TUSK: Recreation & Parks

Kevin Smithin Tusk
Michael Parks in memoriam

Ryyppäilimme
      baarit kolusimme
            hetkessä ystävät olimme
Hän tahtoi minun kertovan
        mitä runous oikein oli
            minä kerroin

Pienessä sievässä yhtenä yönä
vein hänet kotiin katsomaan vastasyntynyttä lastani
Suuri suru hänet valtasi
"Oi Gregory" hän valitti
      "maailmaan saatoit sellaista minkä kuolema korjaa pois"

          - Gregory Corso: "Tapasin kaverin joka kuoli" (suom. Markku Into)

Mestarinäyttelijä Michael Parks (1940-2017) kuoli viime keskiviikkona, saappaat jalassa lähti kevään korvalla, karkasi keskenkasvuisen toukokuun kedoilta. Se sallittakoon, kevään poikana oli syntynytkin. Parks ei sammunut suurena tähtenä, mutta kirkkaana säteenä kollegoidensa silmissä. "Näyttelijöiden näyttelijä", sanottiin. Menettikö Yhdysvallat suurimman näyttelijänsä? Ainakin Quentin Tarantinon mielestä - jopa enemmänkin: kuuluisassa vastauksessaan toimittajalle From Dusk Till Dawnin aikoihin Tarantino ilmoitti pitävänsä Michael Parksia "maailman parhaana näyttelijänä".


Parks eli elämän, josta syntyy taiteilija, tai ainakin näyttelijä. 16-vuotiaana vahinkoraskauden pakottamana naimisiin... Elämänkoulua hanttihommissa hedelmänpoiminnasta ojankaivuuseen. Raskasta fyysistä työtä, josta ei liikoja maksettu. Metsäpalojen sammuttamista. Alle kaksikymppisenä. Mutta erityinen lahjakkuuskin nousi esiin jo varhain. Parks sai ensimmäisen tv-keikkansa Alfred Hitchcockin legendaarisessa antologiasarjassa 18-vuotiaana. Tähteys osui uran alkuvaiheille vuosikymmentä myöhemmin. Then Came Bronson kesti vain yhden tv-kauden, mutta osui ajan hermoon ja nousi pian kulttimaineeseen. Parks henkilöi amerikkalaiselle unelmalle selkänsä kääntävää nuorta illuusiottomuutta, avoimen tien vaeltajahenkeä.

Miksi tästä ei auennut säkenöivä ura ammattikunnan huipulla? Vastausta emme saa varmaan milloinkaan. Ehkä Parksissa oli liikaa luonnetta, ehkä hän ei ollut valmis myymään itseään, kykenemätön kompromisseihin. Ehkä kyse oli silkasta tuurista ja sen puutteesta. Olisihan samoihin aikoihin Rodriguezinkin pitänyt hallita levylistoja. Lahjojen puutteesta ei kummankaan kohdalla ollut kyse.

Michael Parksissa oli karismaa tuhlattavaksi asti, mutta hän myös osasi mitä vaan ja teki mitä vaan. Hänen tulkintansa Then Came Bronsonin tunnusbiisistä nousi Billboardin Top Twentyyn. Parksin levytysura kattaa kahdeksan albumia. Haastattelut todistavat vastaansanomattomasti, että pikkurooleista siellä täällä uransa luonut Parks otti ammattinsa vakavasti ja ymmärsi sitä syvemmin kuin...kukaan muu? Mestari ei koskaan jäänyt polkemaan paikalleen, vaan lavensi ilmaisukenttäänsä vuosi vuodelta. Parks osoitti joka roolissa hallitsevansa tekniikan kenen tahansa huippukoulut käyneen veroisesti. Tästä todistavat kaikki Parksia ohjanneet. Erityisesti aksentteja ja puhetapoja Parks käsitteli notkeudella, jossa ei ole sijaa kritiikille. Twin Peaksissa hän kävi säväyttämässä Jean Renaultina, kanadalaisena huumeiden salakuljettajana, lisänä David Lynchin omituisten otusten kerhoon.


Michael Parksin myöhäisuran - näyttelijän hienoimman vaiheen - kaksi merkittävintä ohjaajaa olivat epäsuhtaiselta tuntuvasti etabloitu nero Quentin Tarantino ja indiehumoristi Kevin Smith. Yksityiselämässä Tarantino ja Smith ovat ystäviä, ja vaikka he tekevät eri kaliiberin elokuvia, heitä yhdistää armoitettu dialogin kirjoittamisen lahja. Näyttelijät rakastavat molempien tekstiä. Näistä kahdesta Kevin Smith on se, joka antoi Parksille näyttelijän uran upeimman roolin, pirullisessa uskonkiihkoilun läpivalaisussa Red State (2011). Yhteistyö jatkui samalla tasolla kolme vuotta myöhemmässä Tuskissa.

Tuskia ei tarvitse rakastaa, mutta jos niin tekee, voinee katsoa hädin tuskin kuuluvansa hyvien ihmisten joukkoon, sillä vaikka Kevin Smithille niin tuskallisen tyypillisesti se ei kaikin puolin täydellinen elokuva olekaan, ja monilta on loppunut ymmärrys tuskastuttavasti kesken, on sen parhaiden osasten summa häkellyttävää luokkaa; parempaa elokuvaa mursuista tulemme tuskin näkemään.

Tusk on ennen kaikkea viihdyttävä ja mielikuvitusta kiihottava tarina, kioskifantasiaa elokuvamuodossa. Smith tarjoaa omaäänisen versionsa perverssin sarjamurhaajan sairaista mielihaluista. Elokuvaa kantaa silkka tarinoinnin ilo: suuri osa leffasta on - jälleen kerran - vuoropuhelua kahden tai kolmen henkilön kesken. Ja se on mielenkiintoista siitä yksinkertaisesta syystä, että Smithin mestaruus kielen käsittelijänä on niin vangitsevaa. Suurin osa vuoropuhelusta käydään kahdella toisilleen vastakkaisella syntaksilla: toisaalla on Justin Longin esittämän vastenmielisen narsistisen amerikkalaisen suodattamaton, radioseksikäs puheripuli, toisaalla Parksin vanhan koulukunnan sivistyneisyyttä huokuva, huoliteltu ja klassinen kielenkäyttö. Smith osoittaa kadehdittavaa teknistä kyvykkyyttä naittaessaan nämä kaksi tyystin erilaista puhetapaa eräänlaiseksi kontrapunktiseksi puhesinfoniaksi, joka ei ole kovin kaukana Tarantinosta.


Molemmat päänäyttelijät nauttivat silminnähden vuorosanoistaan. Varsinkin Justin Long on vapautuneempi kuin koskaan, ja täysin yksi yhteen ruumiillistamansa ällöttävän egoistisen x-sukupolven karikatyyrin kanssa, joka ei vastaa muille kuin itselleen eikä tunne muita moraalilakeja kuin oman nautinnonhalunsa. Elokuva kuuluu silti itseoikeutetusti Parksille, joka briljeeraa virtuositeetillaan olipa kyse vivahteista vuorosanojen lausumisessa tai elekielestä tai tuosta häiritsevän syvälle tunkeutuvasta herkeämättömästä katseesta - tai fantastisesta muuntautumiskyvystä, mitä Parks tarjoilee yllätyksenä kohtauksessa Johnny Deppin kanssa. Mitä yhteen kaikkien aikojen yllätysvisiiteistä tulee, Depp pistää Parksia vastaan parastaan mielettömässä - ja mielettömän hauskassa - soolossa, joka on aika ainutlaatuinen jopa omalaatuisiin hahmoihin erikoistuneen oman sukupolvensa mestarinäyttelijän tuotannossa.

On ymmärrettävää, että tällainen tarina ei kaikkiin kolahda, mutta on myöskin syntiä, että elokuvalle, jossa on tämän luokan näyttelemistä ja dialogia, ei heru enempää kiitosta. Ehkä Smithin suorasukaisuus on liikaa. Esimerkiksi Justin Longin podcasteilla älyttömästi tienaava koomikkohahmo on täysin raivostuttava - mutta niin sen on tarkoituskin olla. Smith tekee sukupolvikritiikkiä, ja piruilee YouTube-sukupolvelle, joka luulee, että nasevuus ja WikiPedia-oppineisuus ovat yhtä kuin älykkyys. Ja vaikka Parks on kahdesta miehestä verrattomasti sairaampi, katsojan sympatiat ovat alati luisumassa psykopaatin puolelle. Varsinkin, kun Smith avaa syitä Parksin fantasioille kääntämällä pisteliäästi esiin Kanadan lähihistorian savisen kääntöpuolen.

Oli Tusk mitä hyvänsä, se on nautinto meille, jotka rakastamme näyttelijöitä ja näyttelemistä. Michael Parks lausumassa näin hyvin kirjoitettua tekstiä on, no niin, musiikkia korville ja lisäksi mannaa silmille. Se, että Michael Parks ei vallannut suurempaa aluetta elokuvan parnassolla, on mitä suurinta tuhlausta.

Mitä on Scarlettin ihon alla?

