Tähtien sodan alakuloinen matka viiden tähden avaruusseikkailusta yhden tähden avaruusmelodraamaksi

J.J. Abramsin Tähtien sota: Skywalkerin nousu (Star Wars: Episode IX - The Rise of Skywalker)

"Tunnin mittaisen Frau Wirtin hat auch eine Nichte -elokuvan aikana mutustelin kaksi pussillista pähkinöitä ja join kaksi cokista. Ei ollut MITÄÄN katsomista ---" - Wim Wenders, Süddeutsche Zeitung, 1969

"--- it is a tale told by an idiot, full of sound and fury, signifying nothing." - William Shakespeare, Macbeth, V näytös, 5. kohtaus

"When will our suffering ever end!" - C-3PO

George Lucasista on myöhempinä aikoina sanottu kaikenlaista, ja usein aiheesta, mutta toukokuussa 1977 ensi-iltansa saanut Tähtien sota (Star Wars) on neronleimaus. Sen ei oikeastaan pitäisi toimia alkuunkaan, mutta sen kierrätetyt kliseet ja simppelit vastakkainasettelut tuntuvat tuoreilta, jännittäviltä ja hurmaavilta, koska teoksen auteur uskoo niihin vilpittömästi, sinnikkäästi ja koko sydämellään; sukkahousuja filtterinä käyttänyt Tähtien sota näyttää ja tuntuu paljon budjettiaan kalliimmalta ja eeppisemmältä. Lucas rakastaa luomaansa maailmaa ja sen henkilöitä ja haluaa jakaa innostuksensa yleisön kanssa. Eihän se voi olla kuin valloittavaa; en itsekään ole mikään kovan luokan fani, mutta olen nähnyt avaruussaagan ensimmäisen osan kymmenen kertaa.

Todellinen ihme on se, että kaksi ensimmäistä jatko-osaa ovat yhtä hyviä.

On vuosi 2019, ja teattereihin on saapunut eepoksen yhdeksäs osa. Trilogioita on näin ollen kolme. Kaikista näistä minulta on näkemättä (ja näkemättä jää) osat 2, 3 ja 8.

Näkemistäni kuudesta elokuvasta J.J. Abramsin ohjaama Skywalkerin nousu on kirkkaasti huonoin. Jopa minä odotin enemmän.

Kielen kautta vertailtuna: Tähtien sota -sarjan aloittaneen Uuden toivon ikonisen prologitekstin ensimmäinen lause ilmoittaa seuraavaa: "It is the time of civil war." Eletään sisällissodan aikaa. Yhdeksännen osan ensi lause? "The dead speak!" Kuolleet puhuvat? Mitä ihmettä? Miten lakonisesta realismista päädyttiin huutomerkillä alleviivattuun mystifiointiin?

Tarinan ensimmäinen vuorosana kuuluu: "Did you hear that?" ("Kuulitko tuon?" - C-3PO). Tiivis, mutta monitulkintainen ja välittömästi jännitystä herättävä, verbin sisältävä lause. Saagan viimeinen vuorosana ei puolestaan ole muuta kuin yksi sana, sekin erisnimi: "Skywalker." Voiko näin laajan eepoksen todella tiivistää yhteen nimeen?

Ei hyvin; "Skywalker" ei kerro suuresta kertomuksesta juuri mitään, mutta heijastelee satuttavasti iskusanojen aikaa, missä elämme. Uusi toivo on tarinaniskijän kirjoittama - Skywalkerin nousu on kuin copywritereiden kynästä.

Elokuvallisesti Uusi toivo on menevyytensä alla kaikkien taiteen sääntöjen mukaista, varsin klassista kuvakerrontaa, jossa kompositiot ovat harkittuja, säännöllisiä ja tasapainoisia. Vaikka J.J. Abrams onkin parhaimmillaan nerokas televisiotuottaja, paljastaa Skywalkerin nousu viimeistään hänet yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista ohjaajista. Abrams ei tunnu ymmärtävän, mikä kuva on, ja mikä merkitys kuvalla on elokuvakerronnassa. Parasta tässä uusimmassa avaruussekoilussa onkin, että se pakottaa pohtimaan elokuvan syvintä olemusta, ja miksi sitä ei edessään hehkuvalta valkokankaalta löydä.

Ja jos Skywalkerin nousulla ei ole mitään kosketusta "elokuvan syvimpään olemukseen", miten on mahdollista, että se on löytänyt omat faninsa ja saanut myönteisiäkin arvioita? Mitä Skywalkerista nauttivat ihmiset näkevät edessään? Skywalkerin nousu on niin ilmiselvästi epäonnistunut, ikävän näköinen, tarkoitukseton ja hengetön tuotos edeltäjiinsä verrattuna, että jopa suht alhainen 54/100 Metacriticin kriitiikkokonsensukselta tuntuu kummallisen korkealta eikä ole mitenkään linjassa oman tuttavapiirini reaktioiden kanssa. Mitä ihmisten kuvanluku- ja kuvan vastaanottotaidoille on tapahtunut?

