Syyskuussa 2001 kansainvälinen terrorijärjestö toteutti mielipuolisen suunnitelman, joka johti liki 3 000 ihmisen kuolemaan New Yorkin kaupungissa. Kymmenen vuotta myöhemmin Yhdysvaltain keskustiedustelujärjestö lähetti salaisen iskuryhmän rajan yli Pakistaniin ja murhasi terrorijärjestön johtajan linnoitusta muistuttavassa kodissaan. Kellonaika oli koodikielellä "0 dark thirty": tarkemmin määrittelemätön aamuyön hetki. Elokuva on käsitellyt ns. "9/11"-aikaa paljonkin, mutta ohjaaja Kathryn Bigelow'n ja käsikirjoittaja Mark Boalin teos on ensimmäinen, joka suoraan, haastatteluihin ja tutkimukseen nojautuen käsittelee Yhdysvaltain hallituksen toimintaa al-Qaidan tuhoamiseksi.
Tekijöiden valitsema lähestymistapa on kvasi-dokumentaarinen, muistuttaen Paul Greengrassin rekonstruktiivisia töitä. Zero Dark Thirty on myös veistetty samasta puusta kuin ohjaajan ja kirjoittajan edellinen yhteistyö The Hurt Locker, mutta ote on vielä viileämpi, etäännytetympi ja niin sanotusti "matter of fact".
Zero Dark Thirtyyn pääsee oikeastaan helpoiten käsiksi sen herättämien reaktioiden kautta. Sitä on syytetty sekä kidutuksen puolustamisesta tietojen keruussa että sen vastustamisesta; samoin sitä on syytetty sekä patrioottiseksi että omaa hallitustaan kritisoivaksi.
Nämä vastakkaiset reaktiot eivät herätä ihmetystä, sillä elokuvan ongelma on, että se ei ole niistä mitään.
Zero Dark Thirty on kuin raportti, joka ei ota kantaa puoleen eikä toiseen. Se esittää (tai esittää esittävänsä) tositapahtumia uskottavuuteen pyrkien. Katsojan tehtäväksi jää muodostaa näkemyksiä. Kuten sanottua, liikutaan lähellä Greengrassin tyyliä elokuvissa Bloody Sunday ja United 93, mutta erojakin löytyy. Yksi eroista on, että Greengrass kuvaa kiinnostavia ihmisiä. Bigelow ei ole koskaan ollut vahva näyttelijäohjaaja, mikä on tehnyt liian monista lahjakkaan ohjaajan elokuvista ytimeltään onttoja. Näin käy taaskin.
Piiat-elokuvassa itsensä läpi lyönyt Jessica Chastain on kerännyt Zero Dark Thirtyn pääosassa paljon kehuja ja palkintoja. Sitä täytyy hieman ihmetellä. Chastain näyttelee kyllä muodollisesti hyvin, mutta hänen fiktiiviseksi rakennettu hahmonsa on yksiulotteinen, kuten oli Jeremy Rennerin pommiekspertti ZDT:n edeltäjässä. Chastain ei esitä todellista henkilöä, vaan itse asiassa USA:n kollektiivista tajuntaa; traumatisoitunutta psyykeä, jonka elämässä ei ole mitään muuta kuin trauman aiheuttaneen, ihmisestä kaikkien USA:n pelkojen ruumiillistumaksi muuttuneen miehen etsiminen ja tuhoaminen. Tämä tekee sukunimettömäksi jätetystä Mayasta yksituumaisen ja huumorintajuttoman - elottoman. Bigelow ja Boal tekevät tähän liittyen elokuvassaan yhden asian oikein: lopussa he näyttävät, miten tällainen fanaattisuus jättää yksilön ja kansakunnan tyhjän päälle. Voitto tuntuu tyhjältä.
Esitelmää muistuttava ZDT on elokuvallisesti edeltäjänsä tavoin ikävystyttävä, vaikka sen sisältö saattaakin keskusteluja kirvoittaa. Elokuvan "look" noudattaa käsivaralla kuvatun videon estetiikkaa, väripaletin liikkuessa elokuvan huumorintajuttomuutta ja elämänvierautta korostavasti hyvin kapealla ja kalpealla asteikolla. Elokuva rullaa bigelow'maisen sujuvasti eteenpäin, mutta on liian pitkä eikä kosketa missään vaiheessa. ZDT on hyvin moderni, hyvin vakava elokuva hyvin vakavasta aiheesta. Se ei tosin ole hyvin kiinnostava, mikä liittää sen liian moniin muihin viimevuotisiin Hollywoodin laatudraamoihin Lincolnista Piin elämään: itsensä hirmuisen vakavasti ottavista, tärkeitä asioita kommentoivista eepoksista on unohtunut sekä sielu että tuli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti