OSCAR 2013 -nillitys

[Selityksiä: tämä artikkeli on kirjoitettu keskellä yötä, jolloin pään ei ole tarkoituskaan toimia täydellä teholla eikä ajatusten askarrella minkään ilmaa raskaamman parissa. Oscareista itkeminen on hedelmätöntä ja lapsellista puuhaa, vähän kuin keskusteleminen Kalle Kinnusen kanssa. Toisaalta Oscareiden - pääasiallisesti vahingollista - vaikutusta elokuvataiteeseen ei käy kiistäminen, ja joka tapauksessa aihe on tunteita herättävä. Koska "blogi" perustuu päiväkirjan ajatukselle, on se ennen muuta kanava tunteiden tuulettamiseen - mitä FilmiLiekissä nyt varsinaisesti ei kovin usein tehdä. Jäljessä seuraavasta on tuskin mitään opittavissa, korkeintaan se saattaa käydä hetken viihdykkeestä: se on ennen muuta kirjoittajan omien aatosten laittamista jonkinlaiseen järjestykseen. Artikkeli on supersubjektiivinen eikä suo ajatuksen rahtustakaan muille tavoille kokea elokuvaa. Aikataulun salliessa on FilmiLiekissä tarkoitus ilmestyä Oscareiden alla sarja analyyttisempiä katsauksia instituution historiaan ja merkitykseen.]

Monroen Päiväkirja, sivu 20

AMPAS julkaisi Oscar-ehdokaslistansa joitakin tunteja sitten. Ensi silmäyksellä listaus tuntuisi olevan joka suuntaan levällään, tavalla joka ei-niin-yllättävästi antaa instituutiosta tyhmän kuvan. Keskitien koko perheelle soveltuvat draamat painottuvat hurjasti, mutta tämänkin ryhmän keskeltä löytyy vaikeasti ymmärrettäviä valintoja. Esimerkiksi Argo on saanut tukun tärkeitä ehdokkuuksia (Alan Arkin? Miten ihmeessä?) käsikirjoituksesta lähtien, mutta Ang Lee on syrjäyttänyt Ben Affleckin ohjaajien kategoriassa. Tämä ei tahdo sanoa, että kumpikaan ansaitsisi olla ehdolla, mutta Argossa on helposti enemmän kerronnallista potkua kuin Piin elämässä. Viimeksi mainitun menestys AMPASin jäsenten parissa huitelee muutenkin yli ymmärryksen. Leffa on yksinkertaisesti pehmeä ja särmätön, vailla sanottavaa. Selitykseksi menestykselle voi antaa, että Piin elämä on a) turvallinen, siisti ja harmiton (=tyl-sä) ja b) sen nähneille palavat helposti muistiin muutamat onnistuneet, näyttävät visiot, jotka jättävät leffasta paremman jälkimaun kuin se ansaitsisi. Silti, kuinka Lee voi olla ohjaajana TOP 5:ssä tällaisesta Cast Away -elokuvasta, jos hän ei saanut luotsattua elokuvansa ABSOLUUTTISTA KESKUSHENKILÖÄ ehdokkuuteen?

Välikevennys: monien palavasti inhoama Bradley Cooper on nyt Oscar-etabloitu näyttelijä. Bradley Cooper!

Ylivoimaisesti kiinnostavin ja yllättävin elokuva ehdokkaiden joukossa on Rakkaus, joka löytyy kategorioista Paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja ulkomainen elokuva. Michael Haneken teoksen menestys kertoo kiinnostavasti ensinnäkin ei-englanninkielisen elokuvan onnistuneesta lobbaamisesta amerikkalaisille ja toiseksi AMPASin jäsenten korkeasta keski-iästä. Eikä minulla olisi muuten valittamista laadukkaan leffan saamasta huomiosta, mutta kun se ei ole tekijänsä parhaita. Rakkaus on koskettanut ikäihmisiä syystäkin tasapainoisena ja kypsänä kertomuksena vanhuuden raastavuudesta ja se ansaitsee Oscar-ehdokkuutensa kilpasisartensa rinnalla monin verroin. Kysymys vain jää, miksi Haneken aikaisemmat, kunnianhimoisemmat ja vakuuttavammat teokset eivät sitten saaneet vastaavaa huomiota? Tai, mikä vielä tärkeämpää, miksi juuri Rakkaus on nostettu tänä vuonna ei-englanninkielisistä elokuvista esiin, kun parempiakin aivan varmasti löytyy?

Rakkauteen liittyy myös yksi aivan käsittämättömimmistä Oscar-ilmiöistä: Emmanuelle Riva sai ehdokkuuden, mutta Jean-Louis Trintignant ei. Jokainen elokuvan nähnyt ymmärtää, miksi (Bradley Cooper!) tämä tuntuu niin vaikealta ymmärtää. Rakkaus on kertomus kahdesta vanhasta ihmisestä, joista toinen hoivaa toista. Siinä kaikki. Elokuvassa ei ole (periaatteessa) mitään muuta kuin nuo kaksi näyttelijää, joista sitten toinen huomioidaan, mutta toinen ei? Molemmat ovat täysin suurenmoisia, mutta Trintignant ehkä vielä enemmän, koska hänen hahmonsa on aktiivisempi. Ilmeisesti ampasilaiset nauttivat katsoa naisen kärsivän, koska Naomi Wattskin on ehdolla Selviytymisestä, jossa hän on tavallaan oikein hyvä, mutta kuinka paljon tekemistä hänellä lopulta on?

