toimistotyöpaikassaan unelmaansa tavoitellakseen. Tämä nuori kasvatuslaitoksen lapsi on nimeltään Adonis Creed, Rocky IV:ssa kuolleen Apollo Creedin lehtolapsi. Isänsä perinnön kanssa monimielisesti solmussa oleva Adonis lähtee ghettoilemaan takapajulalta näyttävään Philadelphiaan saadakseen treeniapua vanhalta kunnon Rocky Balboalta.
Se, mikä Creedissä ei ole omaperäistä, on suoraa lainaa edeltävistä osista. Huonompi juttu on, että se, mikä siinä on omaa, ei tunnu siltä. Vielä huonompi juttu on, että Creed ei vakuuta elokuvallisesti. Visuaalisesti leffa on lattea ja tasapaksu. Jos Rocky kertoi kolmekymppisistä, Creedin keskeiset henkilöt ovat juuri ja juuri parikymppisiä ja niin saatanan ihovoiteilla hoidettuja, terveysravinnolla ruokittuja metroseksuaaleja, että ei heitä jaksa yli kahta tuntia katsella. Lopulta Creed on yksinkertaisesti tylsä, sillä sen yritteliäs psykologia kuuluu tiukasti keittiöön eikä sen päähenkilössä ole karismaa: Michael B. Jordanilla on lahjoja kyllä, ja hän käy helposti itseään viisi, kuusi vuotta nuoremmasta, mutta roolisuoritus on kireä ja tosikkomainen. Asiaa ei varsinaisesti paranna dialogi, joka ei kuulosta aidolta katukieleltä, vaan sen stereotypialta.
Nämä puutteet korostuvat jokaisessa kohtauksessa, missä Sylvester Stallone on mukana. Sly on kirkkaasti parasta koko pätkässä. Merkillisen uran - johon kuuluu yli 40 isoa roolia, 8 ohjaustyötä ja 22 käsikirjoitusta - luonut supertähti ei ole koskaan ollut kummoinen näyttelijä, mutta kuten Woody Allen, hän osaa yhden roolin todella hyvin. Jotain maagista tapahtuu joka kerta, kun Stallone heittää niskaansa Rockyn rotsin ja lampsii "gymille". Creedissä ensi kesäkuussa pyöreät 70 täyttävä Stallone edustaa väärentämätöntä falskiuden keskellä. Hänen kohtauksissaan on rentoutta, kiireettömyyttä, lämpöä ja egotonta rehellisyyttä. Rockyn hahmossa Stallone esittää kaveria, jonka tuntee luita ja ytimiä myöten.
Ohjaaja Ryan Googlerin tulevaisuudesta on paha tämän perusteella mennä sanomaan juuta taikka jaata. Alle kolmekymppinen tulevaisuuden toivo kohautti parin vuoden takaisella esikoisellaan Fruitvale Station (siinäkin pääosassa Jordan) ja Creed on ollut hitti lippukassoilla. Kokonaisuutena Creed ei vakuuta, mutta siinä on hetkensä. Stallonen esiintymisen lisäksi kaksi yhdellä otolla toteutettua matsia ovat vaikuttavia. Toisaalta keskelle elokuvaa on lätkäisty perusteeton ja absurdi montaasikohtaus, missä Adonis juoksee prätkäpossensa kanssa Rockyn talolle. Ei vakuuta hetkeäkään. Se jää nähtäväksi, meneekö lopun riman alitus kokemattomuuden piikkiin: siinä Adonis matsaa painoluokan - yhtä persoonatonta - mestaria vastaan alkuteosta kopioiden. Karkea, katsojaa aliarvioiva lajityyppivirhe on jälleen kerran pistää ottelun selostaja kertomaan, mitä katsojan pitää tuntea ja kokea matsin aikana ja sen jälkeen. Perustelematta jää myös siihen saakka solvaavasti käyttäytyneen otteluvastustajan naurettava u-käännös.
Katsoin hiljan uudelleen toisenkin nykyaikaisen nyrkkeilyelokuvan, Ron Howardin Cinderella Manin (2005), sekin keskinkertainen leffa, mutta eri syistä kuin Creed. James J. Braddockin tositarina on muuten alkuperäisen Rockyn ja niin muodoin myös Creedin selkein vaikutteiden antaja. Se, minkä Howardin elokuva tekee hyvin Creediin verrattuna ovat nyrkkeilykohtausten tunnelataukset. Jokaisessa matsissa katsojalle on selvää, mitä protagonistilla on pelissä, ja upeat näyttelijät Russell Crowe ja Paul Giamatti osaavat ladata nämä kohtaukset. Tämä "elä tai kuole"-fiilis puuttuu Creedistä, missä päähenkilö on loppujen lopuksi elämänsä alussa ja vailla vastuuta muista kuin itsestään, edessään enemmän kuin yksi mahdollisuus. (Toisaalta Tuhkimomiestä rampauttaa infantiili poliittinen mustavalkoisuus sekä Max Baerin törkeän valheellisesti luonnosteltu muotokuva - todellisuudessa jätkä oli juutalaisia natseilta pelastanut sankari, joka itki vastustajansa kuoltua.)
Creed: Rockyn perintö vaatii uskoa ja vankkumatonta faniutta, että siitä pystyy täysin rinnoin nauttimaan. Kaikin mokomin, mutta jokaisen ammattikriitikon, joka palkitsee sen yli kolmen tähden arviolla, olisi syytä hakeutua sapattivapaalle elokuvaa opiskelemaan.
keskiviikko 16. joulukuuta 2015
SW7: Voima heikkenee
J.J. Abramsin Star Wars: The Force Awakens (pika-arvio)
SPOILERIVAROITUS: kommentoin juonipaljastusta kommenttiosiossa.
J.J. Abramsin ohjaaman ja osittain käsikirjoittaman elokuvan Tähtien sota: Voima herää (Star Wars: The Force Awakens, USA, 2015) suurin vahvuus on samalla sen suurin heikkous: nykyaikaisen tarinankerronnan sujuvuus. Voima herää on menevä fantasiaseikkailu, josta on helppo pitää - liian helppo. Saagan seitsemäs osa on kuluvan vuoden suurin elokuvamediatapaus, joten siitä olisi kiva kirjoittaa jotain omaperäistä. Mutta elokuva itse ei tarjoa mitään omintakeista, mihin tarttua. Se ei ole huono leffa, ainakin se on paljon episodeja 1-3 parempi, mutta sen suurin synti on siinä, ettei se tee vaikutusta. "Vau-efekti" puuttuu. Ja se on kohtalokasta, sillä lopputulemana Voima herää tuntuu vain yhdeltä elokuvalta (ja jatko-osalta) muiden joukossa. Se tuntuu sekä rebootilta että remakelta - tai paremminkin alkuperäisen trilogian revisioinnilta yhdessä paketissa. Tämä kaikki vahvistaa fiilistä siitä, että "Tähtien sota -franchise" alkaa olla vanha ja väsynyt ja sen Voima on lähinnä hypessä.
En lähde referoimaan Episodi 7:n juonta, siinä ei olisi mitään mieltä. Se on johdonmukainen luku avaruussaagaan. Yllätyksettömyydessään se vaikuttaa tv-sarjan jaksolta.
Vaikkakin ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Se, missä Abrams onnistuu, on alkuperäisen trilogian visuaalisen kieliopin omaksuminen. Voima herää näyttää Tähtien sota -elokuvalta, mikä sille plussaksi laskettakoon. Se myös liikkuu liukkaasti eteenpäin ja tarjoaa valtavan määrän taisteluita, joten "viihde" on kaiketi hoidettu. Mutta toisaalta uudet naamat jäävät valjuiksi ja elokuvan pitkittyessä yli tarpeen alkaa kaivata kipeästi lisää huumoria. Koko leffassa on YKSI hyvä vitsi. Loput harvat syntyvät enemmän tai vähemmän kuolleina ellei nyt sitten pidä rimaa niin matalalla, että mikä tahansa silmänisku vanhoihin hyviin aikoihin riittää.
Eikä sen pitäisi riittää. Star Wars -geekeillä on oikeus vaatia vain parasta. Kaikki mikä jää sen alapuolelle on korkeintaan "ok" eikä Voima herää ole ehkä edes ihan sitä.
Onneksi vanha kunnon Harrison Ford heiluu mukana ja näyttää kuinka temppu oikein tehdään.
SPOILERIVAROITUS: kommentoin juonipaljastusta kommenttiosiossa.
J.J. Abramsin ohjaaman ja osittain käsikirjoittaman elokuvan Tähtien sota: Voima herää (Star Wars: The Force Awakens, USA, 2015) suurin vahvuus on samalla sen suurin heikkous: nykyaikaisen tarinankerronnan sujuvuus. Voima herää on menevä fantasiaseikkailu, josta on helppo pitää - liian helppo. Saagan seitsemäs osa on kuluvan vuoden suurin elokuvamediatapaus, joten siitä olisi kiva kirjoittaa jotain omaperäistä. Mutta elokuva itse ei tarjoa mitään omintakeista, mihin tarttua. Se ei ole huono leffa, ainakin se on paljon episodeja 1-3 parempi, mutta sen suurin synti on siinä, ettei se tee vaikutusta. "Vau-efekti" puuttuu. Ja se on kohtalokasta, sillä lopputulemana Voima herää tuntuu vain yhdeltä elokuvalta (ja jatko-osalta) muiden joukossa. Se tuntuu sekä rebootilta että remakelta - tai paremminkin alkuperäisen trilogian revisioinnilta yhdessä paketissa. Tämä kaikki vahvistaa fiilistä siitä, että "Tähtien sota -franchise" alkaa olla vanha ja väsynyt ja sen Voima on lähinnä hypessä.
En lähde referoimaan Episodi 7:n juonta, siinä ei olisi mitään mieltä. Se on johdonmukainen luku avaruussaagaan. Yllätyksettömyydessään se vaikuttaa tv-sarjan jaksolta.
Vaikkakin ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Se, missä Abrams onnistuu, on alkuperäisen trilogian visuaalisen kieliopin omaksuminen. Voima herää näyttää Tähtien sota -elokuvalta, mikä sille plussaksi laskettakoon. Se myös liikkuu liukkaasti eteenpäin ja tarjoaa valtavan määrän taisteluita, joten "viihde" on kaiketi hoidettu. Mutta toisaalta uudet naamat jäävät valjuiksi ja elokuvan pitkittyessä yli tarpeen alkaa kaivata kipeästi lisää huumoria. Koko leffassa on YKSI hyvä vitsi. Loput harvat syntyvät enemmän tai vähemmän kuolleina ellei nyt sitten pidä rimaa niin matalalla, että mikä tahansa silmänisku vanhoihin hyviin aikoihin riittää.
Eikä sen pitäisi riittää. Star Wars -geekeillä on oikeus vaatia vain parasta. Kaikki mikä jää sen alapuolelle on korkeintaan "ok" eikä Voima herää ole ehkä edes ihan sitä.
Onneksi vanha kunnon Harrison Ford heiluu mukana ja näyttää kuinka temppu oikein tehdään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)