D IS FOR DISCOURSE
Quentin Tarantinosta kirjoittaminen tuntuu käyvän elokuva elokuvalta vaikeammaksi. Elokuva elokuvalta hänen teoksensa käyvät laajemmiksi ja monisyisemmiksi samalla, kun ne puristuvat yhä tiheämmiksi merkityskudelmiksi: jo jokainen kahden toisiaan seuraavan kuvan liitto, ellei jopa yksittäinen kuva, lyö kipinöitä aivoissa herättäen pohtimaan ja tarkastelemaan näkemäänsä yhä uudestaan, yhä uusista kulmista. Lisäksi Tarantino itse on niin mestarillinen kirjoittaja, että sitä lähestyäkseen pitäisi oikeastaan kyetä liikkumaan edes suunnilleen samalla tasolla. Ei tule onnistumaan ikinä.
Yhtä suuren haasteen muodostaa nykytekijöistä vain Terrence Malick, hänkin nerokas kirjoittaja. Triumviraatti täydentyy iranilaisella Abbas Kiarostamilla, jonka lempeitä elokuvia on suuresti helpompi lähestyä kynin varustautuneena.
Elokuvasta kirjoittamisen probleeman kivijalan muodostaa aina se, että elokuvan tekijä on viettänyt yksin käsikirjoituksen laatimisen parissa vuoden tai enemmänkin, ja sitten me täällä vastaanottajapäässä referoimme kaiken tuon työn parissa tunnissa tiivistelmäksi siitä "mistä on kyse" - harvoin, jos koskaan, päästen edes totuuden liekin valopiiriin. Tarkkaan ottaen tämä teesi koskee kaikkia elokuvia, mutta todellisuudessa vain ns. auteur-teoksia, jotka vakavissaan pyrkivät ottamaan selvää tekijän omasta suhteesta ympäristönsä ilmiöihin. Mikä koskee mitä suurimmassa määrin mainittua kolmikkoa.
Haaste ei Django Unchainedin kohdalla kutistu yhtään, sillä vaikka onkin tekijänsä konventionaalisin teos, Django on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.
Quentin Tarantinon seitsemäs pitkä elokuva on hurja, oopperamainen monumentti, joka puhuttelee, viettelee, haastaa, ärsyttää ja viskoo seinältä toiselle, kunnes lopputekstien jälkeen pää on tyhjentynyt ja ajatukset kerääntyvät kasaan kovin vitkaan. Sen herpaantumattomat kaksi tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia pitävät sisällään niin valtavan määrän asioita, että siitä voisi puhua miljoonassa eri diskurssissa. Yrittäminen vain yhden katsomiskerran jälkeen tuntuu hullun hommalta. Silti, kun elokuva on katsottu, sen eliniän määrää sen synnyttämä keskustelu, tapahtui se sitten kahden ihmisen välillä suusta suuhun tai kirjoitetun tekstin kautta.
D IS FOR DISTURBING
Vanhasta Steve Reevesin tähdittämästä miekka-ja-sandaali-eepoksesta Hercules Unchained nimensä ottanut uusi Django kulkee laveudessaan kvasi-leonelaisena kertomuksena orjuudesta "villissä lännessä" juuri ennen sisällissotaa vuonna 1858. Tarantinon teoksella ei ole mitään tekemistä alkuperäisen, Sergio Corbuccin läpisurkean Djangon kanssa, kuten ei ole kymmenillä muillakaan Djangon nimeä viljelleillä c-westerneillä, joiden myyttistä perintöä Tarantino käyttää oman elokuvansa rakennuspuina. Hänen versionsa on kahden miehen tarina. Saksalainen palkkionmetsästäjä King Schultz vapauttaa Djangon kirjaimellisesti orjuuden kahleista voidakseen hyödyntää tämän tietoja omassa metsästyksessään. Tämä teko elokuvan alkukohtauksessa määrittää kaiken mitä seuraa, sillä paitsi että se laittaa tarinan liikkeeseen, se ennenkuulumattomuudessaan asettaa myös parivaljakon ristiriitaan koko muun yhteiskunnan kanssa, jossa orjia ei käsitetä muuksi kuin tavaraksi, hyödykkeiksi tai kuten Tarantino Schultzin suulla sanoo, lihaksi. Django ja Schultz aloittavat tuottoisan yhteistaipaleen siivoamalla säälimättä ja vallitsevien lakien mukaisesti ryöstäjiä ja murhamiehiä pois sivistyksen jaloista. Pohjimmiltaan miehet tekevät kuitenkin matkaa pimeyden sydämeen, kohti lohikäärmeen luolaa, jossa vangittuna vartoo prinssiään Djangon myöskin orjaksi syntynyt vaimo.
Django Unchainedin mieletöntä aggressiivisuutta voisi selittää arvuuttelemalla Tarantinoa aidosti "värisokeaksi". Elämää suuremman romanttisen ulkokuoren alla kiehuu järkyttävän vihainen elokuva, joka ei suostu hyväksymään tai edes ymmärtämään kuvottavaa historiallista todellisuutta. Tarantino on lähtenyt tekemään elokuvan orjuudesta ja sellaisen hän totta vie on saanut aikaan. Tie on toinen kuin hissuttelulta vertailussa näyttävässä Amistadissa, sillä Djangon orjuus on aina fyysistä ja lihallista alistamista, jonka monia muotoja ohjaaja-käsikirjoittaja esittelee käyttämänsä fantastisen tyylilajin puitteissa saumattomana osana kokonaisuutta. Orjuus on Djangossa ennen muuta ruumiillinen tila, täynnä kipua, kärsimystä ja puutetta. Tarantino katsoo absurdia tilannetta, jossa yhden ihmisen oikeudeksi katsotaan omistaa toinen ihminen viimeistä veripisaraa myöten, ja artikuloi tuon katsomuksen hautaan.
Tarantino näkee mieluummin sielunsa silmin kuin tosiasioiden linssien läpi. Taiteilijana se on paitsi hänen oikeutensa, myös velvollisuutensa. Sitä paitsi Tarantinon elokuvat ovat aina, ja varsinkin jälkimmäisellä kaudellaan, hänen syvästi rakastamansa taidemuodon kommentaareja. Niinpä Django on kuvitelmaa, sijoittuen lyyrisesti tyyliteltyyn menneisyyteen, jossa omaa todellisuuttamme koskevat elementit on viety ääripisteisiinsä. Huippuna Djangon ja Schultzin vastapooliksi paljastuva Calvin Candie, älykäs ja läpimädäksi pervertoitunut tilallinen, johon on ladattu periaatteellisen rasismin koko kuppainen epäinhimillisyys. Kipeimmät, pistävimmät vuoropuhelunsa Tarantino on sijoittanut Candien ja Schultzin välille, joiden verbaalinen yhteenotto on kahden parleerauksen taidon jättiläisen miekkailua. Orjattomasta Euroopasta tulevana Schultz ei ymmärrä orjuuden käsitettä. Aluksi se ei häntä edes kiinnosta, Djangon kanssa ystävystyttyään se häiritsee häntä yhä enemmän. Calvin Candien Candylandiin päästessään Schultz on jo valmis nousemaan vastarintaan. Kokemus opettaa.
D IS FOR DREVENGE (the 'd' is silent)
Kosto on muodostunut Tarantinon johtoteemaksi uran jälkimmäisellä kaudella. Se yhdistää kaikkia hänen 2000-luvun töitään. Django Unchained osoittautuu monessa mielessä Kunniattomien paskiaisten sisarteokseksi, missä jälleen vääryyttä kärsineet maksavat takaisin sortajilleen. Sen verisyyttä selittää osaltaan sen sijoittuminen maailmaan, missä voima, nopeus ja raakuus selvittävät, kuka jää viimeisenä jaloilleen. Se ei ole suinkaan katkeamatonta verileikkiä, mutta sen väkivalta on todella väkivaltaista. Vasta loppunäytöksen koittaessa kaikki helvetinkoirat pääsevät irti Tarantinon lieasta. Viimeinen puolituntinen vyöryää hillittömänä sotanäytelmänä, kuin Kill Billinä, jossa Coltit ovat korvanneet miekat.
Mistä tämä mieletön tykitys? Djangossa on oma johdonmukaisuutensa, sillä se näyttää läpi kestonsa linjassa pysyen todellisuuden fyysisen puolen. Djangon lihaa repivä kosto on reaktio vuosikymmenien ruumiilliselle kidutukselle. Se on eräänlaista kommunikaatiota sekin.
Kudoksesta löytyy muutakin. Sumeilemattomalla asenteellaan Django tahtoo yksituumaisesti räjäyttää historiallisen mätäpaiseen taivaan tuuliin. Tarantinolle kyse on yksinkertaisesti vääryydestä, jota ei olisi pitänyt koskaan olla olemassa ja jota ei milloinkaan pitäisi hyväksyä. Yhtenä muiden joukossa tulilinjalle joutuu Tuulen viemää, johon elokuva viittaa useammankin kerran muodostaakseen tuon klassikon antiteesin. Candyland ei vahingossa muistuta Taraa. Django näyttää orjien oloista sen, mikä Tuulen viemässä hyväntahtoisesti kaunisteltiin. Tarantinon mukaan orjien amerikkalainen todellisuus oli vielä epäinhimillisempää kuin mitä elokuvassa on kuvattu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti