Sukupolvensa lahjakkaimpiin amerikkalaisohjaajiin lukeutuva Tim Burton ei ole tehnyt hyvää elokuvaa 19 vuoteen. Vuoden 1994 Ed Wood on jäänyt hänen viimeiseksi kaikin puolin kestäväksi työkseen. Ed Woodin jälkeen Burton on valmistanut vielä sellaiset mukiinmenevät teokset kuin Mars Hyökkää! ja Sleepy Hollow, joissa on vielä vitsikästä potkua, mutta jäävät merkillisesti pintatasolle ilman sen kummempaa tavoitetta. Muut Burtonin elokuvat voidaan jakaa tyhjänpäiväisiin viihde-elokuviin (Apinoiden planeetta, Jali ja suklaatehdas) ja kunnianhimoisiin epäonnistumisiin (Big Fish, Sweeney Todd, Corpse Bride).
Niin omintakeiselta näkijältä vaikuttaneen Burtonin taantuminen on yllättävää ja surullista. Hänen huomattavat tekniset taitonsa eivät ole hälvenneet minnekään, ja Burton-elokuvat tarjoavat edelleen uhkeita visuaalisia näkyjä. Mutta nykyään ne rummuttavat sitä tyhjää rumpua, mistä aikoinaan ammensivat Edward Saksikäden omaperäisesti asetellut kysymykset ihmisen rakennusaineista ja Batman - paluun häkellyttävät freudilaiset teemat.
Frankenweenie jatkaa Burtonin omien kykyjen alittamista kuuluen mainituista kategorioista jälkimmäiseen. Siitäkin huolimatta, että Frankenweeniekaan ei vakuuta, se voidaan laskea useita Burtonin aikaisempia töitä paremmaksi.
Corpse Bridesta tutulla häikäisevällä nukkeanimaatiotekniikalla toteutettu Frankenweenie kehittelee eteenpäin Burtonin 80-luvulla tekemää lyhytelokuvaa. Liikutaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa eletään kuin vanhojen monsterielokuvien kulisseissa. Salamat iskevät joka yö, maisemaa varjostaa Frankensteinista tuttu goottilainen tuulimylly ja koulua käyvän Victor F:n luokkatovereilla on kaikilla tummat silmänympärykset ja jos jonkinlaista irvokasta epäsymmetriaa habituksissaan.
Ja koko juttu tapahtuu mustavalkoisessa maailmassa.
Sekä kolmiulotteisena, mitä kommentoidaan heti alkujaksossa. Mutta taaskaan 3D:stä ei saada paljoakaan irti, ei ainakaan mitään, mitä kaksiulotteisena jäisi kovasti kaipaamaan.
Nuori Victor on jo lupaava tiedemiehenpuoli, jonka nerous karkaa käsistä, kun rakastettu Sparky-koira saa surmansa traagisesti. Tapahtumat alkavat eskaloitua, kun Victor palauttaa kasaan kursitun moppensa haudan takaa parhaaksi ystäväkseen. Ennalta arvattavasti, ja tässä on lupaavan hankkeen iso kompastuskivi. Frankenweenie jää pelkäksi pastissiksi vanhoille kauhuleffoille eikä uskalla kurkottaa sinne, missä kukaan nukkeanimaattori ei ole vielä käynyt. Viittaukset jäävät oikeastaan vain lainauksiksi: on Frankensteinin morsianta, Godzillaa ja jopa Gremlinsejä. Burton ja Doug Limanin mielettömän Gon aikanaan kirjoittanut, sittemmin perussenttariksi Burtonin palvelukseen vajonnut John August kuljettavat upeissa kulisseissa tarinaansa tuiki tuttuja latuja. Victorin salaisuuden vähän kerrallaan paljastuessa seuraa tavanomaisia kiristyksiä, kuluneita peittely-yrityksiä ja kierrätettyjä kommelluksia. Vasta viimeisessä näytöksessä elokuva herää hetkeksi eloon tuodessaan peliin aika yllättäviä uusia pelureita.
Kuluneisuudestaan huolimatta Frankenweenie voisi löytää tiensä kuluttajan sydämeen, mutta ohjaajan kosketus ei kertakaikkiaan tavoita oikeita sävyjä. Ääninäyttelijät replikoivat hillityn vaimennetusti aina siihen pisteeseen saakka, että kenestäkään on vaikea löytää persoonallista samastumiskohtaa. Vastapainoksi Burton käyttää musiikkia runsaalla kädellä. Score kuuluu Danny Elfmanin kaikkien aikojen vaisuimpiin. Loppuratkaisut jäävät täysin Disney-tasolle ja aiheuttavat korkeintaan pikku haukottelua. Burton kuljettaa tarinaa joka kohdassa varmalla kädellä pohjaten vakiintuneisiin konventioihin. Kuin mittatikulla liikkeensä laskien.
Elokuvasta puuttuu tyystin omituisuus, joka on läsnä hahmojen olemuksessa.
Paitsi yhtä onnistumista. Frankenweenien keskushahmo on oikeastaan Sparky-koira, jonka luomisesta henkii aivan toisen tason rakkaus kuin mistään muusta leffan aspektista. Kokoon tikattua pehmolelua muistuttava Sparky on elokuvan ainoa todella eloisa olento, jonka liikkeet ja ääntelyt ilahduttavat näköjään rajattomalla moninaisuudellaan.
Viimeiseksi kritiikiksi jää digitodellisuus, joka Frankenweenien kohdalla merkitsee sitä, että kuva on aivan sileä, julistemainen. Siitä puuttuu kokonaan innoituksena toimineiden klassikoiden välke ja valo, mikä saa aikaan sen, että nukkeanimaation nukkeanimaatiomaisuutta ei enää näe. Lopputulos ei erotu mitenkään digianimaatiosta, koska mistään ei pysty näkemään, että liikutaan todellisessa ympäristössä, missä nuket liikkuvat millin murto-osan kerrallaan paperin, pahvin ja kankaan keskellä. Kuva on liian täydellinen. Taika on kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti