Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas) viettää tänä jouluna 20-vuotisjuhliaan. Ilmestyessään se aiheutti melkoisen sensaation: ensimmäinen suuri nukkeanimaatio miesmuistiin nousi sekä kriitikoiden että yleisön suosikiksi. Painajainen ennen joulua syntyi kukkeinta luomisvaihettaan (joka päättyisi jo seuraavana vuonna ilmestyneeseen Ed Woodiin) eläneen Tim Burtonin aloitteesta, mutta on yhtä paljon Burton-elokuva kuin Kadonneen aarteen metsästäjät on George Lucas -filmi. Ohjaaja Henry Selick on arvioinut Burtonin olleen kuvauksissa paikalla kaikkiaan ehkä viikon verran kolmivuotisen tuotannon aikana.
Kiitokset elokuva-arkistolle tämän nukkeanimaation merkkipaalun tuomisesta hyväkuntoisena filmikopiona nähtäville juuri joulun alla - joskaan kaikki paikalla olleet eivät täysin ymmärtäneet tilaisuuden harvinaislaatuisuutta, vaan kokivat mahdottomaksi erottaa Orionin teatteriympäristöä ja omaa olohuonetta toisistaan.
Kiistaton nimittäin on Painajainen ennen joulua -teoksen klassikkoasema. Kiistaton, vaikka sitä miten kritisoisi, ja kritiikille löytyy kyllä sijaa. Kuluneet parikymmentä vuotta ovat olleet yllättävän ankaria aikanaan shokeeraavan omaperäiselle ja tuoreelle elokuvalle. Sen raivaamia polkuja on sittemmin tallattu sen verran, että alkuperäisyyden terävin kärki on päässyt katkeamaan. Vaikka kauhutarina- ja elokuvaperinteestä kumpuavat hahmot ovat omintakeinen joukko friikkejä, vain muutamalle on riittänyt aitoa luonnetta. Burtonin parhaita keksintöjä on satumaailmojen löytyminen niiden kansoittamista kaupungeista kuten Halloweentown ja Christmas Town. Sen sijaan tarina Halloweenin kaupungin ruhtinaan, Jack Skellingtonin, hankkeesta piristää loppuvuoden tunnelmia ryöstämällä Joulupukki ja omia joulu, on yllättävän simppeli ja suoraviivainen.
Kuten Coraline sittemmin vahvisti, Henry Selick on ennen muuta nerokas animaattori ja ynpäristöjen luoja, mutta vähäisempi lahjakkuus tarinankertojana. Painajainen ennen joulua kiehtoo aikansa hahmoillaan, animaation sulavuudella ja maailman outoudella, mutta jossain vaiheessa huomio alkaa kiinnittyä yhä enemmän juonenkuljetuksen monotoniseen rytmiin ja aina pimeän kuvamaailman toisteisuuteen. Yllätys on, miten vähän Halloween-maailman otuksilla on lihaa luittensa ynpärillä, lukuun ottamatta juuri Jackia, jolla sitä ei ole fyysisesti ollenkaan. Kaksinaamainen pormestari on vielä onnistunut, mutta jo Jackiin rakastunut Sally jää harmillisen taka-alalle. Omituisesti elokuvassa on tunnelmaa, mutta ei oikein tunnetta.
Teknisesti briljantin animoinnin ohella tämän musikaalin huomattavinta antia on sen musiikki. Sekin on teknisenä suorituksena voimannäyttö säveltäjä-sanoittaja Danny Elfmanilta, joka tekee vielä Jack Skellingtonin lauluosuudetkin ja lukeutuu siten elokuvan päätekijöihin. Stephen Sondheimin jalanjälkiä kulkien Elfman tekee miehen työn, joskin aivan parhaat hetket ("This Is Halloween", "What's This?") sijoittuvat alkupuolelle. Elfman itse sanoo elokuvan laulujen kirjoittamista elämänsä helpoimmaksi työksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti