Kysymyshän on tietysti subjektiivinen. Esimerkiksi Tuomion temppelillä, Schindlerin listalla ja Saving Private Ryanilla on vannoutuneet vihaajansa. Ajatellen koko uraa kronologisessa järjestyksessä voidaan silti väittää, että Spielberg ei ole pettänyt tähän mennessä. Jopa Hook - vahvoin perustein ohjaajan huonoin elokuva - oli ilmestyessään mielenkiintoinen ja suurimman osan sen viehätyksestä on syönyt aika.
Tämä alustus tähtää tiettyyn toteamukseen. Siihen, että vuosi 2012 menee historiankirjoihin vuotena, jolloin Spielberg vihdoinkin petti häneen kohdistuneet odotukset.
Tukeudun aina henkilökohtaiseen kantaani siitä, että puhuttaessa merkittävistä taiteilijoista - miten ikinä heidät määritelläänkään - kritiikin peruskysymys hyvästä ja huonosta siirtyy toissijaiseksi, etualalle noustessa sen, mitä auteur yrittää sanoa. Uskon siihen ilman muuta yhä. Mutta entä jos mistä hyvänsä syystä tällaisen auteurin signeeraamasta työstä ei löydäkään hänelle tunnusomaista ääntä?
Kuvittelen osallistuvani koeyleisön joukossa uuden, ensi-iltaan saapuvan elokuvan ennakkonäytökseen. Valmiista teoksesta puuttuu vielä loppusilaus: kaikki äänitehosteet eivät ehkä ole vielä paikoillaan, jonkin jakson leikkausta saatetaan vielä myöhemmin viilata ja niin edelleen - eikä elokuvaan ole liitetty tekijätietoja. Tällaisessa tapauksessa Lincoln on elokuva, jota en ikimaailmassa osaisi arvata Steven Spielbergin ohjaamaksi.
Lincolnista puuttuvat kaikki visuaaliset ansiot. Se perustuu täysin vuoropuhelulle (jota on paljon enemmän kuin yhdessäkään Tarantinon elokuvassa) ja näyttelijätyölle. 95 % tapahtumista sijoittuu sisätiloihin. Otokset ovat lyhyehköjä. Kuvakulmat ja rajaukset karttavat kaikkea konstailua. Elokuva on sarja keskusteluja, jotka blokataan teatterin kieliopin mukaan. Lähikuvia ja puolilähikuvia käytetään paljon. Spielbergin tyypillisesti ilmiömäinen tilantaju loistaa poissaolollaan. Kaiken huipuksi digitalisaatio on, mistä tahansa syystä, tämän luokan teokselle käsittämättömän huono. Aivan uskomatonta, Lincoln näyttää suurimman osan ajasta tv-leffalta. Tässä kohtaa minä kiroan tämän barbaarisen ajan. Lisäksi John Williamsin Oscar-ehdokkuus lukeutuu kaikkien aikojen räikeimpiin esimerkkeihin tähtipalvonnasta ja hyvä veli -ajattelusta.
Lincolnia analysoidessa juolahtaa yrittämättä mieleen, että Spielberg on yrittänyt tavoittaa totuuden karsimalla kaikki häiriötekijät ja tyylittelyt. Tämä on vain arvaus. Mutta jos näin, hän on unohtanut, mikä on taiteen tehtävä: rohkea itseilmaisu ja kollektiivista tajuntaa koskevien asioiden käsittely jännittävällä, omaperäisellä tavalla. Lincoln ei sanan kaikkein tiukimmassa merkityksessä ole taidetta, vaan historiallinen esitelmä.
Sellaisena se voisi olla huonompikin. Näytelmäkirjailija Tony Kushner, joka kirjoitti osittain jo Münchenin, kuuluu sukupolvensa johtotähtiin ja on älykäs ja ehdottoman mestarillinen vuoropuhelun kirjoittaja. Jos Lincoln onkin kaksi ja puoli tuntia pelkkää keskustelua, se on kiinnostavaa sellaista. Se vain, että Lincolnin ääniraidan kuunteleminen äänikirjana on yhtä palkitseva kokemus kuin elokuvan katsominen.
Yhdysvaltalaista elokuvaa vaivaa merkillinen kirous. Olipa aihe mikä tahansa, koskettipa se USA:n sisäisiä asioita ja historiaa tai liikkuipa se muissa maissa ja niiden historioissa, amerikkalaisten elokuvantekijöiden potentiaalista löytyy aina ääniä, jotka saavat näistä aiheista irti jotakin kiehtovaa. Poikkeus on amerikkalaisten suurin kansallinen trauma, sisällissota 1861-1865. Sikäli kuin minä tiedän, USA:ssa ei ole valmistettu sisällissodasta yhtäkään onnistunutta näytelmäelokuvaa 86 vuoteen (Keaton: Kenraali). Rajatapauksena voidaan pitää brittiläisen Anthony Minghellan Cold Mountainia, mutta voi pojat, että sillä elokuvalla riittää arvostelijoita. Joka tapauksessa, siinä on paljon onnistunutta, mukaan lukien sodan kuvaus sekä fyysisenä että psykologisena tapahtumana, kiinnostava variaatio road movie -teemasta ja Jude Law'n kirkkaasti paras roolisuoritus. Ja sitten siinä on huonoimmat viimeiset viisitoista minuuttia, mitä kuvitella saattaa. Joten jotain ylittämätöntä tämän aiheen elokuvallistamisessa on. Toinen merkittävä amerikkalainen aihe, josta löytyy silmiinpistävän harvoja onnistuneita elokuvia, on USA:n itsenäistyminen.
Lincolnin pohjana on käytetty Pulitzer-palkitun Doris Kearns Goodwinin tietokirjaa Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln. Elokuva kertoo Abraham Lincolnin väkivaltaiseen kuolemaan katkenneesta vuodesta 1865, uudestavuodesta kevään ensi merkkeihin. Tänä aikana sovittiin viimein rauha pohjois- ja etelävaltioiden välillä, ja Lincoln sai läpi kaiken takana olleen perustuslakilisäyksen, joka lopetti orjuuden kaikissa osavaltioissa. Elokuvan nimi lienee valittu yksinkertaisuuden lisäksi, koska tämän yhden lakitaistelun pitäisi kiteyttää, mistä presidenttilegendassa on kyse. Siksi elokuvan jälkinäytös tuntuu turhalta ja maistuu yleisön itsesäälin silittelyltä. Nimihenkilöä esittää Daniel Day-Lewis.
On vaikea keksiä englantilaisesta Day-Lewisista jotain, mitä ei ole jo moneen kertaan sanottu. Hän on jo yksi elokuvanäyttelemisen suurimmista, legendaarinen ja palvottu fanaattisen omistautumisensa takia. Lincoln on jälleen yksi voitto. Day-Lewis lähestyy kohdettaan hillitysti ja luo lämpimän kuvan viisaasta ja kokeneesta poliitikosta, joka kykenee liikkumaan moraalin harmaalla alueella tähdätessään oikeudenmukaisiksi kokemiinsa päämääriin. Kolikon toiselle puolelle jää perhe, joka jää väistämättä toiselle sijalle kansakunnan etujen rinnalla. Lincoln on lähes loputtoman rauhallinen, tarinointia ja kaskuja rakastava taata. Day-Lewisin Lincoln on selvästi tarkkaan tutkittu, ja Spielberg lienee jättänyt mestarin pitkälti omaan rauhaansa tämän suunnattomiin kykyihin luottaen.
Niin hieno kuin Lincolnin muotokuva onkin, sitä ei silti tee mieli laskea Day-Lewisin merkittävimpiin. Suureen herkkyyteen ja hellyyteen kykenevä Day-Lewis on kuitenkin pohjimmiltaan tulinen, jopa vimmainen näyttelijäpeto, ja Lincolnista henkii tuntu, että hänen ominaisin energiansa on kahlehdittu roolin vaatimusten sisään; tietenkin elokuvan muu vaatimattomuus estää osaltaan näyttelijän suorituksen nousua.
Muista näyttelijöistä ei esiin nouse niinkään Sally Field Mary L:na tai varsinkaan Joseph Gordon-Levitt presidenttiperheen esikoispoikana, vaan Tommy Lee Jones raivokkaana orjien asian ajajana ja piikkipensasmaisena änkerönä, senaattori Thaddeus Stevensinä, oikeamielisenä miehenä, joka ei tarvitse kenenkään sympatioita. Mieleen jäävät myös ER:stä aloittanut Gloria Reuben Maryn palvelijattarena ja tunnistamaton James Spader Lincolnin käsikassarana, eräänlaisena poliittisena sniperina.
Oppituntina Lincoln on kiinnostavampi ja luistavampi kuin koulun historiantunti. Se sattuu muodostamaan myös sopivan vastinparin Django Unchainedin kanssa, valottaen orjien emansipaation poliittista puolta. Nykypäivää Lincoln kommentoi sattuvasti muistuttamalla, että orjakysymyksessä edistyksellisiä olivat Lincolnin republikaanit eivätkä demokraatit voi kauheasti ylpeillä historiallaan tuossa kysymyksessä. Eräät heidän edustajiensa puheenvuoroista elokuvassa ovat häkellyttävän vastenmielisiä. Lincoln kuvaa oikeastaan USA:n historian suurinta oikeudenkäyntiä, jonka voittivat republikaanit, ja joka vapautti välittömästi neljä miljoonaa orjaa ja välillisesti kymmeniä miljoonia heidän jälkeläisiään.
Mitä ihmettä Lincolnin ja Stevensin perillisille tapahtui?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti