Harmi. Kaapparista aistii jo parin ensimmäisen minuutin jälkeen, että se on epäonnistunut. Mikä ei välttämättä tarkoita, että se on huono elokuva, sillä epäonnistunut ja huono useinkin tarkoittavat eri asioita. Kaapparin kohdalla tämä tarkoittaa, että se on jotain muuta kuin mitä sen piti olla. Vaikka se ei elokuvallisilta ansioiltaan vakuuta oikein missään vaiheessa, siihen sukeutuu omituinen kerros sympaattisuutta, minkä takia tarinaa seuraa jokseenkin suggeroituneena.
Odotukset tälle elokuvalle olivat varsin korkealla. Aleksi Mäkelä on sukupolvensa lahjakkain suomalainen ohjaaja. Tai ainakin kineettisin. Hänellä on näppituntuma dynaamiseen elokuvakerrontaan aivan toisella tavalla kuin kellään aikalaiskollegallaan. Kuitenkin uran summa jää aika vaatimattomaksi. Elokuvien parhaat hetket kielivät loistavista kyvyistä, mutta mikään työ ei nouse kokonaisuutena merkillepantavaksi. Ihme juttu. Kaapparin aihe vaikuttaa paperilla ihanneprojektilta Mäkelälle. Aarno Lamminpartaan merkillinen ja dramaattinen Finnair-lennon kaappaus vuonna 1978 antaa kuin avaimet käteen Mäkelän toiminnalliselle, tehokkaalle tyylille.
Kaapparin epäonnistuminen johtuu vääristä virityksistä. Tekijät olettavat katsojan tuntevan tarinan etukäteen melko tarkoin, sillä selvänä vihjeenä siitä, että tässä haetaan pelkkää rekonstruktiota laajempaa kulmaa, tulee jo alussa ajoittamalla tarina pitkäperjantaihin: oikea kaappaus sattui saman vuoden syksyllä. Tekeillä ei siis ole tapahtumien uskollinen dramatisointi.
Kaappari ei ole trilleri - vaan komedia. Tekijöitä ovat innoittaneet eniten tarinan runsaat absurdit piirteet kaappauksen ex tempore -hengestä Lamminpartaan päämäärättömyyteen ja ylimmän johdon täydelliseen valmistautumattomuuteen. Mäkelä ja käsikirjoittajat Mika Karttunen & Elias Koskimies eivät kuitenkaan kurkota korkealentoisuuteen, jonka varassa tämä tarina kunnolla toimisi komediana. Terä puuttuu. Sen sijaan ryhmä vetää elokuvaa tasaisin väliajoin takaisin maan pinnalle tavoitellen aitoja draaman kosketuksia. Draamakomedia on kuitenkin tarinankerronnan taitolajeista vaikeimpia.
Toinen ongelma on roolitus. Kaappari pullistelee sinänsä lahjakkaista eturivin näyttelijöistä. Mutta tyylilajin ollessa koominen ja joka toisen tähden kuuluessa TV:n Putous-ryhmään, Kaappariin tulee tahattomastikin sketsin maku (mitä korostaa entisestään jotenkin epä-mäkelämäisen "laiha" visuaalisuus, minkä digisiirto saa näyttämään jo melkein tv-elokuvalta). Useimmista hahmoista tulee karikatyyrejä, hahmosia, oli tarkoitus eli ei. Se verottaa tilanteeseen sisältyvää jännitettä. Esimerkkinä Miitta Sorvalin liikenneministeri Laine, joka olisi ehkä hauska jossain toisessa elokuvassa. Toisaalla Juho Milonoff käytännössä tuhlataan täysin merkityksettömään hahmoon. Valoisammalta puolelta löytyy esimerkiksi Armi Toivasen hiljaisen huvittava rooli pekingeesimäisenä Sorvalin oikeana kätenä. Suoraselkäisimpänä elokuvasta kävelee kuitenkin keilailemasta panttivankikriisiä sovittelemaan hälytettyä verojuristia esittävä Hannu-Pekka Björkman, joka kuvaan ilmestyessään alleviivaa kaikkea, mitä Kaapparista muuten puuttuu. Björkmanilla on käsittämätön lahja olla läsnä tekemättä lähes mitään. Paino tietysti sanalla lähes.
Olennaisin Kaapparista kiteytyy Kari Hietalahteen. Lamminpartaan pitäisi olla lahjakkaaksi tiedetyn näyttelijän voimannäyttö. Mutta kaikesta näkee, että ohjaaja ja näyttelijä eivät ole samalla aaltopituudella. Hietalahti on selvästikin laittanut kaiken kokemuksensa peliin. Mutta kuin laiva ilman peräsintä, suoritus kulkee välillä täsmälleen oikeaan ja muina aikoina enemmän tai vähemmän sivuun. Toisin sanoen, työ on epätasainen ja epäsynkassa muun elokuvan kanssa. Syytän ohjaajaa.
Jotakin hellyttävää Kaapparissa kuitenkin on. Sen vähän väärään "taajuuteen" tottuu ja sen ihmisistä alkaa kuin huomaamattaan välittää. Tämähän on ensinnäkin Hollywood-elokuvan satiiri: kaikki menee juuri niin kuin elokuvissa ei mene. Mikään ei oikein ole dramaattista, vaan pikemmin säälittävää. Eräs painokas tekijä tämän puolen valottamisessa on oivaltavasti roolitettu Aake Kalliala, joka lentokapteenina ei hätkähdä mistään, vaan loputtomalla (suomalaisella) kärsivällisyydellä ohjailee hiljalleen konetta oikealle kiitoradalle. Ja pyytää palkinnoksi vain vaimon lämmittämään saunan.
Toiseksi, Kaappari on niin selvästi lama-ajan elokuva. Lamminparras hahmotetaan valtavissa paineissa murtuvana ihmispolona, johon monet vuoden 2012 todellisuutta elävät voivat samastua. Lamminparras ei tee poliittista kommenttia, ei tähtää toimillaan mihinkään itsensä ulkopuoliseen, vain etsii jotain kadonnutta itsessään.
Oli tämä mitä oli, ei tästä vaikea ole pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti