TUSK: Recreation & Parks

Kevin Smithin Tusk
Michael Parks in memoriam

Ryyppäilimme
      baarit kolusimme
            hetkessä ystävät olimme
Hän tahtoi minun kertovan
        mitä runous oikein oli
            minä kerroin

Pienessä sievässä yhtenä yönä
vein hänet kotiin katsomaan vastasyntynyttä lastani
Suuri suru hänet valtasi
"Oi Gregory" hän valitti
      "maailmaan saatoit sellaista minkä kuolema korjaa pois"

          - Gregory Corso: "Tapasin kaverin joka kuoli" (suom. Markku Into)

Mestarinäyttelijä Michael Parks (1940-2017) kuoli viime keskiviikkona, saappaat jalassa lähti kevään korvalla, karkasi keskenkasvuisen toukokuun kedoilta. Se sallittakoon, kevään poikana oli syntynytkin. Parks ei sammunut suurena tähtenä, mutta kirkkaana säteenä kollegoidensa silmissä. "Näyttelijöiden näyttelijä", sanottiin. Menettikö Yhdysvallat suurimman näyttelijänsä? Ainakin Quentin Tarantinon mielestä - jopa enemmänkin: kuuluisassa vastauksessaan toimittajalle From Dusk Till Dawnin aikoihin Tarantino ilmoitti pitävänsä Michael Parksia "maailman parhaana näyttelijänä".


Parks eli elämän, josta syntyy taiteilija, tai ainakin näyttelijä. 16-vuotiaana vahinkoraskauden pakottamana naimisiin... Elämänkoulua hanttihommissa hedelmänpoiminnasta ojankaivuuseen. Raskasta fyysistä työtä, josta ei liikoja maksettu. Metsäpalojen sammuttamista. Alle kaksikymppisenä. Mutta erityinen lahjakkuuskin nousi esiin jo varhain. Parks sai ensimmäisen tv-keikkansa Alfred Hitchcockin legendaarisessa antologiasarjassa 18-vuotiaana. Tähteys osui uran alkuvaiheille vuosikymmentä myöhemmin. Then Came Bronson kesti vain yhden tv-kauden, mutta osui ajan hermoon ja nousi pian kulttimaineeseen. Parks henkilöi amerikkalaiselle unelmalle selkänsä kääntävää nuorta illuusiottomuutta, avoimen tien vaeltajahenkeä.

Miksi tästä ei auennut säkenöivä ura ammattikunnan huipulla? Vastausta emme saa varmaan milloinkaan. Ehkä Parksissa oli liikaa luonnetta, ehkä hän ei ollut valmis myymään itseään, kykenemätön kompromisseihin. Ehkä kyse oli silkasta tuurista ja sen puutteesta. Olisihan samoihin aikoihin Rodriguezinkin pitänyt hallita levylistoja. Lahjojen puutteesta ei kummankaan kohdalla ollut kyse.

Michael Parksissa oli karismaa tuhlattavaksi asti, mutta hän myös osasi mitä vaan ja teki mitä vaan. Hänen tulkintansa Then Came Bronsonin tunnusbiisistä nousi Billboardin Top Twentyyn. Parksin levytysura kattaa kahdeksan albumia. Haastattelut todistavat vastaansanomattomasti, että pikkurooleista siellä täällä uransa luonut Parks otti ammattinsa vakavasti ja ymmärsi sitä syvemmin kuin...kukaan muu? Mestari ei koskaan jäänyt polkemaan paikalleen, vaan lavensi ilmaisukenttäänsä vuosi vuodelta. Parks osoitti joka roolissa hallitsevansa tekniikan kenen tahansa huippukoulut käyneen veroisesti. Tästä todistavat kaikki Parksia ohjanneet. Erityisesti aksentteja ja puhetapoja Parks käsitteli notkeudella, jossa ei ole sijaa kritiikille. Twin Peaksissa hän kävi säväyttämässä Jean Renaultina, kanadalaisena huumeiden salakuljettajana, lisänä David Lynchin omituisten otusten kerhoon.


Michael Parksin myöhäisuran - näyttelijän hienoimman vaiheen - kaksi merkittävintä ohjaajaa olivat epäsuhtaiselta tuntuvasti etabloitu nero Quentin Tarantino ja indiehumoristi Kevin Smith. Yksityiselämässä Tarantino ja Smith ovat ystäviä, ja vaikka he tekevät eri kaliiberin elokuvia, heitä yhdistää armoitettu dialogin kirjoittamisen lahja. Näyttelijät rakastavat molempien tekstiä. Näistä kahdesta Kevin Smith on se, joka antoi Parksille näyttelijän uran upeimman roolin, pirullisessa uskonkiihkoilun läpivalaisussa Red State (2011). Yhteistyö jatkui samalla tasolla kolme vuotta myöhemmässä Tuskissa.

Tuskia ei tarvitse rakastaa, mutta jos niin tekee, voinee katsoa hädin tuskin kuuluvansa hyvien ihmisten joukkoon, sillä vaikka Kevin Smithille niin tuskallisen tyypillisesti se ei kaikin puolin täydellinen elokuva olekaan, ja monilta on loppunut ymmärrys tuskastuttavasti kesken, on sen parhaiden osasten summa häkellyttävää luokkaa; parempaa elokuvaa mursuista tulemme tuskin näkemään.

Tusk on ennen kaikkea viihdyttävä ja mielikuvitusta kiihottava tarina, kioskifantasiaa elokuvamuodossa. Smith tarjoaa omaäänisen versionsa perverssin sarjamurhaajan sairaista mielihaluista. Elokuvaa kantaa silkka tarinoinnin ilo: suuri osa leffasta on - jälleen kerran - vuoropuhelua kahden tai kolmen henkilön kesken. Ja se on mielenkiintoista siitä yksinkertaisesta syystä, että Smithin mestaruus kielen käsittelijänä on niin vangitsevaa. Suurin osa vuoropuhelusta käydään kahdella toisilleen vastakkaisella syntaksilla: toisaalla on Justin Longin esittämän vastenmielisen narsistisen amerikkalaisen suodattamaton, radioseksikäs puheripuli, toisaalla Parksin vanhan koulukunnan sivistyneisyyttä huokuva, huoliteltu ja klassinen kielenkäyttö. Smith osoittaa kadehdittavaa teknistä kyvykkyyttä naittaessaan nämä kaksi tyystin erilaista puhetapaa eräänlaiseksi kontrapunktiseksi puhesinfoniaksi, joka ei ole kovin kaukana Tarantinosta.


Molemmat päänäyttelijät nauttivat silminnähden vuorosanoistaan. Varsinkin Justin Long on vapautuneempi kuin koskaan, ja täysin yksi yhteen ruumiillistamansa ällöttävän egoistisen x-sukupolven karikatyyrin kanssa, joka ei vastaa muille kuin itselleen eikä tunne muita moraalilakeja kuin oman nautinnonhalunsa. Elokuva kuuluu silti itseoikeutetusti Parksille, joka briljeeraa virtuositeetillaan olipa kyse vivahteista vuorosanojen lausumisessa tai elekielestä tai tuosta häiritsevän syvälle tunkeutuvasta herkeämättömästä katseesta - tai fantastisesta muuntautumiskyvystä, mitä Parks tarjoilee yllätyksenä kohtauksessa Johnny Deppin kanssa. Mitä yhteen kaikkien aikojen yllätysvisiiteistä tulee, Depp pistää Parksia vastaan parastaan mielettömässä - ja mielettömän hauskassa - soolossa, joka on aika ainutlaatuinen jopa omalaatuisiin hahmoihin erikoistuneen oman sukupolvensa mestarinäyttelijän tuotannossa.

On ymmärrettävää, että tällainen tarina ei kaikkiin kolahda, mutta on myöskin syntiä, että elokuvalle, jossa on tämän luokan näyttelemistä ja dialogia, ei heru enempää kiitosta. Ehkä Smithin suorasukaisuus on liikaa. Esimerkiksi Justin Longin podcasteilla älyttömästi tienaava koomikkohahmo on täysin raivostuttava - mutta niin sen on tarkoituskin olla. Smith tekee sukupolvikritiikkiä, ja piruilee YouTube-sukupolvelle, joka luulee, että nasevuus ja WikiPedia-oppineisuus ovat yhtä kuin älykkyys. Ja vaikka Parks on kahdesta miehestä verrattomasti sairaampi, katsojan sympatiat ovat alati luisumassa psykopaatin puolelle. Varsinkin, kun Smith avaa syitä Parksin fantasioille kääntämällä pisteliäästi esiin Kanadan lähihistorian savisen kääntöpuolen.

