Django, vapautunut mies (osa 2)

D IS FOR DISLIKE

Tahalliset väärintulkinnat ja haluttomuus tulkita, ylipäätään nähdä, ovat leimanneet Django Unchainedin vastaanottoa tietyissä pöytäkunnissa. Uutisoiduin näistä vastareaktioista on tietysti Spike Leen julistus, ettei hän suostu elokuvaa katsomaan. Toisaalla väitteet orjuuden viihteellistämisestä eivät yksinkertaisesti pidä vettä, ja hämmentävät syvästi, sillä Django on nimenomaan palavasti artikuloitu analyysi orjuudesta, jossa aihetta käsitellään jatkuvasti läpi teoksen. Tällaiset ylireaktiot näyttävät leimallisilta älykkäiden, mutta väkivaltaisten elokuvien kohdalla aina Kellopeli Appelsiinista lähtien.

Tilanne on avoin huvittuneelle leukailulle. Tässä meillä on kategorisesti orjuuden tuomitseva Hollywood-elokuva, mutta sen päävastustajiin laskee itsensä johtava afroamerikkalainen elokuvantekijä. Väitteet esimerkiksi "nigger"-sanan ryöstöviljelystä ovat täysin tuulesta temmattuja, sillä sanaa käytetään paitsi suhteellisen vähän, myös aina korrektissa diskurssissa.

Spike Leen sijaan elokuvasta tulisi olla raivoissaan Syvän Etelän valkoihoisten keskuudessa. Django Unchained sylkäisee rakastetun Tuulen viemää -myytin suuntaan ja antaa etenkin mississippiläisistä todella luotaantyöntävän kuvan.

Quentin Tarantino on luomassa polkuaan suurten mestareiden joukkoon. Matkaa on vielä jäljellä, mutta hänen tähänastinen elämäntyönsä on jo vaikuttava kokonaistaideteos, jonkalaista kukaan muu ei olisi voinut synnyttää. Tässä kaaressa Django Unchained on jälleen suurtyö, mutta ei silti kohoa tekijän päätöiden joukkoon. Pituudestaan huolimatta huimalla draivilla etenevä western on taaskin loistokasta käsityötä, jonka äärimmilleen kyllästetty värikuvaus ja viimeistellyt kompositiot edustavat parasta elävää kuvaa, mitä tänä päivänä tehdään. Tarantino lienee kuitenkin katsonut Sergio Leonen lisäksi Howard Hawksia, sillä kerronta on aiempaa perinteisempää. Takaumat ovat pelkkiä nopeita muistikuvia ja poissa ovat muun muassa tavaramerkkimäiset ylipitkät otokset. Sijalla on aktiivinen leikkaus, jolla Tarantino ja Sally Menken pois menon jälkeen editointihuoneen päälliköksi kohotettu Fred Raskin kutovat dynaamista elokuvaa, josta ei merkityksettömiä otoksia löydy.

Tarantino on korostuneen älyllinen elokuvantekijä. Visuaalisesta nerokkuudestaan huolimatta hänen älykkyytensä on vielä enemmän verbaalista. Tarantino käyttää briljantissa käsikirjoituksessaan melko varmasti laajempaa sanavarastoa kuin kukaan viimevuotisista kollegoistaan. Django Unchained juhlii kielen hienouksilla ja detaljeilla. Siinä missä Kunniattomissa paskiaisissa kieli oli naamioitumisen väline, Djangossa se on tapakulttuurin ymmärtämistä, kaupankäynnin öljyä ja avain lukittujen ovien takaisiin piireihin.

Etenkin Djangossa Tarantinon esikuvana valvoo Sergio Leone, jonka päätöitä Djangon lavea muoto jäljittelee. Tarantinon temperamentti on kuitenkin aivan toista maata. Hän asettaa älynsä loistavan säihkeen aina etualalle, kaikki sanottava todella sanotaan. Jos hän ei olisi niin taitava kuin on, tämä kävisi jossain vaiheessa raskaaksi. Tarantinolla olisi kuitenkin opittavaa oppi-isältään, suuremmalta mestarilta, hiljaisuuden ja verkkaisuuden tehokkuudesta.

Vaikka onkin ylivoimaisesti viime vuoden paras elokuva, Django Unchained ei tule voittamaan parhaan elokuvan Oscaria siitä yksinkertaisesta syystä, että siitä puuttuu sydäntä. Se luo väkivahvan, älyllisesti kiihottavan kuvan orjuuden historiasta, mutta ei anna kunnon rakkaustarinaa. Djangon ja hänen vaimonsa kertomuksesta puuttuu sen hedelmöittävä katarsis. Tarantino on ennenkin ollut vaikeuksissa kuvatessaan sellaista, minkä pitäisi olla aidosti koskettavaa. Hassua, että 49-vuotias auteur pelkää ylilyöntejä romantiikassa, mutta ottaa reippaasti riskejä toiminnan kuvauksessa.

Jälleen kerran Tarantino luo valkokankaalle mahtavan soundtrackin. Djangon kertomusta ryydittää milloin Johnny Cash, milloin moderni hiphop. Jonain uutena urallaan Tarantino pyysi johtavia afroamerikkalaisia pop-muusikoita tekemään elokuvan säestykseksi biisejä. Ne epäilemättä kommentoivat elokuvan kohtauksia nykypäivästä käsin tavoin, joista ei millään voinut saada kiinni ensimmäisellä katsomisella. Joka tapauksessa, vaikka ääniraita toimii jälleen hienosti, tietty rentous puuttuu. Musiikin käyttö on vahvaa ja täsmällistä, mutta ei sillä tavalla luontevaa kuin aiemmissa töissä. Ehkä Tarantinon yhä oopperamaisemmaksi kehittyvä tyyli maksaa tässä samaa hintaa kuin rakkaustarinan kohdalla.

Tarantinon sumeilemattomuus kostautuu Stephenin kohdalla. Calvin Candien kotia päälliköivä pääorja antaisi tilaa laajemmille pohdinnoille. Stephen on sisältä valkoiseksi kasvatettu musta rasisti, joka nauttii hyvistä oloistaan. Tarantino sivuuttaa kuitenkin ympäristön vaikutuksen tällaisen ihmistyypin muotoutumisessa ja niputtaa hänet vain kostettavien joukkoon, ehkä rotunsa petturina. Mutta Stephen on enemmän.



D IS FOR DYNAMITE

Kuten aina, todella dynamiittia Tarantinon elokuvassa on näyttelijätyö. Esimerkiksi väitteet Christoph Waltzin roolityön huonoudesta voidaan laskea suoraksi pahantahtoisuudeksi kaikkea Tarantinon tekemistä kohtaan. Waltz lukeutuu Tarantinon uskomattomimpiin löytöihin. Ohjaaja ei pyrikään peittelemään, että King Schultz on vahvasti sukua Hans Landalle. Tekniikan viimeistä piirtoa myöten hallitseva 56-vuotias itävaltalainen luonnenäyttelijä tekee jälleen puhetaidoillaan briljeeraavan, teatraalisuutta rakastavan ties minkä koettelemusten kovettaman miehen muotokuvan. Ja tekee sen täysin superlatiivisesti. Schultz ei silti OLE Landa. Schultzin rooli on korostuneesti ulkopuolisen, jolle vieraan maan käytännöt ovat vieraita. Häikäilemättömyydestään huolimatta Schultz on lopulta tarinan järjen ja inhimillisyyden ääni, ja lopulta omatunto.

Schultzin negatiivina toimii Calvin Candie, jota Leonardo DiCaprio esittää säkenöivästi. Mielistelevästi hymyilevä Candie on kieroon kasvanut sadisti, jonka suhde sisareensa on potentiaalisen sukurutsainen. Eteläisen aksentin omaksunut DiCaprio pystyy vastaamaan Waltzille isku iskulta, mikä onkin elintärkeää.

Jamie Foxx jää näiden kahden gladiaattorin väliin. Hänen täytyy näytellä toisella tekniikalla, sillä Djangon täytyy symboloida teoillaan ja olemuksellaan kaikkien aikakauden orjien kokemuksia. Omalla eleettömällä tavallaan Foxx on hyvin vakuuttava eräänlaisena fyysisenä manifestina. Hän on komea, kyvykäs ja halukas. Kontrastisesti valkoiset näytetään mädäntyneinä epäihmisinä, joko calvincandieina tai sitten eläinten tasolle degeneroituneina juntteina. Osattomiksi jätetyt orjat nähdään aina kauniimpina ja puhtaampina kuin kieroutuneet omistajansa. Candien siskokin on ruma verrattuna Kerry Washingtonin Mrs. Djangoon. Washington suoriutuu roolinsa vaatimasta saksan kielestä vakuuttavasti.

D IS FOR DIGITAL

Vaikka kuuluukin onnistuneimman viiden prosentin joukkoon, digi-Djangon katsominen on kaikesta huolellisuudestaan huolimatta todella vituttavaa puuhaa. I just can't accept no substitutes. Värisävyt on saatu siirrettyä enemmän kuin kunnioitettavasti ja yleensä pystyy unohtamaan seuraavansa digitaalitoistoa. Mutta voimakkaissa kontrasteissa on häiritsevässä määrin hehkua, joka näkyisi filmiltä pehmeämpänä ja luonnollisempana. Suurimmat puutteet tulevat vastaan kylmissä kuvissa, kuten yöotoksissa, joissa taustana on kallion harmaata graniittia. Digiprojisointi ei pysty vastaamaan näihin haasteisiin. Kaiken kaikkiaan maailman parhaan kuvaajan Robert Richardsonin pieteettinen työ jää nyt vaille ansaitsemaansa arvostusta kuvan jäädessä vaille filmin sille antamaa elävyyttä. Ei elokuvaa pitäisi joutua katsomaan teatterissa tällaisissa olosuhteissa.