Elizabeth Taylorin poismenon merkitys on siinä, että kaikki siteet vanhaan Hollywoodin tähtitehtaaseen ovat nyt katkenneet. Taylor oli kulta-ajan Hollywoodin viimeinen aito aatelinen, sen ihanteen perillisetön edustaja, joka piti glamouria ja tyyliä esiintymistaidon korkeimpina tavoitteina. Tämä alkuperäinen tähtikulttuuri oli ja on valtavan voimakas vaikuttaja kollektiivisessa tajunnassa sen muovatessa näyttelijöistä myyttejä ja satuolentoja. Se on antanut meille ehtymättömän varaston ikonista kuvastoa, joka heijastaa esteettistä ihanteellisuutta, ihmisen kauneimpien puolien esiin tuomista. Se on antanut meille myös legendan Hollywood Babylonista. Ja Elizabeth Taylorin jälkeen ketään ei ole jäljellä edustamassa molempia ääripäitä ja kaikkea niiden väliltä.
Olennaisin Tayloriin liittyvä kysymys on se, oliko hän näyttelijä. Se Taylor, jonka keltainen lehdistö hautasi, ei ainakaan ollut: hänet hyvästeltiin kuin kuninkaallinen, kuin kuuluisuus, jonka ura ja saavutukset olivat sinänsä merkityksettömiä. Elizabeth Taylor pysyi kuuluisuutena lähes neljäkymmentä vuotta varsinaisesti tekemättä elokuvia. Sillä Elizabeth Taylor oli Tähti. Hän luopui lahjakkuutensa hyödyntämisestä kameroiden edessä ylellisen elämän ja henkilökultin keskipisteenä paistattelemisen vuoksi. Toinen tähti, Paul Newman, jonka rinnalla Taylor teki ehkä kokoavimman roolinsa Kissa kuumalla katolla -näytelmän filmisovituksessa, palveli näyttelijän kutsumustaan viimeiseen hetkeen asti. Miksei siis Taylor?
Kenties kysymykseen voi vastata: koska hän oli ensisijaisesti valovoimainen ja vasta toissijaisesti lahjakas. Eikä valovoimaisuutta kannata aliarvioida, se on merkittävä lahja, josta kamera saa syödäkseen. Elizabeth Taylorin valovoimaisuus ruokki kameraa ylenpalttisesti. Kuva oli kiehtova jo pelkästään, jos Taylor näkyi siinä. Sama se tekikö hän mitään. Mutta vahva ohjaaja kykenee käyttämään näyttelijän valovoimaisuutta osana dramaturgista kokonaisuutta. Siksi esimerkiksi George Stevensin Paikka auringossa on Taylorin filmografiassa unohtumaton. Ihmisluonnon sävyrikkauden hahmottaminen tässä elokuvassa on virtuoosimaisen Montgomery Cliftin harteilla, mutta vasta 19-vuotias Taylor on yhtä lailla sensaatiomainen Stevensin luodessa etenkin hänen lähikuviensa kautta järisyttäviä leikkauksia äiti ja madonna -myytin sydämeen. Samalla Taylor ruumiillisti ja kyseenalaisti amerikkalaisen unelman yhden puolen. Yhtä herkkä hän on vuosikymmenen lopulla Maggie the Catina. Vaikka Tennessee Williamsin näytelmää jouduttiin siistimään, elokuvassa on voimaa nimenomaan päätähtiensä Newmanin ja Taylorin vuoksi, jotka molemmat pystyvät tuomaan sanattomasti esiin totuuksia, joista näytelmässä saatettiin puhua suoraan.
Lopulta Taylorin valkokangasuralle mahtuu hämmästyttävän vähän sellaista, mikä jäisi todella puhuttelemaan. Jättiläinen on tietenkin ohittamaton, mutta se muistetaan ennen muuta James Deanista. Lapsuusvuosilta jäljelle jäivät Lassie palaa kotiin, National Velvet ja kaksi Spencer Tracyn tähdittämää hääkomediaa, jotka ovat kokonaisuutena eri asia kuin tähden aikuisiän roolit. Jotenkin kaiken kiteyttävää on, että kun Hollywood lähti tekemään elokuvaa historian kuuluisimmasta naisihanteesta, Kleopatrasta, ainoa kyseeseen tuleva valinta rooliin oli Elizabeth Taylor. Ja silloin olisi pitänyt kysyä, kannattaako elokuvaan ensinkään ryhtyä. Sotkuinen suhde Richard Burtoniin toi odottamattomia sävyjä sekä Taylorin uravalintoihin että yksityiselämään, joista rikkain muisto on Kuka pelkää Virginia Woolfia, jälleen näytelmäfilmatisointi, jälleen vahva ohjaaja - Mike Nichols - ja...upea onnistuminen Burtonin rinnalla. Tämä yhdessä John Hustonin Heijastuksia kultaisessa silmässä -draaman kanssa olisi voinut aloittaa uuden luvun näyttelijänuralla, mutta siirto modernimpaan ilmaisuun jäi toteutumatta. Tähden rooli voitti.
Koska Taylor ei aktiivisesti jatkanut näyttelijänä 70-luvun jälkeen - ja muuten merkityksellisesti toisista syistä kuin Greta Garbo -, hänen kuolemansa on hänen lähipiirinsä ulkopuolisen maailman kannalta kuin muiston hautaus. Se on vähemmän kuin 50-luvun alussa olisi voinut odottaa, se on vähemmän kuin mihin legenda oikeuttaa.
Epäilen suuresti myös jatkuvien selkäkipujen lannistaneen tähden masennuksen partaalle. Jos muistan oikein, eikö Cleopatran kuvaukset siirtyneet ja siirtyneet selkäleikkauksen (?) ja siitä toipumisen takia.
VastaaPoistaMulla on sellainen kuva, että Elizabeth Taylor oli hyvin sairas ihminen, joka hukuttautui kipulääkkeisiin, alkoholiin ja myöskin ruokaan (kun studioden valtakausi oli päättynyt, eikä Taylorin täytynyt käydä enää punnituttamassa itseään).
R.I.P. Elizabeth Taylor