Mustan joutsenen merkeissä

Miksi tämänkin elokuvan nimi jätettiin suomentamatta? Se on uskomattoman loukkaavaa. Me elämme Suomessa ja käytämme kieltä, joka on noin viisi kertaa notkeampaa ja ilmaisuvoimaisempaa kuin Hänen Majesteettinsa sinänsä viehättävä englanti. Johtuuko kääntämättömyys levittäjästä? Mustaa joutsenta levittää FS-Film. Vai onko sanelijana elokuvan tuotantoyhtiö/maailmanlaajuisesta levityksestä vastaava Fox Searchlight, jonka katalogiin kuuluvat mm. Little Miss Sunshine ja (500) Days Of Summer? Kääntämättömyyden strategiahan tähtää globaalisti tunnistettavaan brändiin. Kuka päätöksestä viime kädessä vastaakaan, minulla on hänelle kaksi sanaa: haista vittu.

Vain viisi elokuvaa ohjannut Darren Aronofsky voi laskea itsensä maailmanelokuvan tärkeimpien auteurien joukkoon. Hänen kiihkeitä, pessimistisiä ja väkeviä zeitgeist-visioitaan ihaillaan laajalti elokuvaharrastajien piirin ulkopuolellakin. Musta joutsen on silti Aronofskyn ensimmäinen todellinen yleisömenestys.

Musta joutsen on hämmentävä teos, omiaan sytyttämään polveilevia pöytäkeskusteluja. Sitä ajava kerronnallinen vimma ei varmasti jätä ketään sen tielle sattuvaa kylmäksi, mutta elokuvan sydämessä muhii jotain mätää. Väitän - vastoin parempaa tietoa ja vailla minkäänlaista balettisivistystä - että tekijän ja katsojan välinen konflikti liittyy tapaan, jolla baletti elokuvassa esitetään.

Verraten yksiulotteinen tarina sijoittuu newyorkilaisen tanssiseurueen kulisseihin. Nerokkaaksi luonnehdittu emigranttiohjaaja (Vincent Cassel) yrittää luoda uudestaan Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin. Mutta tanssijat ja miljöö ovat...amerikkalaisia. Siinä ongelma. Baletti on olennaisesti eurooppalainen taidemuoto. Se henkii eurooppalaisen hengen puhtaaksi pestyimpiä esteettisiä ihanteita (harhakuvia) ja saman hengen dekadentteja perversioita: hemmotellut, rikkaat papat ja tädit ihailemassa luonnottomiksi muovattujen lapsitanssijoiden ponnisteluja ulkoa päin annetun virheettömyyden kriteeristön tavoittamiseksi. New Yorkiin sijoitetusta Mustasta joutsenesta tämä viitekehys puuttuu täysin, mikä saa aikaan tunteen falskiudesta. Jäljelle jää vain periamerikkalainen täydellisyyden tavoittelun fysiikka, jossa tanssi latistuu urheilusuoritukseksi.

Elokuva jää siis vajaaksi tarinan tasolla. Mutta elokuvassa on muutakin. Tosi asiassa Musta joutsen paljastuu balettimaailman kehyksiin sovitetuksi kuvaukseksi hulluudesta, jota ruokkii sairaalloinen perfektionismi. Tämänlainen aines sopii Aronofskyn hurjalle, iholle menevälle lähestymistavalle loistavasti. Vielä siitäkin huolimatta, että sen paremmin kirjoittajat kuin ohjaajakaan eivät osaa syventää keskeistä teemaa seksuaalisten estojen ylittämisestä. Sillä ohjaajan kerronnallinen mielikuvitus on niin huimaa luokkaa. Aronofskyn erikoinen lahja on kyky upottaa ultranaturalistiseen tyyliin hallusinatorisia kuvia. Merkillisellä tavalla Mustasta joutsenesta tulee dokumentaarinen satu. Mustan joutsenen viimeiset puoli tuntia iskevät lujemmin kuin mikään muu viime vuonna tehty. Mikä johtuu myös Tšaikovskin ihmeellisestä musiikista, joka on luonnonvoima itsessään.

Mutta ihmiset eivät jonota elokuvalippuja ihastellakseen Darren Aronofskya tai edes kuullakseen hienoa musiikkia. Ihmiset maksavat nähdäkseen kuinka supertähti tekee asioita, joita hänen ei ole aikaisemmin nähty tekevän. Ihmiset maksavat nähdäkseen Natalie Portmanin yksityiselämää, sillä sitä kaikki, mitä ei voi näytellä, on, ja fyysisyyttä ei voi teeskennellä. Mustassa joutsenessa Natalie Portmanin rooli on äärimmäisen fyysinen. Paitsi että hän tanssii, venyttelee, juoksee ja seisoo varpaillaan, hänen kehonsa on jatkuvasti alttiina kameran keskipisteessä. Sitä kehoa syleillään, riepotellaan, kouritaan ja nuollaan pienimmän mahdollisen etäisyyden päässä. Kuuluu pienten ihmeiden joukkoon, etteivät Portmanin rinnat faktisesti näy, ja kuitenkin katsoja kokee näyttelijän ruumiin kuin olisi itse paikalla. Tällaiset roolit keräävät helposti palkintoja ja ylistyksiä. Ja Portman lunastaakin pitkälle vaativan roolin haasteet. Lahjakkaana näyttelijänä hän tuo itsensä voimakkaasti jokaiseen kuvaan. Mutta kun muistaa Mickey Rourken vastaavan roolin Aronofskyn Painijassa, ei voi kuin tulla siihen tulokseen, että Nina ei ole yhtä kiinnostava tai yhtä rikkain sävyin luonnosteltu persoona kuin Randy. Ninan kiirastuli ei vain tavoita vaadittavia kontrasteja (esim. Mila Kunisista ei ole tarpeeksi vahvaksi vastapuoleksi). Tätä alleviivaa elokuvan loppulause, joka viimeistään paljastaa, mitä keskinkertaisuuksia Mark Heyman, John McLaughlin ja Andres Heinz - kirjoittajat - ovat.

Musta joutsen - ahdistunut, riivattu, epätasainen. Ja ensimmäinen viimevuotinen elokuva, jonka heti haluan nähdä uudestaan. Kahden ihmisen syytä: Darren Aronofskyn ja Pjotr Tšaikovskin.