Kilpailun vuoksi (Filkkarit MMXI)

Tampereen Elokuvajuhlat 9.-13.3.

Tullikamari vavahtelee öisen rock-musiikin promiskuiteettisessa syleilyssä. Beat törmää Nickiin. Yoni Leyserin täyspitkä William S. Burroughs -elokuva A Man Within valotti loppuun myydylle salille tyydyttävästi kirjailijalegendan elämää, ja vähän teoksiakin. Nyt Klubilla väreillään jälkilöylyissä.

Kilpailusarjat huipentuvat huomenna, ja sunnuntaina voittajia jo kukitetaan. Tampereella kilpailut ovat perinne niin pitkä kuin festivaalikin. Siksi niitä katsotaan ja niistä puhutaan usein harhaan johtavasti viispäiväisten kilpailuohjelmistona. Oikeampaa on ymmärtää ne Filkkareiden pääasiaksi.

Sillä ns. kilpasarjat ovat itse asiassa se ohjelmisto, jota esittelemään Filkkarit on perustettu. Etenkään kansainvälisestä kilpailusta ei pidä erehtyä luulemaan, että siellä ovat esillä festivaalin järjestäjien mielestä parhaat heille tarjotut uudet elokuvat. Kansainvälisen sarjan tarkoitus on tuoda esille lyhyttä elokuvaa kaikkialta maailmasta, esitellä meille tuntemattomia elokuvakulttuureja, näyttää lyhytelokuvan rikas paletti. Kilvoittelu palkinnoista on vain reunamerkintä, alaotsikko.

Mitä kv-sarjassa on sitten tänä vuonna tähän mennessä nähty?


Useat animaatiot ovat painuneet mieleen. KV 11 käsittää yksinomaan animaatioita. Quay-veljesten odotettu Naamio tuotti omituisen pettymyksen, paino sanalla omituinen. Teknisesti briljantti Stanislaw Lem -filmatisointi ei tunnu oikein miltään, koska sen lankakerämäisestä rakenteesta ei saa mitään selvää. Kaunis se on katsella, ja Pendereckin musiikki vavisuttaa. Omituinen on myös japanilaisen Atsushi Wadan Sian silmässä, mutta raikkaasti sillain. Yksinkertaisin viivoin vedelty surrealistinen juttu jättiläismäisestä siasta keskellä ihmisyhteisöä huvittaa koko kestonsa ajan. Kokoelman helmi saapuu silti Unkarista: Ferenc Cakón hiekka-animaatio Kosketus ei briljeeraa mykistävällä toteutuksellaan, vaan tekee hiekasta runoa, jonka aiheena on ohjaajan isä. Mutta todella: kuinka kauan tämän kuusiminuuttisen tekemiseen on mennyt aikaa? Uskomatonta.


Aivan toiselta reunalta haastaa toisella tapaa nerokas italialaisrepäisy, puolitoistaminuuttinen Videogioco a loop experiment, jossa irti lyöty pää seilailee paperiluukusta toiseen. Donato Milkyeyes Sansonen elokuva salpaa hengen pelkästään ilmaisutavallaan, josta syntyy myös pätkän suggeroiva draivi. Vielä enemmän draivia löytyy Damian Nenowin mielettömästä Vihan poluista. Leffa on hurjastelua kahden toisiaan hillittömällä leppymättömyydellä ja leppymättömällä hillittömyydellä jahtaavasta toisen maailmansodan aikaisesta hävittäjästä. Sen lisäksi, että Vihan polut on toimintaelokuvana yksi parhaista ikinä näkemistäni (siinä mielessä ehdottomasti paras, että se on 10 minuuttia pelkkää toimintaa ilman taukoa), toteutettuna mahtavalla tekniikalla, se kertoo hyvin johdonmukaisen allegorian vihan valtaan alistumisen syövyttävyydestä. Nenowin elokuva löytyy KV 6:sta, joka kokonaisuutena on ilman muuta tähän mennessä paras kilpailunäytös.


Erinomaisen KV 6:n leffoja on mm. Alberto Doradon yhdellä, vaikuttavalla neliminuuttisella otolla tehty Eksyksissä, joka saattaa yhteen lapsisotilaan ja YK:n rauhanturvaajan. Georgialais-australialainen Via Gori (ohj. George Barbakadze) puolestaan ehtii kääntää alle vartissa esiin monta puolta asetelmasta, jossa joukko georgialaisia pakenee venäläisten pommituksia mukanaan bussissa yhtä lailla pakeneva venäläinen pienen lapsen äiti. Todella hieno elokuva on kuitenkin kroatialaisen Dalibor Matanicin Juhlat, joka alkaa nuoren parin rakastelulla, jonka vanha muori keskeyttää. Raikasta välittömyyttä henkivä sukupolvikuvaus kääntyy kuin korttinsa paljastaen lopussa sydämeen käyväksi kommentiksi sodan tahroista, joita ei voi saada pestyä pois.


Yhteiskunnallinen kommentti huutaa kiivaana muutenkin läpi kilpasarjan, kuinkas muuten. Välillä se käy raskaaksi: KV 9 yrittää ilmeisesti rikkoa Filkkareiden näytöskohtaisen ankeusennätyksen. Esimerkiksi viime vuoden sankarin Rajesh S. Jalan Portailla on pettymys, joka ei oikein saa aiheensa hännästä kiinni. Näytöksen lopusta löytyy kyllä Michael Pearcen Riitti, joka on vilpitön ja inhimillinen kuvaus perusisästä, joka todella yrittää ymmärtää aivan toisen arvomaailman sisäistänyttä poikaansa.


Ja lopuksi on hyviä uutisia, sillä Jean-Gabriel Périot on tehnyt paluun. KV 3:een kuuluva Barbaarit vakuuttaa. Alle viiden minuutin.