Elokuvakerho Monroe aloittaa esitysvuotensa jälleen 35 mm:n filminäytöksellä. Monroe elää ja hengittää filmiä niin kauan kuin se vain on mahdollista. Ikävä puoli filmissä on se, että filmi alkaa ajan kanssa hajoamaan: on mahdotonta arvioida, kuinka monta vuotta filminäytökset Niagarassa tai missään muuallakaan voivat ylipäänsä jatkua. Tänä vuonna Monroelta on kumminkin on tulossa lisää filminäytöksiä, kunhan vaan oikeudet saadaan metsästettyä jostain ulkomailta ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti eli KAVI meille järjestää kunnossa olevan filmikopion varastostaan.
Mutta sanotaan pari sanaa tulevasta elokuvasta.
Sanotaan, että on elokuvia ennen ja jälkeen Natural Born Killersin. Näin ei siis oikeasti sanota, mutta näin pitäisi sanoa. Elokuvasta on varmaan kaikilla oma mielipiteensä, joten kirjoitan tässä omani. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on täydellinen elokuva, tämä olisi vastaukseni. En oikeastaan tiedä muuta elokuvaa, joka pääsisi näin lähelle täydellisyyden määritelmää. Ja Quentin Tarantino voi tunkea sateenvarjon perseeseensä ja avata sen, koska ei ole edes suostunut katsomaan koko elokuvaa.
Aloitetaan tuosta alun väittämästä. Miksi NBK olisi jotenkin erityinen teos? Elokuva koostuu useista tekijöistä, joten aletaan purkamaan väitettä sieltä helpommasta päästä, tekniseltä puolelta. Ensinnäkin kuvaus: Natural Born Killersin kuvasi siihen aikaan Oliver Stonen hovikuvaaja Robert Richardson. Jossain vaiheessa miehillä meni sukset ristiin ja Richardson päätyi kuvaamaan 2000-luvulla Tarantinon elokuvia. Elokuvat yleensä ja pääsääntöisesti kuvataan yhdellä kuvaformaatilla. Ennen 2010-lukua yleisin oli 35 mm:n filmi. Nykyään lähes kaikki kuvataan diginä, koska se on paljon nopeampaa ja helpompaa ja kuvanlaatu alkaa olla nykyisin lähellä filmin laatua. Sanon että lähellä, koska filmi on yhä sarja valokuvia kuin taas digi on bittejä, ykkösiä ja nollia. Yhdessä sekunnissa on 24 ruutua eli 24 yksittäistä valokuvaa, jotka heijastetaan kankaalle. Vuonna 1994 maailma oli vielä hyvin analoginen ja Natural Born Killersiä kuvattiin Canonin Scoopic-kameralla 16 mm:n filmille, Beaulieu Cine-kameralla 8 mm:n filmille ja tietenkin Panavisionin kameroilla ja linsseillä 35 mm:n filmille. Tämän lisäksi käytettiin Sonyn Betacamia joissain kohdissa. Kaiken lisäksi kuvattiin sekä mustavalkofilmille että värifilmille. Eli pelkästään kuvaus oli äärimmäisen vaativaa ja luovaa. Elokuvia harvemmin kuvataan näin vaistonvaraisesti, koska kuvaaja ja ohjaaja yleensä tekevät kuvakäsikirjoituksen mihin käsin piirretään kaikki se, mitä kuvataan. Haluaisin todellakin nähdä tämän elokuvan kuvakäsikirjoituksen.
Entäpä sitten leikkaus? NBK:n editointiprosessi kesti peräti 11 kuukautta ja siinä oli leikkaajina Brian Berdan ja Hank Corvin. Varsinkin Corvin on luultavasti yksi parhaita leikkaajia, mitä tällä hetkellä löytyy. Erikseen on mainittava vielä negatiivien leikkaaja, joka tässä elokuvassa oli Donah Basset. Negatiivin leikkausta tehtiin vielä 90-luvulla täysin käsin, eli filmileikkurilla ja filmille tarkoitetulla teipillä. Se, että elokuvan editointiin meni melkein vuosi, kertoo jo paljon siitä miten paljon leikkauksia leffassa on: Normaalissa elokuvassa leikkauksia on yleensä 500-700 riippuen pituudesta. Tässä kahden tunnin elokuvassa niitä on yli 4000! Negatiivin leikkaaja Basset sanoi, että tämä on luultavasti suurin työ mitä missään elokuvassa on koskaan tehty ja koskaan tullaan tekemään. Voisin henkilökohtaisesti katsoa tämän elokuvan vaikka ilman musiikkia ja ääntä, koska joka ikinen frame on niin taitavasti tehty. NBK:ssa on itse asiassa niin paljon leikkauksia, että se tulisi katsoa hidastuksella, jotta näkisi ns. koko elokuvan. Siinä yksi syy miksi tämän elokuvan voikin katsoa satoja kertoja. Ja joka kerta siitä löytyy jotain uutta.
 |
Useita formaatteja, kymmeniä tunteja materiaalia ja kaiken lisäksi vielä jättimäinen leikkausurakka. Siinä oli vasta kuvaus ja leikkaus. Entäpä musiikki? Oliver Stone innostui Nine Inch Nailsista ja pyysi Trent Reznoria miksaamaan elokuvan musiikin. Reznor katsoi leffan yli 50 kertaa päästäkseen oikeaan tunnelmaan, eli aloittamaan musiikin miksauksen elokuvaan. Natural Born Killersissä ei ole sävellettyä scorea, vaan kaikki musiikki on valmiita levytyksiä. Ja niitä riittää. Nopealla laskutoimituksella ainakin 90 kappaletta on miksattu elokuvan soundtrackiin! En tiedä toista teosta, jossa olisi samanlainen määrä musiikkia yhdessä elokuvassa. Ja Reznorin miksaus on todella hyvä: Leffa on täynnä hyvää musiikkia. Kun äsken mainitsin voivani katsoa elokuvan vaikka ilman ääntä, voisin käänteisesti katsoa sen myös vaikka ilman kuvaa, koska musiikki on niin hyvää: NBK:n voi vaikka vaan kuunnella. Reznor myös laittoi omia biisejään leffaan ja tekipä siihen vielä biisin Burn, joka kertoo siitä kun päähenkilö saa tarpeekseen ja päättää polttaa koko maailman. Valitettavasti tämä kappale on jäänyt syystä tai toisesta pois director's cutista, joten täydellinen elokuva ei pääse koskaan olemaan täydellinen.
Entäs sitten koko yleisilme ja visuaalisuus? Elokuvaa ei pelkästään ole kuvattu ja leikattu todella taitavasti, vaan kuvaus on täynnä hienoja valo- ja värimaailmoja. Joku voi väittää, että tämä on color correctionia, mutta sepä ei ole sitä. Color correctionia käytettiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 2000 elokuvassa Voi veljet, missä lienet. Ensimmäisessä Matrixissakin käytetty vihreä väri tehtiin manuaalisesti laittamalla linssiin vihreä sävy. Eli kaikissa leffoissa ennen vuotta 2000 värit kuviin tehtiin valoilla suoraan kuvauspaikoilla, tai käyttämällä suodattimia. Eli tässä elokuvassa vihreä, punainen ja muut värit ovat kaikki käsityötä. Natural Born Killers ei ole myöskään mitenkään lineraarinen elokuva siinä perinteisessä mielessä. Toki elokuva on suoraviivainen ja paria takaumaa lukuun ottamatta mennään eteenpäin koko ajan. Mutta miten sitten? Esimerkiksi kun Mickey ja Mallory tapaavat toisensa elokuva muuttuukin yhtäkkiä sitcomiksi Helvetistä. Taustanauru nauraa insesti-isälle ja kaikelle muulle sairaalle. Tämä taisi olla Stonen näpäytys sitcom-viihteelle: Me kerromme, missä nauratte. Ja tehän nauratte! Ja kun Robert Downey Jr.:n hahmo, törkyreportteri Wayne Gale esitellään, muuttaa elokuva muotonsa true crime -sarjaksi.
Mitenkäs sitten se itse tarina? Lyhyesti: tarina kertoo kahdesta nuoresta, jotka aloittavat raakojen murhien sarjan, heitä jahdataan, ja puolivälin tienoilla he päätyvät vankilaan. Eli ensimmäinen puolisko on road movie ja toinen puolisko vankilaelokuva. Tiivistettynä näin. Entäs genre? Wikipedian mukaan elokuva on toimintaelokuva. Eikä toki voi kieltää, etteikö elokuvassa olisi toimintaa. Mutta itse en ole koskaan nähnyt sitä toimintaelokuvana. Se on lähempänä rakkauselokuvaa, kauniimpi kuin Romeon ja Julian tarina ikään. Tai miksei NBK ole vaikka westerniä modernissa maailmassa?
Mennäänpä sitten näyttelijöihin. Aloitetaan Mickeystä eli Woody Harrelsonista. Oliver Stone palkkasi Woodyn, joka oli tuohon aikaan ollut tunnettu elokuvien ohella lähinnä sitcom-tähtenä, koska näki hänen silmissään murhan. (Myöhemmin paljastui, että Woodyn isä olikin ollut palkkamurhaaja tosielämässä. Kaiken lisäksi häntä epäiltiin presidentti Kennedyn murhasta!) Voikin sanoa, että Woody tekee elämänsä roolin tässä elokuvassa. Juliette Lewis on niin ikään täydellinen Malloryna: Kova mimmi, joka tuntuu uskottavalta hakkaillessaan ja hakatessaan miehiä. Jack Scagnettia, poliisia, joka lähtee jahtaamaan Mickeytä ja Mallorya, esittää aivan äsken edesmennyt Tom Sizemore. myös on roolissaan täydellinen: Julkisesti hyvää kyttä, joka on kuitenkin todellisuudessa samanlainen murhaaja kuin jahdattavansa. Robert Downey Jr. on nilkki toimittaja Wayne Gale, jota kiinnostavat vain katsojaluvut, eikä hän välitä kuinka monta ihmistä pitää kuolla. Vaikka pidin Downeysta jo Chaplinissa niin tämä oli se elokuva, joka sai minut tajuamaan, miten lahjakas näyttelijä on todella kyseessä. Ehkäpä parasta Downeytä yhä. Vankilajohtaja Dwight McCluskyn roolissa on aina yhtä hurmaava Tommy Lee Jones. Tämä rooli olikin vähän alkusoittoa seuraavana vuonna ilmestyneelle Batman Foreverille, koska vankilanjohtaja on hyvinkin erikoinen ja villi tapaus, aivan yhtä sarjakuvamainen kuin Batmanin Two-Face. Ja myös vankilanjohtajan kohdalla pahaa saa palkkansa.
Mitä elokuvan nimi ”Natural Born Killers” sitten tarkoittaa? Voisi helposti päätellä, että se tarkoittaa pääkaksikkoa. Mutta elokuvan edetessä yhä useammasta hahmosta alkaakin löytymään tappajan piirteitä. Toiset tappavat ilokseen ja toiset raivatakseen jonkin esteen tieltä. Vankilanjohtaja, kyttä ja reportteri ovat itse asiassa kaikki omilla tavoillaan täysiä sadisteja. Vaikka eivät suoranaisesti tappaisi ketään, he saavat nautintoa toisten kärsimyksestä. Elokuvassa loppupuolella nähdään Mickeyn haastattelu, jossa hän selittää, että kaikki eläimet tappavat, mutta ihminen on ainut, joka tekee sitä teollisuuden tai rahan vuoksi.
En ole päässyt edes käsikirjoitukseen vielä, vaikka tekstiä riittää. Kuten aiemmin jo totesin: Vaikka Tarantino ei pitänyt siitä mitä hänen käsikirjoitukselleen tehtiin, se ei silti tarkoita, että hänen käsikirjoituksensa olisi ollut parempi. Olen sen joskus aikoinaan vertailun vuoksi lukenut: siinä oli pitkät pätkät oikeussalissa istumista ja muuta paskanjauhantaa sivutolkulla. Kaikki nämä Stone jätti elokuvasta pois, joten ymmärrän hyvin suuttumuksen: Kyllä minäkin raivostuisin ja käyttäisin kaiken vapaa-aikani valittamiseen, jos kirjoitan keskinkertaisen kahden tähden käsikirjoituksen ja joku tekee siitä kuuden tähden elokuvan. (Kyllä, tämä on toistaiseksi ainut kuusi tähteä ansainnut elokuva.)
Mutta siitä käsikirjoituksesta. Olen puhunut siitä, miten elokuva on täysin ylivertainen teknisesti mihinkään muuhun elokuvaan mitä on koskaan tehty (tai tullaan tekemään, koska se olisi sitten tämän elokuvan kopioimista,) mutta entäs sitten se kuuluisa käsikirjoitus, jota yleisesti ottaen pidetään tärkeimpänä elementtinä elokuvanteossa. Onko NBK:ssa hyvä käsikirjoitus ja jos on niin miksi?
Kyllä siinä on. Puhuin aiemmin siitä, miten elokuvan voi katsoa useita kertoja ja aina löytää uusia juttuja. Jos aloittaa vaikka ihan elokuvan ensimmäisestä kohtauksesta missä pääpari on tienvarsiravintolassa, tekemässä ruokatilausta. Jo pelkästään siinä pedataan tulevaa, rakennetaan ja kerrotaan hahmoista, tarinasta, maailmasta ja elokuvan logiikasta. Elokuva alkaa kuvasta televisiosta, jossa kanavasurffaillaan. Ja viimeisellä kanavalla vilahtaa itse paholainen. Sen jälkeen tarjoilija kysyy pääparilta heidän tilauksistaan. Mickeyn kohdalla O-Lan Jonesin esittämä tarjoilija kysyy tylynä mitä tulee, mutta sama kysymys on kuvattu Malloryn näkökulmasta flirttinä. Sen jälkeen Mallory kutsuu tarjoiljaa Rosieksi ja tarjoilija osoittaa nimilappuaan ja sanoo, että hänen nimensä on Mabel. Mutta jos tarkkaan katsot, niin huomaat, että hänellä on kolme nimilappua! Eli heti alussa tehdään selväksi, että tässä elokuvassa on paljon vaihtoehtoja ja näkökulmia siitä, miten nähdä ja miten suhtautua näkemäänsä. En ole päässyt edes elokuvan kahta ensimmäistä minuuttia pidemmälle. (Ja ensimmäinen minuutti on alkutekstejä!) Onkin fiksumpaa, että heitän pallon sinulle, että vain katsot elokuvan ajatuksen kanssa. Jätä puhelin pois. Älä tee mitään muuta. Tässä on elokuva, jossa on joka ikisessä kuvassa lukuisia pieniä yksityiskohtia ja niitä kuuluisia frameja tulee vähän väliä, missä vilahtaa asioita, jotka avaavat elokuvaa entisestään. Esimerkiksi elokuvan
viimeisessä kohtauksessa vaihdellaan taas kanavia. Ja jos pysäytät kuvan kanavanvaihdon kohdalla, huomaat, että kuviin on piilotettu kuva kirjoituskoneesta ja tekstistä. Tätä tekstiä ei millään pysty lukemaan kuvaa päysäyttämättä Toki näitä frameja on elokuvassa satoja, joten jos olet kasuaalinen katsoja, jota ei kiinnosta elokuvien syvempi merkitys tai ylipäätään et pidä elokuvaa taidemuotona, niin ehkä parempi ettet katso.
Mutta jos sen sijaan on halua katsoa, ja haluat katsoa tämän vielä isolta kankaalta (toki ilman pause-nappia) niin nyt on elämäsi tilaisuus. 18.3. klo 21.00 Arthouse Cinema Niagarassa Tampereella NBK:n näyttää vain ja ainoastaan tämän kerran Elokuvakerho Monroe!
/cdn.vox-cdn.com/uploads/chorus_image/image/66010172/littlewomen_gallery_9.0.jpeg)
