Uusiseelantilainen Andrew Niccol (s. 1964) on nykyelokuvan merkittävin scifi-kirjailija. Kuudesta käsikirjoituksestaan, joista viisi on myös hänen ohjaamiaan, vain yksi (Lord of War) sijoittuu muuhun kuin scifi-genreen. Niccolin kypsyyttä tulevaisuudenkäsittelijänä heijastaa, että hänen tarinansa muodostavat yhtenäisen kokonaiskuvan tässä meidän hetkessämme idullaan versovista uhkakuvista ja ongelmista, joiden haavoittuvaisimpana uhrina on ihmisyys.
Peter Weirin ohjaama Truman Show (1998) on Niccolin paras elokuva, mutta hänen pääteoksensa on vuotta aiemmin valmistunut Gattaca. Tieteiskuvitelman kautta se tutkii sitä, mikä määrittää ihmisen arvon, ja millä ehdoilla jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin muut. Kun ihmisten geenejä voidaan tieteen avulla säädellä, voivat vanhemmat pyrkiä täydellisyyteen lapsensa suhteen. Kaikki voidaan määrittää silmien väriä myöten. Vastasyntyneelle annetaan niin ja niin monen prosentin todennäköisyydellä vaikkapa eliniänodote. Ihminen on määritelty olevan yhtä kuin DNA:nsa. Niccolin tarinan keskeinen tapahtumapaikka on avaruudentutkimuskeskus GATTACA. Sen nimi muodostuu DNA:n sisältämän neljän typpiemäksen tunnuksista: guaniini, adeniini, tymiini ja sytosiini (cytosine). Tähän harvojen valittujen Olympokseen on unelmansa perässä itsensä keplotellut Vincent Freeman, luomuna maailmaan syntynyt "epäkelpo", jolle lääkärit ennustivat 99 %:n varmuudella kuolettavaa sydänvikaa. Tämä ennuste diskvalifioi hänet.
Onko ihminen siis yhtä kuin genetiikkansa? Gattacan tulevaisuus on vienyt rodunjalostuksen yli tutkimattomien erämaiden, ihmisjalostukseen. Valitsemalla parhaat geenit, voidaan manipuloida älykkyyttä ja fyysistä kyvykkyyttä. Gattacan maailmassa kyvykkäämpi ihminen tarkoittaa aksiomaattisesti parempaa ihmistä - omien kykyjen kehittämiseen tähtäävä työn määrä sivuutetaan. Laittomin keinoin, vaihtamalla identiteettiään vammautuneen huippuyksilön kanssa, Vincent ohittaa muuten kiertämättömissä olevat esteet ja todistaa pystyvänsä sinnikkyydellä kompensoimaan puutteensa.
Kuten Truman Show'ssa, Niccol kykenee kirjoittamaan Gattacan tarinaan lukuisia, toisiinsa johdonmukaisesti limittyviä tasoja. Hänen ajatuksensa koskettavat vuoronperään ja samanaikaisesti kauneusleikkauksia, tiedettä järkähtämättömien totuuksien sanelijana (=diktaattorina), yhteiskuntaluokkien määrittämistä geeniperimän/kykyjen/ulkonäön/viehättävyyden/potentiaalin mukaan, ihmissuhteiden määräytymistä ja jopa työelämän sisäänpääsyn määräytymistä testitulosten perusteella. Kaikki relevantteja kysymyksiä myös vuotta 2013 elävälle ihmiselle.
Jotenkin sattuvasti Vincentiä esittää Ethan Hawke, merkillinen näyttelijä, jonka kykyjen rajoista ei meinaa ottaa selvää. Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden seurassa läpilyönyt Hawke tuntuu lähes aina elokuviensa alussa jotenkin elottomalta eikä hän vaikuta teknisesti kovin joustavalta näyttelijältä. Mutta hyvissä elokuvissa hänen hahmonsa säännönmukaisesti kasvavat kiinnostavimmiksi kuin aluksi näytti, jonkin syvän keskittymisen kuultaessa ihon läpi: Hawke tunnetaan sekä elokuvalle että teatterille omistautuneena älykkönä, joka sivutoimenaan kirjoittelee romaaneja. Hawke siis muistuttaa analogisesti Vincentiä, taidoiltaan Daniel Day-Lewisia rajallisempana hän on luonut komean uran antautumalla taiteelleen.
Gattacassa Hawken vastanäyttelijänä on naisten puolella hieman samantyyppinen Uma Thurman. Heistä tuli aviopari pian Gattacan jälkeen. Kolmantena lenkkinä pyörätuoliin sidottuna Jerome Morrow'na nähdään tuolloin vasta uraansa rakentanut Jude Law, joka saa taiottua hahmostaan eniten sävyjä esiin.
Gattaca on kaikin puolin taidokasta työtä. Se on terävästi kirjoitettu ja visuaalisesti yhtenäinen ja harkittu. Valkokangas täyttyy ihmisen jäljistä, kun kaikki jäljet kehnosta perimästään peittämään pyrkivä Vincent hankaa loputtomasti ihoaan, sukii hiuksiaan ja leikkaa kynsiään. Pesee kuorestaan oman DNA:nsa. Hyvin hienosti Niccol käyttää myös uimista sekä ihmisen voimien että veljeyden vertauskuvana.
Silti elokuvassa on jotain vikaa. Siitä uupuu luontaisen elokuvakertojan notkeutta ja rentoutta, mikä maustoi Weirin Trumania. Jos Gattacassa ei soisi Michael Nymanin melankolinen, painoarvoa lisäävä musiikki, saattaisi Gattaca tuntua pelkästään kirjalliselta. Mutta siinä soi Nymanin musiikki ja Gattaca jää ehkä 90-luvun parhaaksi scifi-elokuvaksi. Vakavin haastaja lienee Terminator 2, joka on elokuvana vielä parempi, muttei scifinä yhtä puhutteleva.
Kuka ties hieman liian fiksun Andrew Niccolin elokuvat ovat olleet poikkeuksetta kaupallisia pettymyksiä. Valitettavasti tällä hetkellä näyttää, että viimeksi Stephenie Meyeria filmatisoinut Niccol on ehkä sanottavansa sanonut.
Gattacan maailmasta voisi periaatteessa tulla todellisuutta (osittain se sitä jo onkin), ajatus, jonka NASAkin on allekirjoittanut. KAVAn näytökseen huikean lisän toi kuvan alalaitaan jostain pitkäksi ajaksi ilmestynyt karva, joka sopi elokuvan teemoihin niin täydellisesti, että aivan vakava epäilys tarkoituksellisuudesta nosti jo päätään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti