Elegia Tappajalle

Englantilaisen huippuohjaajan Michael Winterbottomin uusin ohjaus sai Tampereen ensi-illassaan kuusi maksanutta katsojaa. Tappaja sisälläni perustuu 50-luvulla Stanley Kubrickin kanssa työskennelleen Jim Thompsonin legendaariseen noir-romaaniin. Elokuvan rooleissa esiintyvät mm. Casey Affleck, Jessica Alba, Bill Pullman ja Kate Hudson. Elokuvan esitysaika oli sama kuin Darren Aronofskyn Mustan joutsenen Tampereen ensi-illassa - myös Monroe-näytös - joka myytiin loppuun.

Kuusi katsojaa ensi-illassa sellaiselle elokuvalle kuin Tappaja sisälläni tuntuu kohtuuttomalta, mutta se alleviivaa mystistä ilmiötä, johon silloin tällöin törmää: kuinka tekijän työt tunnetaan itse tekijää paremmin. Michael Winterbottom on brittiohjaajista arvostetuimpia, mutta hänestä ei ole tullut kuuluisuutta, kuten Mike Leigh'stä, Ken Loachista tai Danny Boylesta. Hänen nimensä ei aiheuta samanlaista vastakaikua tai hyvien muistojen tulvahduksia. Harva elokuvia tai televisiota seurannut on silti jäänyt "Michael Winterbottomin" vaikutuspiirin ulkopuolelle. Lähtien übersarjasta Fitz ratkaisee, jonka ensimmäiset jaksot hän ohjasi, niiden joukossa klassinen kohtaus Fitzistä pitämässä maailman lyhyimmän psykologian luennon, joka koostui muutamasta seinään heitetystä oppikirjasta. Winterbottom ohjasi sen.

Fitzin jälkeen Winterbottom on ohjannut 15 vuodessa lähes 20 teatterielokuvaa, joiden skaala hakee vertaistaan nykyelokuvassa. Hän on tehnyt poliittista ajankohtaiselokuvaa (Welcome To Sarajevo, A Mighty Heart), westerniä (The Claim), scifiä (Code 46), taidepornoa (Nine Songs), perinteistä brittiepookkia (Thomas Hardy -filmatisointi Jude), komediaa (Tristram Shandy, 24 Hour Party People) ja dokumenttia (Tie Guantanamoon, Shock Doctrine). Hänen ex-vaimonsa oletetaan ottaneen hänestä eron työnarkomanian takia, mutta yhtä todennäköinen syy voisi olla hyllytilan loppuminen alan palkintojen kasautuessa. Matka vapauteen/In This World voitti Berliinissä Kultaisen karhun - eikä sitä koskaan tuotu Suomeen. Näköjään ainoa elokuvatyyppi, jota Winterbottom ei ole kokeillut, on hittielokuva. Muutama hänen elokuvistaan on tuonut hieman rahaa, mutta varsinaisia menestyksiä hänellä ei ole yhtään. Ei, vaikka ne ovat järjestään moderneja, viihdyttäviä ja taidokkaita.

Tappaja sisälläni on taattua Winterbottomia. Se ei ole hänen huipputöitään, mutta se pitää yllä vuorenvarmaa tasoa. Tappaja sisälläni on värikäs, seksikäs, väkivaltainen ja ironinen rikoselokuva. Edellämainittujen lisäksi siinä on vielä yksi silmäänpistävä piirre: se on lähdeteokselleen äärimmäisen uskollinen.

Tappaja sisälläni on suunnilleen 98 %:sti yksi yhteen Jim Thompsonin romaanin kanssa. Sen uskollisuus on niin kompromissitonta, että siitä tulee jotain muuta kuin tulkinta romaanista, siitä tulee tutkimus romaanista ja sen kirjoittajasta. On kuin Winterbottom - käsikirjoittaja John Curranin työn pohjalta - olisi kuvittanut romaanin tehdäkseen näkyväksi ne perverssit tapahtumat, jotka Jim Thompson koneellaan naputti paperille joskus 50-luvulla. Tutkittavana on paitsi kertomuksen päähenkilön, myös sen laatijan psykopatologia. (Tietenkin vain niille, jotka tuntevat romaanin.) Pintaan nousee etenkin misogynismiin sekoittunut sadismi, johtuen tarinan keskeisen väkivallanteon kirjaimellisesta toteutuksesta.

Olennaista tuon kohtauksen toteuksessa on ajan kopiointi sivulta kankaalle. Casey Affleckin esittämä päähenkilö hakkaa psykopaattisen suunnitelmansa mukaisesti Jessica Alban esittämän rakastajattarensa hengiltä, ja se vie pitkän ajan. Winterbottom on uskollinen ajalle, mutta käyttää leikkausta ja kameraa osaavasti niin, ettei kohtaus ole täysin vastenmielinen. Tietty Thompsonilta peräisin oleva ironia säilyy, sillä yhtäältä psykopaatin toiminta on tyynen rauhallista, työn kaltaista, ja toisaalta koko viimeistä piirtoa myöten viimeistelty lavastus osoittautuu elokuvan mittaan lukuisissa yksityiskohdissa epäuskottavaksi ja typeräksi. Itseään muita fiksumpana pitävä Lou Ford on tuomittu mies ensimmäisestä lyönnistä lähtien. Pieni, mutta merkille pantava vitsi liittyy Jessica Alban kautta tähtikuvan musertamiseen, kun kauneutensa tähden kuuluisuuteen nousseen Alban (joka muuten näyttelee oikein hyvin) kasvot tuhotaan kankaalla.

Laatiko Thompson kuuluisimman kertomuksensa kuvitellen itsensä tekemässä täydellistä murhaa ja täydellistä kostoa? Jos näin, niin Thompson oli terveempi mies kuin minä hänet on joskus haluttu nähdä, sillä hän osoittaa romaaninsa jälkimmäisellä puoliskolla täydellisen suunnitelmansa perusteellisesti juoksuhiekkaan rakennetuksi eikä anna protagonistilleen mitään armoa. Michael Winterbottom ei näe syytä muuttaa mitään tästä näkemyksestä. Sitä olisi suonut olevan näkemässä enemmän ihmisiä.