Oli Tusk mitä hyvänsä, se on nautinto meille, jotka rakastamme näyttelijöitä ja näyttelemistä. Michael Parks lausumassa näin hyvin kirjoitettua tekstiä on, no niin, musiikkia korville ja lisäksi mannaa silmille. Se, että Michael Parks ei vallannut suurempaa aluetta elokuvan parnassolla, on mitä suurinta tuhlausta.

Rakasta lähimmäistäsi

Art House Cinema Niagarassa on paraikaa käynnissä Cinemadromen massiivinen Rambo-ilta (joka, vaikka hyvin väkeä vetikin, olisi täyttänyt 129-paikkaisen teatterin viimeistä istuinta myöten missä tahansa muussa kaupungissa), joten tuntuu sopivalta uhrata kirjoitustilaa dromehenkiselle, mutta fiksulle elokuvalle.

Kevin Smithin tammikuussa 2011 ensimmäisen esityksensä saanut ja Night Visionsissa nähty, ällistyttävä Red State lyö ruumisluvussa mitaten Taistelijan (First Blood alias Rambo 1) moninkertaisesti. Se ei tosin ole merkittävä saavutus, kun muistaa, että Taistelijassa kuolee vain yksi mies... Ja näiden kahden vertailu loppuukin tähän.

Vaikka onkin vähäiset kustannuksensa takaisin tienannutkin, on Red State ollut muuten floppi. Se on malliesimerkki elokuvasta, jota kukaan ei ole osannut kunnolla markkinoida. Tekijät itse myyvät sitä kauhuelokuvana, mitä se perinteisessä mielessä ei missään tapauksessa ole. Koska monisärmäisestä ja ehdottoman originellista elokuvasta ei ole muodostunut selkeää kollektiivista mielikuvaa, ei siitä ole syntynyt myöskään keskustelua, Yhdysvaltain kiertueen ensimmäisiä viikkoja lukuun ottamatta, ja niinpä Red State on jäänyt kilpailussa vahvempiensa varjoon ja hautautunut aluskasvillisuuteen.

Red State ei siis ole kauhuelokuva. Juuri siksi se on kauhistuttava ja juuri siksi se on merkittävä. Mitä se sitten on? No, pohjimmiltaan Red State on itse asiassa draama. Kenties trilleri, mutta toissijaisesti. Se on myös yhteiskunnallinen teos, jopa teesielokuva, joka kritisoi - ja millä väkevyydellä! - suvaitsemattomuutta, ahdasmielisyyttä, poliisin (väki)valtaoikeuksia ja uskonnollista fundamentalismia vastaan.

Elokuva tapahtuu Yhdysvaltain ns. "Raamattu-vyöhykkeellä" (Bible Belt), nimeämättömäksi jätetyn osavaltion erään pikkukaupungin reunalla, periamerikkalaisen, yksityisen uskonlahkon tiluksilla, jossa yhteisön patriarkka saarnaa päivittäin Jumalasta, jota sana "vanhatestamentillinen" kuvaa yhtä hyvin kuin "oikeistolainen" Hitleriä. Pastori Cooperin kristittyä rakkautta huokuvassa näkemyksessä homoseksuaalit liikkuvat maan päällä paholaisen edustajina korruptoimassa oikeamielisiä. Hyvä pastori ei kuitenkaan tyydy vaikuttamaan pelkillä sanoillaan, vaan ryhtyy niistä tekoihin järjestämällä mielenosoituksia homoiksi tiedettyjen maahanpanijaisissa - ja, hitto vie, passittamalla nämä "hyönteiset" vaikka omin luvin täältä ikuisuuteen. Tähän verkkoon kuuluu myös kolme kirkon kellariin teljettyä teinipoikaa ja huorintekijää, joiden odottamattomat toimet johtavat konfliktiin järjestyksenvalvojien kanssa.

Tämä ei toisin sanoen edusta samaa räävitöntä farssia, mihin Kevin Smithin maine perustuu. Red State on vakavasti otettava, pirullisen ironinen kuvaus fundamentalismista - eikä pelkästään uskonnollisesta, vaan myös hallinnollisesta, mitä USA:n uskomaton PATRIOT Act henkii. Pirullisen Red Statesta tekee se, että suuntaa vaihtaessaankaan Kevin Smithin synnynnäiset kirjoittajanlahjat eivät katoa minnekään. Hän ei tällä kertaa ehkä tähtää suoraan katsojan nauruhermoon, mutta tarinan eri puolueiden (fundamentalistit, poliisit, teinipojat) näkökulmat ja päämäärät risteävät satiirisessa hengessään herkullisesti.

Red State ei myöskään näytä Kevin Smith -elokuvalta. Kuvaajatoveri Dave Klein antaa digitaalisilla RED-kameroilla elokuvalle hengästyneen ilmeen. Loistava oivallus on ollut jättää musiikki pois lähes kokonaan, mikä lisää käsivaralla paljolti kuvattuun elokuvaan dokumentaarisuuden tunnetta - tekotapa on kaikkiaan paljon, mutta luontevasti, velkaa amerikkalaisille indie-elokuville.

 

Poikkeuksellisen hyvän ensemblen keskeltä löytyy Red Staten todellinen sydän. Tarantinon maailman parhaaksi näyttelijäksi ylistämä Michael Parks antaa lausunnolle katetta heittämällä peliin saarnamiehen, jollaista ei ole kuuna päivänä nähty. Smith on varmasti itsekin pelännyt ongelmia kirjoitettuaan pastori Cooperille kymmenminuuttisen vihapuheen, mutta Parks taituroi tästä tekstimassasta kertaakaan ääntään korottamatta sävyistä rikkaan, suggeroivan ja uskottavuudessaan todella pelottavan tour de forcen, yhden koko elokuvan historian suurista monologeista. Parksin saarnaaja on aidosti asiaansa uskova hengenmies, joka uskoo tietävänsä kaikkia muita paremmin. Hänen vinoutunut vakaumuksensa kumpuaa niin syvältä, että hänen ei tarvitse niin monien muiden "karismaattisten" johtajien tavoin huutaa, vaan jokainen sana tulee luonnostaan ulos hampaiden aidan takaa kuin helvetinlieska. On surullinen ja turhauttava tosiasia, että tämä äärettömän lahjakas näyttelijä on jäänyt pitkälti käyttämättä amerikkalaisessa elokuvassa.

Muutenkin elokuvassa näytellään hyvin. Parksin lisäksi esiin nousee varsinkin John Goodman, jolla on antaa tarvittava vastapaino aidan toisella puolen.

Loppujen lopuksi Red State on harvinaisen tiukka kuvaus aatteellisista ääriliikkeistä ja Yhdysvaltain hallituksen kyvyttömyydestä hallita niitä. Viime vuoden indie-ilmiöksi noussut Martha Marcy May Marlene jää paljon aneemisemmaksi teokseksi aiheen liepeiltä, vaikka siinäkin puolensa on. Nimi Red State on jäänyt suomentamatta, minkä tällä kertaa ymmärtää. Kielen mestarina Smith käyttää Yhdysvaltain poliittisessa jargonissa republikaanien hallitsemaa konservatiivista osavaltiota merkitsevää idiomia tarkoittamaan myös elokuvan ja sen tuottaneen yhteiskunnan verisyyttä ja ennen kaikkea paniikinomaista, ylikuumentunutta tilaa missä keskustelu kaikista pääaiheista Yhdysvalloissa tällä hetkellä velloo.

Kevin Smithin uralla Red State seuraa täsmällisesti nimettyä Cop Outia, ohjaajansa isointa epäonnistumista, jossa hän petti monia periaatteitaan. Cop Out saattoi kuitenkin varmistaa rahoituksen projektille, josta Smith puhui ensimmäisen kerran jo Clerks 2:n aikoihin. Red State on tekijänsä, rivosuisuudestaan huolimatta hartaan katolisen, henkilökohtaisin teos, jossa hän liikkuu vaivattomasti läpikotaisin tuntemassaan henkisessä maastossa.