Jonathan Glazerin Under the Skin

Scarlett Johansson ei ole lihaa ja verta. Tätä monen miehen ja melko monen naisen salaisesti hellimää vakaumusta propagoi metatasolla Jonathan Glazerin paras elokuva Ihon alla (Under the Skin, Iso-Britannia, 2013).

Viimeiset pari vuotta voitosta voittoon kulkenut Scarlett on loistelias roolissaan naisena, jota "enigmaattinen" kuvaa yhtä hyvin kuin "viehättävä" David Lynchiä. Rooli on kaikkea muuta kuin helppo ja poikkeaa kaikesta muusta, mitä näyttelijätär on tehnyt, mutta mitä ikinä vaikeuksia Scarlettilla on sen kanssa ollut, osaa hän ne ainakin piilottaa täysin. Scarlett on omaksunut virheettömän brittiaksentin ja improvisoi kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään, kun hänen merkillinen hahmonsa ajelee pakettiautolla ympäri Glasgow'ta ja Skotlannin Ylämaita seireenimäisesti miehiä vietellen. Nämä jaksot Glazer on toteuttanut rohkeasti piilokameroin, mikä tuo niihin kihelmöivää aitouden ja vaaran tuntua.

Vaikka Ihon alla ei ole millään muotoa täydellinen onnistuminen, on se jotain paljon parempaa kuin Jonathan Glazerilta olisi odottanut: musiikkivideoista oppia hakenut ohjaaja pyrkii tässä aivan muille poluille kuin missä esim. Sexy Beast tai Birth liikkuivat. Juoni saa jäädä kakkoseksi muodon ja tunnelman jälkeen, mikä on vapauttanut tekijän taidot: syntyy visuaalisesti usein loistavaa elokuvaa, missä muun muassa silhuetteja ja väkivahvoja yksiväritaustoja käytetään hätkähdyttävillä tavoilla. Kontrastisesti ulkokuvat ja Glasgow'n baareissa tehdyt jaksot edustavat naturalismia. Jännite pitää. Glazer ottaa muutenkin kunnioitettavia riskejä, mistä yhtenä esimerkkinä oikeasti neurofibromatoosista kärsivän Adam Pearsonin roolittaminen. Glazer ohjaa amatöörin hienoon suoritukseen: Pearsonin ja Johanssonin yhteiset kohtaukset ovat viileän elokuvan koskettavimpia ja markkeeraavat myös tarinan tärkeintä käännettä.

 

Ihon alla luokitellaan mieluusti scifiin, mutta se ei ole ihan reilua, koska niin moni muukin tulkinta on mahdollinen sille, mistä syistä Scarlettin succubus tappaa miehiä. Jos tähän tarjottaisiin kiveen hakattu selitys, tappaisi se elokuvan arvokkaimman omaisuuden, tunnelman. Selvää on kuitenkin, että Scarlett on muukalainen, jonkun vieraan identiteetin omaksunut. Taustalla vaikuttavat muut voimat, mutta Scarlettin "nainen" pyrkii ennen muuta oppimaan vieraan lajin edustajista. Scarlettin erinomaisuudesta huolimatta käsikirjoitus jättää kovin sekavaksi, mitä nämä tutkimusretket ihmisolentoon ja etenkin naiseuteen paljastavat. On ikään kuin Ihon alla vetäisi janat maskuliinin ja feminiinin sekä seksuaalisen tasa-arvoisuuden ja seksuaalisen vallankäytön välille, mutta ei lopulta sanoisi niistä juuri mitään. Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa Scarlett Johansson tutkii hämmentyneenä omaa alastomuuttaan: pintatasolla on kyse oman minuuden etsimisestä ja sen yhdistämisestä omaan ruumiiseen, mutta mitä kohtauksesta oikeasti pitäisi ajatella? Jokin siinä jättää välinpitämättömäksi, Scarlettista huolimatta. Tähän liittyen pitää kehua ohjaajaa siitä miten hän ohjaa päätähtensä alastonkohtaukset. Ne kulkevat niin luonnollisina ja niin hienovaraisesti valaistuina, ettei näyttelijättären alastomuudesta synny minkäänlaista eksploitaatiota muistuttavaa numeroa. Nämä jaksot ovat osoitus siitä erikoisesta ilmiöstä, miten joskus kameran edessä voi olla vaatteitta eikä silti näyttää alastomalta. Under the Skinin ylivoimaisesti eroottisimmat jaksot kuvaavat Scarlettin enemmän tai vähemmän vaatetettua flirttailua uhriensa kanssa päähahmon mystisessä päämajassa.

Teoksen suurimmaksi ongelmaksi paljastuu sen käsikirjoitus, jonka harmillisin harha-askel on elokuvan luonteeseen nähden konventionaalinen lopetus. En kylläkään tiedä, onko se uskollinen Michel Faberin romaanille. Under the Skinille on käynyt kuten niin monelle lajitoverilleen: sen käsikirjoitus vietti kymmenen vuotta tuotantohelvetissä kierrellen kirjoittajalta toiselle lopputuloksena liian monta luonnosta. Lopulta krediitteihin ovat saaneet nimensä kaksi tekijää, Glazer sekä mainosguru Walter Campbell. Suuri on houkutus antaa Glazerille kunnia siitä, että elokuvan ensimmäinen oikea dialogi kuullaan vasta 13 minuutin kohdalla ja miten toteutus toimii.

Eikä se varmasti toimisi ilman Scarlettia ja Mica Levin uskomattoman suggeroivaa musiikki- ja äänimaailmaa.

Reviiri

Syksy on kauhun vuodenaika. Pimenevät illat tuovat mukanaan hiipivät varjot, joihin kätkeytyy vilkkaan mielikuvituksen loihtimia pelättejä. Naamiomurhaajia. Jättiläispetoja. Piruja. Alieneita. KELA-hakemuksia. Eipä ihme, että mätänemisen vuodenaika täyttyy oudoista elokuvafestivaaleista: Night Visions, Cinemare, IIK! Tampereella tämä tarkoittaa tulevan viikonlopun Cinemadromea, mitä silmällä pitäen kannattaa nauttia aperitiivi tai pari. Sellaiseksi suositellaan esimerkiksi seuraavaa.

Territory kuuluu siihen sarjaan elokuvia, joiden perään harmittelee, että miksei tätä tuotu tänne meillekin jääkarhujen maahan. Herkullinen australialainen krokokauhis ilmestyi jo 2007, mutta vaiettiin pieniä piirejä lukuun ottamatta varsin kuoliaaksi, vaikka ohjaajan edellinen työnäyte, Wolf Creek, nostatti aallon jos toisenkin. Kenties edeltäjäänsä paljon miedompi Territory (joka kotimaassaan kulkee paljon huonommalla nimellä Rogue) oli juuri siksi pettymys lisää gornoa odottaneelle ydinyleisölle? No, sen minkä Territory Wolf Creekille ilkeydessä - ja omaperäisyydessä - häviää, ottaa se tuplaten takaisin tyylikkyydessä ja viihdyttävyydessä.



Kuten eläinkauhun aakkosiin kuuluu, juoni on itse yksinkertaisuus. Turistien jokiristeilylle jossain keskellä Australian erämaata osallistuva joukko haaksirikkoutuu pienelle luodolle kivenheiton päähän mantereesta, reviiriään mustasukkaisesti puolustavan tosi ison krokotiilin piirittämänä.

Territory ei houkuta syväanalyyseihin, mutta on se kirotun viekoittelevasti tehty. Greg Mclean osaa todella, siis todella kuvata kotimaansa luontoa. Upeata otosta faunasta seuraa hengästyttävä otos florasta. Jo pelkästään näiden kuvien vuoksi Territory lunastaa tarkoituksensa. Tuntuu melkein bonukselta, että trillerikin on käsitelty muodollisesti hyvin. Mclean rakentaa draamaa taidolla ja harkiten, ja näyttelijätkin (mm. Michael Vartan, Radha Mitchell, Sam Worthington ja tietysti John Jarratt) tekevät monta luokkaa pätevämpää työtä kuin mitä amerikkalaisissa vastineissa.

Mclean vuorottelee erityisen notkeasti lähikuvia ja helikopteriotoksia maastosta. Hän ei myöskään herkuttele veripaltulla, vaan ennemmin sen puutteella. Esimerkiksi ensimmäinen surma on tanssillisen elegantti suoritus. Koko murhenäytelmä tapahtuu sekunnin sisällä kuvan ulkopuolella. Jos Mclean olisi mennyt vielä askelen pidemmälle, olisi voinut puhua kaikki taiteen tunnusmerkit täyttävästä metaforasta koskien elämän hetkellisyyttä. Yhtenä hetkenä olla, seuraavana ei.

Mutta Mclean tekee ennen muuta viihdettä. Tehtävä suoritettu. Viimeisessä näytöksessä ohjaaja höllää käsijarrua ja ottaa minkä irti saa poikkeuksellisen etevästi animoidusta krokotiilista ja väistämättömästä loppukamppailusta.

Erityisen Territorysta tekee ehkä kuitenkin se, että Mclean ei suostu kunnioittamaan perinteitä ja demonisoimaan ihmistä piinavaa ylieläintä. Krokotiili vain on ja toimii selviytymisvaistonsa määräämänä, reviiriään puolustaen. Vaikka tekeekin sen popcorn-ystävällisesti.