Välikevennys: Joseph Gordon-Levitt ei ole saanut vielä yhtäkään Oscar-ehdokkuutta. Mutta arvatkaa kuka on? Bradley Cooper!

Kassahitit ottivat aika lailla turpaansa AMPASilta. Vuoden ylivoimaisin menestys, Kostajat, sai vain yhden ehdokkuuden, tehosteistaan, Yön ritarin paluu ei edes sitä. Hobittia muistettiin kolmessa tuotantoon liittyvässä sarjassa. Minulla ei ole mitään ongelmia näiden ratkaisujen kanssa, mutta leffageekkien ja fanipoikien/tyttöjen parissa ne herättävät varmasti paljon porua.

Tapaus Trintignant on joko ekaksi tai toiseksi räikein esimerkki siitä, että AMPASin äänestyssysteemissä on jotain pielessä. (Okei, oikeasti: millainen "elokuva-alan ammattilainen" on jättänyt äänensä tuumaillen: "Hmm, Trintignant oli tosi hyvä...mutta Bradley Cooper se vasta helmi olikin!") Se toinen kandidaatti ykköspaikalle on Quentin Tarantino.

Aivan se ja sama, tykkääkö Django Unchainedista tai QT:n muista elokuvista, tosiasia on, että Django sai ehdokkuuden elokuvana, käsikirjoituksestaan ja kuvauksestaan. Mutta. Ei. Ohjauksesta. Miten?! QT:n sijaan listalla onkin AL. (Vrt. myös Argo.)

Kassahittien lailla pienet, usein indiet, elokuvat saivat myös hyvin vähän rakkautta tänä vuonna, vaikka otannasta päätellen vuoden kiinnostavimmat leffat löytyivät festareilta. Ainoa isompi poikkeus säännöstä on tänään Suomen ensi-iltaan tuleva Beasts of the Southern Wild. On vähän vaikea sanoa, onko sen menestys ansaittua, koska onhan se parempi kuin Piin elämä tai Argo. Olisi vain helpompaa hyväksyä mainittu menestys, jos BSW olisi se säkenöivä mestariteos, mitä se...ei ole. Se onnistuu tosin monella tavalla, mutta jättää usein myös oudosti kylmäksi, yleensä johtuen ehdokkuuden saaneen ohjaajan ensikertalaisuudesta kielivästä käsivarakuvauksen ja ylitse vuotavan runsaasta lähikuvien käytöstä. 9-vuotiaan Quvenzhané Wallisin ehdokkuus 84-vuotiaan Rivan rinnalla on huima juttu ja johtuu lähinnä käsittämättömän hyvin luetusta kertojanäänestä BSW:n ääniraidalla.

Lopuksi: on liian aikaista arvioida, mitä kaikkea jälleen kerran jätettiin epäoikeudenmukaisesti rannalle näistä karkeloista, mutta pari esimerkkiä.

Ensinnäkin käy yli ymmärrykseni, miksi Killing Them Softly floppasi niin täysin. Älykäs kuin mikä, tyylitajuisesti briljeeraava ja kaikin puolin puhutteleva. Jos ei kerta kaikkiaan mitään muuta voitu ottaa huomioon, niin äänitys edes. KTS tekee pelkällä äänellä enemmän kuin moni muu elokuva kaikilla voimillaan.

Mitä todennäköisimmin parhaan miessivuosapystin noutaa Tommy Lee Jones. Se on niin väärin, niin väärin, koska Werner Herzog!

Mestari. En ole nähnyt tätä vielä, mutta Paul Thomas Anderson kuuluu nykyelokuvan tärkeimpiin, puhuttelevimpiin auteureihin. Mestari sai kolme Oscar-ehdokkuutta, kaikki näyttelijä-sarjoissa. Olennaista on, että sen vastaanotossa suorastaan haisee Mestarin kunnianhimoisuuden herättämä hämmennys; se, että tässä on tyypillisesti teos, joka laajempaa arvostusta kerätäkseen vaatii enemmän kuin yhden katsomiskerran ja aikaa. Silti pitää hämmästellä, että tämä sen arvostelijoidenkin visuaalisesti upeaksi kehuma elokuva, joka kuvattiin tuiki harvinaisesti 70-milliselle filmille, ei ole ehdokkaana kuvauksestaan. Minkä toteaminen avaa sen matopurkin, että millä edellytyksillä tänä päivänä elokuvien visuaalista antia oikein arvioidaan, kun teattereissakin pyöritetään filmin sijasta dvd:itä...

Sanoja, sanoja, sanoja. Pelkkiä mielipiteitä. Vähän likainen olo, kun on liittynyt tuhansien vastaavanlaisten, yhtä merkityksettömien ja kapea-alaisten nettijuttujen joukkoon. Kunpa Oscar-laitos romutettaisiin, niin pääsisi siitäkin ikeestä. On katsottava enemmän pienimuotoisempia ja omaehtoisempia elokuvia, jotka eivät saa ainakaan Oscar-huomiota.

PS. Jos maailmassa olisi rahtustakaan oikeutta, Säilöttyjä unelmia löytyisi dokumentti-ehdokkaiden joukosta.