Kun sukupolvensa lahjakkaimpiin amerikkalaisiin elokuvaohjaajiin kuulunut Jonathan Demme toissapäivänä menehtyi ruokatorven syöpään, jälkeen jäi sekä kiinnostava ja yllättävän pitkä ura että haikea tunne alisuorittamisesta. Demme oli kuin vaivihkaa ikääntynyt 73-vuotiaaksi samalla kun ihailijat odottivat toista Uhrilampaiden (The Silence of the Lambs, 1991) kaltaista täysosumaa.
Jonathan Demme syntyi helmikuussa toisen maailmansodan riehuessa. Samana päivänä kun newyorkilaisella synnytysosastolla riemuittiin uudesta elämästä, Euroopassa Yhdysvaltain ilmavoimat pommittivat erehdyksessä yli 800 hollantilaista liittolaista joukkohautaan. Kauaspa on päästy noista ajoista. Mutta aika ei odota ketään, ja neljännesvuosisataa myöhemmin huomaamme, että nuori Demme tutustuu ehkä elämänsä värikkäimpään ja vaikutusvaltaisimpaan henkilöön, "Pop-elokuvan Paaviin", Roger Cormaniin. Tässä kuussa 91 täyttänyt tervaskanto auttoi elokuvanteon alkuun noihin aikoihin monia muitakin huippulahjakkuuksia John Saylesistä Joe Danteen ja Francis Ford Coppolasta Martin Scorseseen. Demme sai ensiohjauksenaan tehdä naisvankilaeksploitaatiota coolilla otsikolla Naarashäkki (Caged Heat, -74).
Demmen riippumaton alku-ura kaipaisi kipeästi uudelleen arviointia. Naarashäkkiä seurasivat kieli poskessa liikkuva tie-elokuva Crazy Mama (-75), toimintapätkä Kostonjano (Fighting Mama, -76), kehuttu, komediallinen Kanavat kuumina (myös Aalloilla, Handle With Care, -77), ja jännäri Hyytävä syleily (Last Embrace, -79). Ura oli siis hyvässä vauhdissa ja Demme alkoi herättää kiinnostusta ainakin kriitiikkopiireissä. Kuudes elokuva, Melvin and Howard (älyttömältä suom. kiel. nimeltään Puhtaana käteen, -80) muodostui läpilyönniksi, joka voitti kaksi Oscariakin. Demme saikin kutsun Warnerin studioille, mutta neljän vuoden työn tuloksena syntynyt Tyttö, joka paiski töitä (eli Swing Shift, 1984, - jälleen oiva suomennos) oli pettymys kaikille osapuolille - Christine Lahtea lukuun ottamatta, joka löysi itsensä Oscar-ehdokkaana sivuroolistaan. Ironista kyllä, samana vuonna sai ensi-iltansa Demmen mestariteos, Stop Making Sense, immersoiva konserttielokuva, johon kaikkia muita musiikkitaltiointeja verrataan tänäkin päivänä. Myöhemmin Demme toteutti useita tyylikkäitä teoksia Neil Youngin keikoista.
Äkkiväärät Vaarallinen tyttöystävä (Something Wild, -86) ja Gangsterin heila (Married to the Mob, -88) ovat huomattavia lähinnä vahvoina naiskuvauksina, päärooleissa Melanie Griffith ja Michelle Pfeiffer. Mutta kymmenenteen pitkään fiktioonsa 45-vuotias Demme päätti ladata kaikkensa.
Uhrilampaat perustuu Thomas Harrisin huikeaan, genreä uudistavaan romaaniin. Tähän mennessä pääasiassa komediallisen rekisterin taitajana kunnostautunut Demme tunsi Harrisin karmivan maailman unelmaprojektikseen, ja hänen valvovan katseensa alla pikkutarkasti kirjoitetusta alkuteoksesta laadittiin poikkeuksellisen hiottu elokuvakäsikirjoitus. Jos kohta kokonaisuus ei kukaties aivan täydellinen olekaan, on se äärettömän hyvin ohjattu elokuva, jota näytettiin rutiinimaisesti malliesimerkkinä elokuvaopiskelijoille koko 90-luvun. Demmen vahvuudet - ensiluokkainen näyttelijäohjaus, kokonaisuuden taju, musta, anteeksipyytelemätön huumori, rytmityksen ja ambienssin hallinta - puhkeavat täyteen kukkaansa. Uhrilampaat on oikeastaan niin hyvä, että sen heikkoudet näkyvät vasta valotettuna alkuteosta vasten.
Se on myös niin hyvä, että seuraaja, AIDS-teemainen oikeussalidraama Philadelphia (-93), tuntuu pettymykseltä, vaikka sekin on hyvin työstetty - ja hitti. Näyttelijät ovat vedossa ja koomikko Tom Hanks aloitti epätodennäköisen tiensä vuosikymmenen merkittävimmäksi valkokangasnäyttelijäksi. Philadelphian isoin vika onkin siinä, että se on hyvä elokuva, kun sen olisi pitänyt olla suuri. Tom Hanks ja Antonio Banderas eivät edes suutele.
Ja niin, hieman mystisesti, valuivat hiekkaan kahden vuosikymmenen lupaukset. Uhrilampaiden olisi pitänyt olla alkulause, mutta siitä tulikin piste. Tai ehkä ellipsi... Joka tapauksessa, aivan liian pitkään tuotannossa kypsynyt, möhkälemäinen Toni Morrison -käännös Rakastettu (Beloved, 98) ei kiinnostanut kuin muutamaa kriitikkoa. Seuraavan 20 vuoden aikana valmistui enää 4 pitkää fiktiota, joista 2 oli remakeja. Valopilkuksi nousee vuoden 2008 Rachel Getting Married, raikas, vaikea ja tarkkanäköinen naiskuvaus, joka kuopi Amerikan kullanmurusta, Anne Hathawaysta, ennen näkemättömiä syvyyksiä.
"Ja niin sulkeutuu elämän lyhyt kirja." Elokuvat jäävät elämäntyöksi, ja monet ovat jättäneet jälkeensä Jonathan Demmeä vähemmän. Mutta jokin jää kaihertamaan, jokin lopullinen näyttö siitä, mihin Demmen lahjat olisivat riittäneet, jos parhaiden elokuvien parhaat hetket olisi saatu tislattua yhteen ja samaan elokuvaan. Hyvästi jää, kiitos elävistä kuvista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti