TUSK: Recreation & Parks

Kevin Smithin Tusk
Michael Parks in memoriam

Ryyppäilimme
      baarit kolusimme
            hetkessä ystävät olimme
Hän tahtoi minun kertovan
        mitä runous oikein oli
            minä kerroin

Pienessä sievässä yhtenä yönä
vein hänet kotiin katsomaan vastasyntynyttä lastani
Suuri suru hänet valtasi
"Oi Gregory" hän valitti
      "maailmaan saatoit sellaista minkä kuolema korjaa pois"

          - Gregory Corso: "Tapasin kaverin joka kuoli" (suom. Markku Into)

Mestarinäyttelijä Michael Parks (1940-2017) kuoli viime keskiviikkona, saappaat jalassa lähti kevään korvalla, karkasi keskenkasvuisen toukokuun kedoilta. Se sallittakoon, kevään poikana oli syntynytkin. Parks ei sammunut suurena tähtenä, mutta kirkkaana säteenä kollegoidensa silmissä. "Näyttelijöiden näyttelijä", sanottiin. Menettikö Yhdysvallat suurimman näyttelijänsä? Ainakin Quentin Tarantinon mielestä - jopa enemmänkin: kuuluisassa vastauksessaan toimittajalle From Dusk Till Dawnin aikoihin Tarantino ilmoitti pitävänsä Michael Parksia "maailman parhaana näyttelijänä".


Parks eli elämän, josta syntyy taiteilija, tai ainakin näyttelijä. 16-vuotiaana vahinkoraskauden pakottamana naimisiin... Elämänkoulua hanttihommissa hedelmänpoiminnasta ojankaivuuseen. Raskasta fyysistä työtä, josta ei liikoja maksettu. Metsäpalojen sammuttamista. Alle kaksikymppisenä. Mutta erityinen lahjakkuuskin nousi esiin jo varhain. Parks sai ensimmäisen tv-keikkansa Alfred Hitchcockin legendaarisessa antologiasarjassa 18-vuotiaana. Tähteys osui uran alkuvaiheille vuosikymmentä myöhemmin. Then Came Bronson kesti vain yhden tv-kauden, mutta osui ajan hermoon ja nousi pian kulttimaineeseen. Parks henkilöi amerikkalaiselle unelmalle selkänsä kääntävää nuorta illuusiottomuutta, avoimen tien vaeltajahenkeä.

Miksi tästä ei auennut säkenöivä ura ammattikunnan huipulla? Vastausta emme saa varmaan milloinkaan. Ehkä Parksissa oli liikaa luonnetta, ehkä hän ei ollut valmis myymään itseään, kykenemätön kompromisseihin. Ehkä kyse oli silkasta tuurista ja sen puutteesta. Olisihan samoihin aikoihin Rodriguezinkin pitänyt hallita levylistoja. Lahjojen puutteesta ei kummankaan kohdalla ollut kyse.

Michael Parksissa oli karismaa tuhlattavaksi asti, mutta hän myös osasi mitä vaan ja teki mitä vaan. Hänen tulkintansa Then Came Bronsonin tunnusbiisistä nousi Billboardin Top Twentyyn. Parksin levytysura kattaa kahdeksan albumia. Haastattelut todistavat vastaansanomattomasti, että pikkurooleista siellä täällä uransa luonut Parks otti ammattinsa vakavasti ja ymmärsi sitä syvemmin kuin...kukaan muu? Mestari ei koskaan jäänyt polkemaan paikalleen, vaan lavensi ilmaisukenttäänsä vuosi vuodelta. Parks osoitti joka roolissa hallitsevansa tekniikan kenen tahansa huippukoulut käyneen veroisesti. Tästä todistavat kaikki Parksia ohjanneet. Erityisesti aksentteja ja puhetapoja Parks käsitteli notkeudella, jossa ei ole sijaa kritiikille. Twin Peaksissa hän kävi säväyttämässä Jean Renaultina, kanadalaisena huumeiden salakuljettajana, lisänä David Lynchin omituisten otusten kerhoon.


Michael Parksin myöhäisuran - näyttelijän hienoimman vaiheen - kaksi merkittävintä ohjaajaa olivat epäsuhtaiselta tuntuvasti etabloitu nero Quentin Tarantino ja indiehumoristi Kevin Smith. Yksityiselämässä Tarantino ja Smith ovat ystäviä, ja vaikka he tekevät eri kaliiberin elokuvia, heitä yhdistää armoitettu dialogin kirjoittamisen lahja. Näyttelijät rakastavat molempien tekstiä. Näistä kahdesta Kevin Smith on se, joka antoi Parksille näyttelijän uran upeimman roolin, pirullisessa uskonkiihkoilun läpivalaisussa Red State (2011). Yhteistyö jatkui samalla tasolla kolme vuotta myöhemmässä Tuskissa.

Tuskia ei tarvitse rakastaa, mutta jos niin tekee, voinee katsoa hädin tuskin kuuluvansa hyvien ihmisten joukkoon, sillä vaikka Kevin Smithille niin tuskallisen tyypillisesti se ei kaikin puolin täydellinen elokuva olekaan, ja monilta on loppunut ymmärrys tuskastuttavasti kesken, on sen parhaiden osasten summa häkellyttävää luokkaa; parempaa elokuvaa mursuista tulemme tuskin näkemään.

Tusk on ennen kaikkea viihdyttävä ja mielikuvitusta kiihottava tarina, kioskifantasiaa elokuvamuodossa. Smith tarjoaa omaäänisen versionsa perverssin sarjamurhaajan sairaista mielihaluista. Elokuvaa kantaa silkka tarinoinnin ilo: suuri osa leffasta on - jälleen kerran - vuoropuhelua kahden tai kolmen henkilön kesken. Ja se on mielenkiintoista siitä yksinkertaisesta syystä, että Smithin mestaruus kielen käsittelijänä on niin vangitsevaa. Suurin osa vuoropuhelusta käydään kahdella toisilleen vastakkaisella syntaksilla: toisaalla on Justin Longin esittämän vastenmielisen narsistisen amerikkalaisen suodattamaton, radioseksikäs puheripuli, toisaalla Parksin vanhan koulukunnan sivistyneisyyttä huokuva, huoliteltu ja klassinen kielenkäyttö. Smith osoittaa kadehdittavaa teknistä kyvykkyyttä naittaessaan nämä kaksi tyystin erilaista puhetapaa eräänlaiseksi kontrapunktiseksi puhesinfoniaksi, joka ei ole kovin kaukana Tarantinosta.


Molemmat päänäyttelijät nauttivat silminnähden vuorosanoistaan. Varsinkin Justin Long on vapautuneempi kuin koskaan, ja täysin yksi yhteen ruumiillistamansa ällöttävän egoistisen x-sukupolven karikatyyrin kanssa, joka ei vastaa muille kuin itselleen eikä tunne muita moraalilakeja kuin oman nautinnonhalunsa. Elokuva kuuluu silti itseoikeutetusti Parksille, joka briljeeraa virtuositeetillaan olipa kyse vivahteista vuorosanojen lausumisessa tai elekielestä tai tuosta häiritsevän syvälle tunkeutuvasta herkeämättömästä katseesta - tai fantastisesta muuntautumiskyvystä, mitä Parks tarjoilee yllätyksenä kohtauksessa Johnny Deppin kanssa. Mitä yhteen kaikkien aikojen yllätysvisiiteistä tulee, Depp pistää Parksia vastaan parastaan mielettömässä - ja mielettömän hauskassa - soolossa, joka on aika ainutlaatuinen jopa omalaatuisiin hahmoihin erikoistuneen oman sukupolvensa mestarinäyttelijän tuotannossa.

On ymmärrettävää, että tällainen tarina ei kaikkiin kolahda, mutta on myöskin syntiä, että elokuvalle, jossa on tämän luokan näyttelemistä ja dialogia, ei heru enempää kiitosta. Ehkä Smithin suorasukaisuus on liikaa. Esimerkiksi Justin Longin podcasteilla älyttömästi tienaava koomikkohahmo on täysin raivostuttava - mutta niin sen on tarkoituskin olla. Smith tekee sukupolvikritiikkiä, ja piruilee YouTube-sukupolvelle, joka luulee, että nasevuus ja WikiPedia-oppineisuus ovat yhtä kuin älykkyys. Ja vaikka Parks on kahdesta miehestä verrattomasti sairaampi, katsojan sympatiat ovat alati luisumassa psykopaatin puolelle. Varsinkin, kun Smith avaa syitä Parksin fantasioille kääntämällä pisteliäästi esiin Kanadan lähihistorian savisen kääntöpuolen.

Oli Tusk mitä hyvänsä, se on nautinto meille, jotka rakastamme näyttelijöitä ja näyttelemistä. Michael Parks lausumassa näin hyvin kirjoitettua tekstiä on, no niin, musiikkia korville ja lisäksi mannaa silmille. Se, että Michael Parks ei vallannut suurempaa aluetta elokuvan parnassolla, on mitä suurinta tuhlausta.