Skywalkerin kerronta ei perustu kuvakompositioihin, perspektiivillä vaikuttamiseen ja kamera-ajoihin. Abrams pyrkii kertomaan tarinan kuvaleikkauksen kautta. Niinpä pitkät pätkät elokuvasta etenevät monotonisen tasaisella leikkaus-per-sekunti tahdilla. Katsojalle ei suoda lepohetkeä ja tilaisuutta imeytyä Tähtien sodan maailmaan. Tämä on alokasmainen virhe, jonka paradoksaalinen seuraus on se, että Skywalkerissa on hirveästi vauhtia, muttei lainkaan vauhdikkuutta. Tarinassa ei ole sitä kuuluisaa imua eikä hahmoista ehdi välittää.

Visuaalisesti suuri osa Skywalkerista tapahtuu likaisen harmahtavassa ympäristössä, joka on täynnä savua tai sadetta.

Noin puolentoista tunnin jälkeen en enää jaksanut juuri "tarinaa" seurata, jäin vain odottamaan loppua. Sillä välin Abrams hylkäsi rippeetkin niistä elokuvallisista metodeista, jotka ovat osa Star Warsin ikonografiaa, kuten "pyyhkäisevät" leikkaukset, upeat vistat ja yleinen majesteettisuus. Tilalla on kiihkeä, "moderni" kuvakerronta, jossa on tapahtuvinaan hirveästi, mutta ei oikeasti mitään. Samalla jedien kuuluisa Voiman hallitsemisen taito on latistettu pelkäksi supervoimaksi, jolla voi nyt vaikka tosta vaan korjata haavoja ja palauttaa kuolleita henkiin, jos tarvis.

Skywalkerin poskettomista loppukehittelyistä on sanottu kaikki tarvittava täällä, lisätään vain se, että pahan keisari Palpatinen käyttäminen taas ja edelleen pääpahiksena tuntuu vakavasti anakronistiselta ja kertoo kaiken olennaisen rahasammon paikallaan junnaamisesta ja uusien ideoiden puutteesta. Loppujen lopuksihan tämä kolmas trilogia ei ole muuta kuin alkuperäisen uudelleen versiointi, cover-versio huonommilla muusikoilla - ja heihin, valitettavasti, kuuluu keskeisen roolin tekevä Daisy Ridley. 27-vuotias britti näyttää ja vaikuttaa edelleen enemmän glamour-lehden kansikuvamallilta kuin näyttelijältä. Hän kyllä yrittää ihan vimmatusti - minkä näkyminen vain edelleen etäännyttää katsojaa tarinan päähenkilöstä. Mutta Ridleyssä ei ole huumoria, romantiikkaa eikä rentoutta. Niinpä hän ankkuroi Skywalkerin tyylilajin itsensä liian vakavasti ottavaksi melodraamaksi, mikä on alkuteoksen henkeen nähden jo hyvin kaukaisessa galaksissa.

Tässä ei ole sanottu Skywalkerin nousun sanomasta ja sisällöstä mitään. Se onkin kovin vaikeaa. George Lucasin alkuperäinen, hyvin simppeli tarina kierrätti vanhan myytin hyvän ja pahan taistelusta. Siinä ohessa Uusi toivo käsitteli toverihengen ja rakkauden löytymistä mahdollisimman heterogeenisen ryhmän keskuudessa, kun heitä yhdistävä aate ja tavoite ovat tarpeeksi voimakkaita. Skywalkerin noususta puuttuu rakkaustarina kokonaan, ja vielä sen lopussakin uudet kapinalliset vaikuttavat vain sattumalta yhteen heitetyiltä yksilöiltä, joita ei voi kuvitella istumaan saman baaripöydän ääreen. Vahvin luonnetutkielma voisi olla kovan koulun läpi käynyt Kylo Ren, mutta hänen pateettinen ja kömpelö kuolemansa on kuin pyyhkeen heitto kehään kesken matsin. Vallankäyttö ja muut poliittiset teemat ja mahdolliset analogiat eivät nekään saa merkityksellistä käsittelyä.

Mutta, lopulta, jokainenhan tulkitsee kokemustodellisuuttaan oman henkilöhistoriansa ja oppimansa kautta ja löytää Skywalkerin nousustakin omat juttunsa. Itselleni Skywalkerin nousun tiivistävä hetki löytyy sen loppuminuuteilta, missä kaiken juhlinnan keskellä nähdään kahden naisen suutelevan toisiaan iloisina. Tästä on joissain maailman kolkissa noussut kohu, mistä puolestaan jossain muualla on noussut äläkkä. Minulle tämä aivan liian lyhyt poikkeama heteronormatiivisuudesta alleviivaa tekijöiden pinnallisuutta ja laskelmointia: tuo kuva on vain liimattu kaiken muun päälle kosiskelemaan...niin, en tiedä ketä. Tai ehkä ärsyttämään joitain muita. Lopulta se ärsyttää melkein kaikkia, sillä tuota samansukupuolisten hellyyden osoitusta ei ole pohjustettu millään tavalla, eikä se kuulu saagan "kielioppiin". Se on kuin valtaväestön vähemmistölle lähettämä kutsu bileisiin, mutta ovi pidetään auki viisi sekuntia.

Liian vähän liian myöhään on huonompi kuin ei mitään.