Killing them softly, too?

Jack Reacherin ensi-iltagaala peruttiin viime kuussa Newtownin joukkomurhan johdosta. Alkujakson nähtyään tekijöitä ymmärtää. Kuten Andrew Dominikin voimakas Killing Them Softly, Jack Reacher - Tappajan jäljillä kertoo ihmisistä, jotka rahasta lopettavat toisten ihmisten kyvyn hengittää ja kierrättää verta elimistössään. Mielellään etäisyyden päästä ("softly"), kuten tekee alkujaksossa toimiva tunteeton tappaja. Tapa, jolla katsojalle näytetään tappajan näkymä kiikaritähtäimen läpi, herättää ehkä toisenlaisia, kiusaantuneitakin tuntemuksia kuin tekijät tarkoittivat. Kyse ei ole tappajan toimien glorifioinnista, vaan katsojan asettamisesta hänen nahkojensa sisään, mitä kaikki meistä eivät ehkä halua tehdä. Oudot fiilikset eivät aiheudu siitä, mitä kerrotaan, vaan miten kerrotaan.

Christopher McQuarrie on lahjakas kirjoittaja, joka aloitti tarinankertojan uransa yhteistyössä Bryan Singerin kanssa. Epäillyt on yhä parasta, mitä McQuarrien kynästä on lähtenyt. Kaiser Sozen jälkeen hän ei ole löytänyt yhtä kihelmöiviä polkuja urallaan, mutta ei ole myöskään hävinnyt Hollywoodin aluskasvillisuuteen. McQuarrien toinen ohjaustyö perustuu kuitenkin hänen sovitukseensa toisen tarinaniskijän romaanista.

Brittiläisen Jim Grantin juuret ovat televisiossa, missä hän vietti parikymmentä vuotta tuotantopuolella. Ryhdyttyään vuonna 1997 vapaaksi kirjailijaksi, hän on julkaissut Lee Childin nimellä 17 suosittua Jack Reacher -romaania entisestä USA:n armeijapoliisista, joka oman käden oikeutta harjoittaen viettää irtolaisen elämää rikastaen yhteiskunnan rikollista elementtiä tuskalla ja tappioilla. Kaikki Childin kirjat on myös suomennettu. McQuarrien elokuva perustuu yhdeksänteen romaaniin Tappaja (One Shot, 2005).

Elokuvana Jack Reacherissä on miellyttäviä puolia. McQuarrie ei ole ohjaajana erityisen visuaalinen, mutta Caleb Deschanel on erinomainen kuvaaja, ja McQuarrie on kirjoittajana kyvykäs ammattilainen. Vaikka Jack Reacherin juoni on yksinkertainen, kun elokuvan lopussa kaikki palaset ovat katsojan edessä, tarina kerrotaan mukaansatempaavan mutkikkaasti. Jutussa on enemmän mehua kuin Hollywood-toiminnassa keskimäärin, vaikka se ei edes kosiskele seksillä ja liiallisella huumorilla. Kokonaisuus on ainakin alkujakson jälkeen hyvin rytmitettyä, tiiviiksi paketoitua viihdettä. Se tarjoaa lisäksi pitkästä aikaa kunnon, vanhanaikaisen autokaahausjakson. Ei ehkä ikimuistoisen, mutta pätevän takaa-ajon, jonka ilkikurinen lopetus on kertakaikkisen loistava.

Digitoteutus on keskimääräistä laadukkaampi

Jack Reacherin olisi toivonut sukeltavan syvemmälle lähtökohtaansa, millä on ajankohtaiset yhteytensä todelliseen maailmaan. Sen sijaan se tyytyy tekemään kevyttä viihdettä mahdollisimman hyvin. Tällaisissa käyttöelokuvissa ei ole mitään vikaa, mutta jäädäkseen millään tavalla muistiin ne tarvitsevat yhden oivalluksen lajikumppaneistaan erottuakseen. Jack Reacher tekee tämän. Se tarjoaa yhden neronleimauksen.

Sankarilla täytyy tietysti olla arkkivihollinen. Jack Reacherissä siihen rooliin on palkattu ainoastaan maailman kovin jätkä, joka lipuu varjojen seasta kuin kuolema itse. Tämä esiintulo ja vähittäinen tunnistaminen saavat samaan aikaan niskavillat kohomaan ja hymyn leviämään korvasta korvaan: Werner "Boss" Herzog! Saksalaisen überneron kankaalle astuminen on niin hyvin suunniteltu, että siihen ei osaa varautua. Selvästikin aivan liian harvoin näyttelevä mestariohjaaja on pääpahiksena niin absoluuttisen päällikkö, että kaikki ympärillä touhuavat näyttelijät kuihtuvat tikku-ukoiksi. Herzogin pakkasnestettä hohkaava replikointi ja järjettömän intensiivinen läsnäolo saavat toivomaan, ettei tuohon hahmoon ikinä törmää pimeällä kujalla. Tai aurinkoisella aukiolla, sen puoleen. Totaalista parhautta.

Christopher McQuarrie ei ole Jack Reacherin ainoa auteur. Toiseksi pitää nimetä nimiosan tekevä ja elokuvan tuottanut Tom Cruise, joka tulkitsi McQuarrien tekstiä jo Operaatio Valkyriessä. Se, miltä Jack Reacher tuntuu, riippuu paljon siitä, minkä verran Childin romaaneja on lukenut ja mitä yleensä pitää Cruisesta. Childin alkuperäinen Reacher on aivan toista maata kuin elokuva-Reacher, huomiota herättävä vaalea korsto. Cruise tekee hahmosta kuitenkin keskittyneesti omansa painottaen Reacherin älykkyyttä, sherlockmaisia ominaisuuksia ja täydellistä itsehallintaa. Cruise tekee roolia hillitysti, ääntään ja eleitään korottamatta, mikä säilyttää hahmon arvoituksellisuuden. Jack Reacher ei ole Ethan Hunt -mukaelma. Sen sijaan se ON variaatio aliarvostetun Knight & Dayn Roy Milleristä. Cruise kykenee myös luomaan sähköä itsensä ja vastanäyttelijöidensä välille.

Sepä hyvä, sillä kasti ei muuten värisytä. Robert Duvall kyllä ilahduttaa vanhana veteraanina, mutta Killing Them Softlyssakin nähty Richard Jenkins ei oikein saa väriä tylsään hahmoonsa ja britti Rosamund Pike hänen tyttärenään on, ikävä kyllä, kuin köyhän miehen Laura Linney. Tarinan kyttää esittävä Piken maanmies - ja nuorelta Sidney Poitierilta näyttävä - David Oyelowo ottaa toisaalta rajallisesta tilastaan paljon irti ja omaa mahdollisuudet loistavaan tulevaisuuteen.



PS. Cruisen kehonkieli ja gestiikka (kuten kulmakarvojen kohottelu) Jack Reacherissä herättävät mieltä kiusaavia kaikuja jostakusta toisesta näyttelijästä...Sam Neillistä, ehkä?