- That's a good place to go.
Puhuttaessa amerikkalaisesta elokuvasta, olipa Beasts of the Southern Wildista mitä mieltä tahansa, on hyvä, että siellä vielä tehdään tämänkaltaisia elokuvia. Beasts of the Southern Wild kohosi viime vuoden indie-elokuvan johtotähdeksi, koska se eroaa kuvastoltaan niin tyystin maan muusta elokuvasta: elokuvan tapahtumapaikkojen jokainen nurkka on täynnä rämää, täynnä käytettyä tavaraa, käytettyjä elämiä.
Tämä on kertomus tarpeettomista ihmisistä, yhteisöistä, joista kukaan ei välitä ja joilla ei ole mitään vaikutusta kenenkään arkipäivään. New Orleansin ja meren väliin unohdetusta Bathtubin kylästä ei löydy ainuttakaan uutta esinettä, veneetkin saatetaan tehdä auton perälavasta. Ihmiset elävät suolla likaisina ja remuten, viinasta nauttien, vain yhden tulisieluisen opettajattaren pitäessä sivistyksen liekkiä jotensakin sammumasta. Tämä on todellisuutta aivan siinä missä The Social Networkin nörttiyliopistomaailma. Vain unohdetumpaa todellisuutta. Kunnes hirmumyrsky Katherine lyö vaurasta siinä missä köyhääkin.
Näkökulma tähän vieraannutettuun yhteisöön kuuluu noin 6-vuotiaalle Hushpuppy Doucet'lle. Hän ottaa maailman vastaan sekalaisten vaikutelmien tulvana, mihin kuuluu milloin riivatun kaltaisesti käyttäytyvä isä, milloin myyttisiä, jääkauden aikana kuolleita aurokkeja, jotka lapsen mielikuvitus vapauttaa jääsellistään. Beasts of the Southern Wild tuntuu sarjalta muistikuvia aikuisen Hushpuppyn menneeseen katsovasta mielestä, minkä vuoksi kaiken yllä leijuu epätodellinen sadun tuntu. Tämä on oivaltava lähtökohta kertomukselle, jonka pièce de résistance on koko valtakuntaa traumatisoinut New Orleansin tulvakatastrofi. Sen sijaan, että polemisoisi hallituksen heikkoja toimia tuon turman korjaamiseksi, elokuva antaa äänen sen jalkoihin jääneille. Parhaimmillaan se tehoaa voimakkaasti.
Parhaimmillaan. Beasts of the Southern Wild ei ole se mestariteos, minä se on yritetty nähdä. Se on paikoitellen horjuva ja epätasainen. Ohjaaja Benh Zeitlin saa usein aikaan eräänlaista lo-fi-Kusturicaa, mikä ei välttämättä ole kehu. Indie-elokuville tyypillinen käsivarakuvaus iskee etenkin teoksen alkupuolella usein häiritsevästi kasvoihin. Vielä oudoksuttavampaa on esikoistaan tekevän keskittyminen lähikuviin ja ahtaisiin kompositioihin, mikä laimentaa elokuvan jännitettä. Vuoropuhelu tekee vaikutuksen poikkeuksellisella kauneudellaan, etenkin Hushpuppyn kertojan ääni. Se on tosin paljon velkaa Terrence Malickille, ja tätä kauneutta selittää myös sen pohjautuminen näytelmään, jonka Lucy Alibar kirjoitti otsikolla Juicy and Delicious.
Elokuvaversion kokonaisuus on pienempi kuin osastensa summa. Tai ehkä juuri toisinpäin, riippuu, miten asiaa katsoo. Sillä kokonaisuus jättää kuitenkin hyvän maun, mutta ne on ne osaset, mitä jää mutustelemaan. Kuten pikkuisen Quvenzhané Wallisin roolisuoritus päähenkilönä. Poikkeuksellista siinä ei ole se, mitä kankaalla tapahtuu - loistavaa luonnollista olemista, mitä on nähty esim. Jafar Panahin lapsitarinoissa -, vaan se mitä kuullaan sen ulkopuolella. Wallis lukee kauniisti kirjoitettua selostusta mykistävän kypsästi, intuitiivisesti oikeita asioita painottaen. Tärkeä rooli on isää esittävällä Dwight Henryllä, joka ilmiselvästi on rakentanut juuri oikean siteen kokemattomaan lapsinäyttelijään. Henry ruumillistaa sekapäisen isähahmon, jolla ei ole kykyä hallita impulssejaan, aivan mahtavasti.
Näistä kahdesta huolimatta, ja siitä, miten fantastisesti Gabriel García Márquezin mieleen tuova Bathtubin kylä on luotu kameran eteen tai kuinka yhtä lailla upeasti Hushpuppyn mielikuvitusta kiihottavat aurokit on tehty tässä elokuvassa, joka maksoi suunnilleen saman verran kuin Tie pohjoiseen, Beasts of the Southern Wild ei vie mukanaan. Se jää pitkälti etäiseksi. Ehkä se yrittää hieman liikaa. Ehkä esteenä toimii digiprojisointi, sillä tämä elokuva, joka huutaa katsomista filmiltä, kadottaa rakeensa, särmänsä, tekstuurinsa, hikensä jonnekin ykkösten ja nollien sekaan. Joka tapauksessa, elokuvan viimeinen kolmannes tekee selvästi muuta elokuvaa vahvemman vaikutuksen Hushpuppyn matkan saadessa myyttisempiä, kreikkalaisia sävyjä. Jokin kuroutuu umpeen, palaset loksahtavat yhteen. Isona tekijänä tässä, ja läpi elokuvan, toimii musiikki, joka on viime vuoden parasta, sanoi AMPAS mitä tahansa. Ohjaajan ja Dan Romerin luoma score tukee elokuvan villiä luonnetta ja antaa tärkeimmille jaksoille painoarvoa.
Beasts of the Southern Wild osoittaa, että realismin ei tarvitse tappaa mielikuvitusta eikä sadun tarvitse merkitä eskapismia. Todellisuudenkaan ei aina tarvitse olla kouriintuntuvaa. Kuka on sanomaan, että Hushpuppyn näkemät aurokit eivät olleet oikeita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti