"The way we see is affected by what we know or what we believe. - - To look is an act of choice. - - We never look at just one thing; we are looking at the relation between things and ourselves."
- John Berger, Ways of Seeing
Perustavanlaatuinen epäoikeudenmukaisuus sisältyy siihen, miten elokuvantekijät joutuvat alistumaan ensivaikutelmalle arvostelijoiden tehdessä työtään. Yhdenkään toisen taiteenlajin edustajat eivät joudu tuskastelemaan ensivaikutelman ikeen alla kuten elokuvantekijät. Kirjaa voi lukea juuri niin pitkään kuin haluaa (päätoimittajan asettaman määräajan puitteissa), ja sitä voi selailla taaksepäin muistuttaakseen itseään juonen yksityiskohdista ja tutkia eri osien sointuvuutta toisiinsa. Kuvataiteissa teoksiin voi myös uppoutua omassa tahdissaan. Musiikkiarvostelijat kuuntelevat perinteisesti arvioimakseen saamansa levyt kymmeneenkin kertaan; se onkin helppoa, kun levy tavallisesti kestää noin kolme varttia, ja se voi soida tiskatessa taustalla tai lenkillä kuulokkeista.
Teatterintekijät tuntevat epäilemättä sukulaissieluisuutta elokuvantekijöihin, mutta heillä on se etu, että heidän taiteensa voi muovautua lennosta. Tavaksi on muodostunut, että "valmista" näytelmää esitetään yleisölle - joukossa kriitikoitakin - ennen virallista ensi-iltaa, ja teosta muokataan joskus huomattavastikin suoran palautteen perusteella.
Mutta kun elokuva nousee jaloilleen leikkauspöydältä (kuin jokin kuvauksissa aikaan saatu Frankensteinin hirviö), on sille arvostelijoiden murskakritiikin jälkeen hyvin vähän tehtävissä. Ensi-ilta-arviot ovat kiveen hakattuja totuuksia, ja toiveet uudelleen arvioinnista siirtyvät täältä vuosikymmenien päähän.
Käy toisinaan niinkin, että markkinointikoneiston ja tähtipalvonnan ahjossa jokin kauan ja hartaasti odotettu elokuva kerta kaikkiaan häikäisee yleisönsä ja kriitikkokunnan vau-efektillä, jolloin vasta vuosia myöhemmin, tai esimerkiksi televisioesityksen yhteydessä, aletaan herätä siihen hämmennykseen, että miten tätä ja tätä puutetta ja kömpelyyttä ei aiemmin ole huomattu. Siinä ohessa armoton Aika jakaa suosiotaan täysin sattumanvaraisen tuntuisesti.
Jos siis eläisimme maailmassa, missä pedanttinen oikeudenmukaisuus olisi ylin ihanne, jokaisesta elokuvasta julkaistaisiin arvostelu vasta, kun kriitikko on nähnyt sen vähintään kahdesti. Näin ei käy eikä koskaan voi käydä. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta, suurimmassa osassa tapauksista kertakatselu riittänee; jokaisella on tarpeeksi kokemuksia siitä, kuinka on heikkona hetkenä päättänyt antaa jollekin huonona pitämälleen leffalle uuden mahdollisuuden kokematta minkäänlaista yllätystä lopputuloksesta.
Turhan paljon on kuitenkin myös niitä kokemuksia, missä jokin entuudestaan tuttu pätkä onkin paljastunut paljon muistikuvaa paremmaksi. Itse olen joutunut myöntämään esimerkiksi, että sellaiset "roskafarssit" kuin Nuija ja tosinuija tai Superbad ovat osoittautuneet toisella katselulla, jos eivät elokuvahistoriallisiksi monumenteiksi, niin yllättävän sympaattisiksi...roskafarsseiksi.
Toisenlaisista, vaativammista elokuvista puhuttaessa en ole ikinä enkä myöskään koskaan tajunnut yhtäkään tarkovskia ensimmäisellä katselulla. Ja kuitenkin, setä Andrei on noin kolmen minulle läheisimmän taiteilijan joukossa lajissa, johon suhtaudun kyseenalaisen syvällä intohimolla. Tarkovskin ohjausten pariin palaaminen on kerta toisensa jälkeen yhtä palkitsevaa. Lempielokuvastani Peilistä uskaltauduin kirjoittamaan vasta nähtyäni sen kolmesti, valkokankaalta. Silti siinä on yhä paljon arvoituksellista.
Summa summarum, elokuva on niin nopearytminen, tarkkaavaisuutta katsojalta vaativa laji, että sitä koskevat arvostelut ovat lähtökohtaisesti vaikutelmia jostain, mikä tuntuu jatkuvasti karkaavan käsistä. Elokuva onkin elävä taidemuoto, jonka plastisuutta eivät määrittele lava ja näyttelijät kolmessa ulottuvuudessa, vaan sen suhteen yleisöön määrittää neljäs ulottuvuus, aika.
OLIPA KERRAN...TARANTINO
Minä palvon Quentin Tarantinoa. Harva elokuvantekijä on innostanut samalla tavalla jokaisella elokuvallaan. Samalla hän on ensimmäinen ohjaajamestari, jonka uran kehittymistä olen voinut seurata "reaaliajassa" alusta lähtien. On myös vähintäänkin keskustelemisen arvoinen väite se, että kaikki Tarantinoa suuremmat elokuvantekijät ovat häntä vanhempia.
Ensikosketukseni maestroon tapahtui hyvin vaatimattomasti videokasetin kautta vuonna 1993. Vuokrasin lapsuudenystäväni kanssa Reservoir Dogsin legendaarisesta Satamakadun Rainbow-videosta tietämättä tästä pikku elokuvasta yhtään mitään. K-18-leima ja näyttelijäkaarti vaikuttivat lupaavilta ja toverini oli ehkä lukenut Empirestä viiden tähden arvion. Päällimmäinen tunne siinä vaiheessa, kun nauhuri imaisi kasetin sisuksiinsa, oli silti epävarma skeptisismi ja toive siitä, ettei elokuva olisi ihan jotain pikkubudjetin sekundaa. On enemmän kuin mahdollista, että tuo videoversio oli tv-kokoon skaalattu, mutta aivan varmasti siitä oli leikattu kuuluisa korvanleikkausjakso (51 sekuntia) pois. Ihan sama, sillä lopputekstien pyörittyä katsoimme kaverini kanssa toisiamme suu auki molempien tajunnat räjähtäneinä. Jos on onnekas (ja avoin ja positiivinen ja muita ällöttäviä asioita) saattaa kohdata vastaavan kokemuksen vajaan kourallisen kertoja elämänsä aikana.
Tarantinon tyylissä suggeroi sen rautaisen itsevarma näkemys ja nerouden rajat ylittävä yhtenäisyys; Tarantinolla dialogin rytmi kulkee elinvoimaisen dynaamisesti käsi kädessä kuvakerronnan rytmin kanssa koko paketti hehkuvan fotogeeniseen ilmaisuun käärittynä. Hän on niin sanotusti "armoitettu tyyliniekka", jonka verbaliikka on jäljittelemätöntä, mutta jonka elokuvat ovat myös ohjauksina virtuoosimaisia.
Helena Ylänen sanoi kerran Steven Spielbergin olevan pohjimmiltaan toimintaohjaaja. Jos näin on, niin Tarantino on kaikkea muuta enemmän rikosgenren edustaja. Kukaan ei ole Jean-Pierre Melvillen jälkeen uudistanut rikosgenreä yhtä paljon ja yhtä röyhkeän itsetietoisella tavalla. QT toi rikoskertomuksen lajiin uudenlaista, post-modernia otetta. Hänen kovaksikeitetyt antisankarinsa ovat reheviä, koska he eivät koskaan ota itseään tai elämää (muiden elämistä puhumattakaan) liian vakavasti. He allekirjoittavat sydänverellään Hamletin vakaumuksen, että "koko maailma on näyttämö, ja kaikki miehet ja naiset vain näyttelijöitä". Missään tämä ei ole yhtä totta kuin tekijän uusimmassa. Tästä viestii jo yksin sen nimi: Olipa kerran...Hollywoodissa.
Sillä Tarantino viittaa kahteen suurimman idolinsa eli Sergio Leonen suurtyöhön, jotka nekään eivät saaneet Suomessa uskollista käännöstä: Once Upon a Time in the West (1968) sai sinänsä tyylikkään, mutta harhaanjohtavan nimen Huuliharppukostaja (joka on kyllä monta luokkaa parempi kuin ruotsinnos Harmonica - En hämnare!), ja Once Upon a Time in America (1984) koki surkean kohtalon "kääntyessään" muotoon Suuri gangsterisota. Nimillä on merkitystä, sillä niiden kautta elokuvansa huolellisesti valmistellut Leone johdatti katsojan varsinaisen sanottavansa äärelle. Kaikkien kolmen Olipa kerran -teoksen aihe on Uusi Mantere: Huuliharppukostaja rikkoi ja uudisti Villin Lännen myyttiä ydinamerikkalaisuuden symbolina, Suuri gangsterisota tutki teollistuneen ja kaupungistuneen Amerikan varjopuolta, ja ...Hollywood tutkii sitä illuusiota Amerikasta, minkä viihdeteollisuus on luonut.
Voisi sanoa, että Tarantino tekee virheen vertauttaessaan oman työnsä Leonen vastaaviin, mutta yrittäessään italialaismestarin rinnalle, hän tulee luoneeksi jotakin kiehtovaa ja uutta. Tarantinon 9:ttä sinfoniaa edelsi katkeamaton mestariteosten sarja; erinomaisuudestaan huolimatta uutuus ei ole aivan täysosuma.
OLIPA KERRAN...60-LUKU
Palatakseni alkuteeseihini: yhdenkään tarantinon kohdalla ensivaikutelmani ei ole muuttunut yhtä paljon kuin tämän uusimman kanssa. Tämä tuli yllätyksenä. Ensikatselulla en meinannut millään saada rytmistä kiinni. Toisella kerralla ymmärsin tämän johtuvan tarinaan kohdistamistani odotuksista; mutta "QT9":ssä tarina ja juoni ovat toissijaisia. Asian ydin on muualla, ja kun tarina on tuttu, siitä muusta on helpompi nauttia; silloin myös rytmi alkaa tanssittaa tutun tarantinomaisella tavalla.
Olipa kerran...Hollywoodissa keskittyy kuvaamaan kahta vuoden 1969 päivää, joiden välillä kuluu puoli vuotta. Rakkauden Kesästä on kaksi vuotta. Kukat Haight-Ashburyn kamaralla ovat nahistuneet ja Vesimiehen aika on kuihtumassa, vaikka kukaan ei sitä vielä tajuakaan. Jäljellä on vielä grande finale: Woodstock. Siihen asti ei päästä.
Elokuvan ensimmäinen ja pidempi osa seuraa entisen tv-tähden työpäivää vierailijana länkkärisarjan kuvauksissa. Rick Dalton on kuin yksi niin monista männäpäivän staroista, jotka Tarantinon kutsumina ovat luoneet nahkansa ja astuneet urallaan uuteen aikaan. Selvimmin Daltoniin rinnastuvat Robert Forster ja Michael Parks, joilta Tarantino on epäilemättä kuullut mehukkaita kulissien takaisia tarinoita. Daltonilla on päivän aikana tehtävänään koko uraa koskeva päätös, jonka seurauksia käsitellään suppeasti elokuvan jälkimmäisessä osassa.
Sanomattakin on selvää, että Tarantino kuvaa hanttinäyttelijäksi vajonneen julistepojan rimpuiluja tyylillä ja rakkaudella. Tarantino rakastaa kertoa heistä, jotka tavallisesti jätetään taustalle, kuten Death Proofissa stunt-miehistä. OkH:ssa ohjaaja tekee temppunsa sukeltamalla ajankuvaan, joka on suurenmoisesti luotu. Kamera liikkuu luontevan oloisesti näennäisen vaivattomasti rekonstruoidussa entisajassa.
Keskeinen ero Leonen ja Tarantinon välillä on siinä, että Leone oli ulkopuolinen, joka tutki laajaa kokonaisuutta, kun taas Tarantino liikkuu Kaliforniassa lapsuutensa leikkipaikoilla - hänen fokuksensa on suppeampi. Elokuvan tapahtuma-aikaan ohjaaja oli kuusivuotias. OkH:ssa maestro yrittää jotakin uutta: Tarantino pyrkii immersoimaan katsojan oman päänsä sisään, jakamaan kokemuksen siitä, millaista on kasvaa jatkuvan americanan syötteessä. Tämän Tarantino tekee ennen kaikkea kertakaikkisen fantastisen ääniraidan kautta. Päähenkilöt tuntuvat käyttävän kymmeniä minuutteja autossa istuen, radion jatkuvasti pauhatessa poppia ja mainoksia (todellisuudessa dialogitonta autoilua koetaan eepoksessa noin seitsemän ja puoli minuuttia; kyllä, olen juuri niin nörtti, että otin aikaa sekkarilla). Amerikka tunkee korvista sisään lähes koko elokuvan ajan, mikä on asian ydin. Lopputuloksena on kiehtova äänidokumentti amerikkalaisesta elämänkokemuksesta, jonka omakohtainen todistaja ohjaaja itse on.
Mutta jokin tuntuu puuttuvan, ja se jokin on analyysi aikakaudesta. Siinä missä Leone rakensi eepoksensa tarkkaan harkitun teesin ympärille, Tarantino tyytyy uiskentelemaan onnellisena fantasiassaan. Olipa kerran...Hollywoodissa on mahtava hengailuleffa, erityinen paikka, missä viettää aikaa ikuisessa auringonpaisteessa, mutta ei ehkä sen enempää.
Tätä ihmetellessä nousevat pintaan ohjaajan manerismit, jotka kahdessa aikaisemmassa elokuvassa ovat vielä hautautuneet silkan bravadon alle. Esimerkiksi voimasanat ja erilaiset karkeudet tuntuvat tällä kertaa anakronistisilta, eivät sen takia, etteikö tuohon aikaan olisi puhuttu rumia, vaan koska niissä on ärsyttävän nykyaikainen klangi. Samalla ne onnistuvat köyhdyttämään tekijänsä maineikasta dialogia. Kuuluisat one-linerit puuttuvat lähes täysin.
Tietysti on tervettäkin, että Olipa kerran...Hollywoodissa on täyskäännös edeltäjäänsä, Hateful Eightiin, nähden, jossa oli yksi Tarantinon parhaista tarinoista ja dialogi soljui kuin silosäe. Kaiken kaikkiaan OkH tarjoaa kuitenkin vähemmän. Ennen kaikkea siltä kaipaa herkkyyttä. Se on alue, jolle Tarantino ei mielellään laske jalkaansa. Kunnolla hän ei ole sallinut sitä sitten Jackie Brownin koskettavan rakkaustarinan (joka sekin perustui Elmore Leonardin visioon), mutta kovanaamaisessa Hateful Eightissäkin se vilahtaa, kun puhe kääntyy "Lincoln-kirjeeseen".
Tätä puutetta symboloi eräs tietty, sinänsä ohikiitävä hetki uutuusteoksessa. Yhdessä pitkistä kruisailujaksoista alati päällä olevasta radiosta vuotaa eetteriin maailman huonoin versio Circle Gamesta. Väitän, että ultra coolin mestarilla ei ole palleja soittaa Joni Mitchellin alkuperäistä, joka kuuluu kaiken popin kauneimpiin helmiin. Tämä lyhyt särähdys paisuu isoimmaksi tyylirikoksi ihailemani elokuvantekijän tuotannossa. Toisaalta elokuva fanittaa Paul Revere and The Ridersia, joka on tavallaan syystäkin painunut unhoon. Eiväthän he ainakaan olleet ikinä yhtä kovia kuin Tommy James and The Shondells.
OLIPA KERRAN...TÄHTI
Teoksen keskiössä ovat sen kaksi päähenkilöä. Rick Dalton, b-listan näyttelijä, joka ei itsekään tajua omaavansa ilmaisuskaalaa, ja Cliff Booth, hänen stunt-miehensä, kuskinsa, miespalvelijansa ja paras ystävänsä. Tämän parivaljakon käsittelyssä loistava näyttelijöiden ohjaaja säkenöi.
Rooleihin hän on palkannut paitsi kaksi poikkeuksellisen etevää näyttelijää, myös kaksikon, joka erittää yltäkylläisesti tuota mystistä "valkokangaskarismaa". Sanalla sanoen, Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt ovat fantastisia. Olipa kerran...Hollywoodissa antaa heille runsaasti tilaisuuksia sekä loistaa soolona että luoda kaunista musiikkia yhdessä eivätkä he ole milloinkaan vähempää kuin ilmiömäisiä. Näiden kahden näyttelijän kautta Tarantino onnistuu sanomaan jotain syvällistä tähteyden vaikeasti tavoitettavasta ominaisluonteesta.
Rick Dalton on kaksikosta hermoherkempi taiteilijasielu, joka tuskailee ja raivoaa uransa aallonpohjassa. DiCaprion suoritus vakuuttaa jo teknisenä taidonnäytteenä lähes huomaamatonta änkytystä myöten. Huikea kohtaus, jossa Dalton löytää näyttelijänä itsestään uusia tasoja, kuuluu DiCaprion vaikuttavan uran suurimpiin hetkiin - ja Tarantino ironisoi sen herkullisesti pistämällä Daltonin kahdeksanvuotiaan, hulvattoman pikkuvanhan vastanäyttelijän supattamaan tämän korvaan: "Tuo oli parasta näyttelemistä mitä olen nähnyt koko elämäni aikana."
Tarantinon varsinainen neronleimaus taitaa silti olla Daltonin oikea käsi, Cliff. Tuhnuisessa perävaunussa koiransa kanssa asuva stunt-mies hehkuu vielä isäntäänsäkin suurempaa karismaa ja kulkee kaikkialla täydellisellä itsevarmuudella tietäen, että koko planeetalla ei ole ketään, joka tosi paikan tullen uhkaisi hänen asemaansa alfa-uroksena. Ja kuitenkin, koska häntä ei kiinnosta näytellä eli teeskennellä olevansa jotain muuta kuin oma itsensä, hän elää nippa nappa kädestä suuhun. Asiaa ei helpota, että häntä pidetään alalla vaimonsa murhaajana, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkaansa.
Tämä ei tunnu juuri Cliffiä hetkauttavan. Hän tietää olevansa viilein kolli kartsalla kuin kartsalla, ja se riittää. Brad Pitt on esittänyt coolia ennenkin, mutta jopa Tyler Durden kalpenee Cliff Boothin - joka voisi olla Tylerin isoveli - rinnalla. Pittin täydellinen rentous joka tilanteessa on hypnotisoivaa. Se on täysi vastakohta DiCaprion levottomuudelle, mutta Pitt nyanssoi ja rytmittää harvemmat repliikkinsä yhtä hienostuneesti. Eikä roolin vaatimaa karismaa voi näytellä, se on synnynnäistä. Pelkästään tavallaan kävellä Pitt sanaakaan lausumatta kirjoittaa gradun siitä, mitä elokuvatähteys on.
Jos ryhtyisi freudilaiseksi, voisi spekuloida Daltonin ja Boothin yhdessä muodostavan heidät luoneen nörtin definitiivisen miesihanteen.
Olipa kerran...Hollywoodissa ei ole naisten tarina, mutta Pittin ja DiCaprion poseerauksen vastapainoksi Tarantinolla on sentään heittää kiinnostava naistutkielma, missä kohtaamme varhaiskypsän lapsen, estottoman teinin, nuoren aikuisen ja keski-ikäisen ammattilaisen. Julia Butters, Margaret Qualley, Margot Robbie ja Zoë Bell hahmottavat tämän kehityskaaren verrattomasti kuin kyseessä olisi sama nainen eri ikäkausina.
OLIPA KERRAN...PAINAJAINEN
Pohjimmiltaan Olipa kerran...Hollywoodissa on yksinkertainen tarina kahden elokuvatyöläisen ystävyydestä. Tarantino limittää mukaan kuitenkin toisen tarinan, missä seurataan kahta päivää Sharon Taten elämässä. Tate oli 60-luvun kuuluisimman murhatapauksen kuuluisin uhri. Elokuvassa Cliff Boothin ja murhat suorittaneen "Perheen" tiet risteävät George Spahnin tiluksilla.
Tämä johtaa elokuvan kuuluisimpaan jaksoon, sen loppuun, joka on mieletön, härski vitsi. Toisenkaan katselun jälkeen en itse pystynyt nielemään sitä vakavasti otettavana taiteellisena kommenttina mihinkään.
Jaksossa Tarantino soveltaa samaa ideaa kuin Kunniattomien paskiaisten loppujaksoissa, joissa Adolf Hitler saa ansionsa mukaan. Ongelma vain on, että Sharon Tate ei kuulu samaan historialliseen paradigmaan Hitlerin kanssa. Taten tragedia on intiimimpi ja vähemmän yleismaailmallinen. Se, että Tarantino lähtee leikkimään vaihtoehtoisella historialla pienen piirin perhetragedian kanssa ei johda samanlaiseen katarsikseen kuin Kunniattomissa paskiaisissa.
Jakson vastaanottamiseen vaikuttaa sekin, että häiriintyneen kulttijohtajan ympärille muodostunut "Perhe" ei ole yhtä puhki tutkittua kaikkien omaisuutta kuin natsi-Saksa, eikä Tarantino kerro siitä tarpeeksi. Kyseenalaista on sekin, että ohjaaja viittaa ko. kulttiin jatkuvasti hippeinä, vaikka he edustivat ideologialtaan ja toiminnallaan hippiliikkeen täydellistä vastakohtaa.
Lopun voi tietysti nähdä ihan hauskana metavitsinä "Hollywood endingistä", mutta enemmän se tuntuu elokuvantekijän henkilökohtaiselta kostolta sellaisten ihmisten puolesta, joihin hänellä ei ole henkilökohtaista suhdetta. Tämä on kummallista ja vähän lapsellista. Merkillistä on sekin, miten Tarantino jättää liikkeen johtohahmon tarinan ulkopuolelle eikä avaa lainkaan miten henkisesti sekavassa tilassa "Perheen" lapset toteuttivat johtajansa käskyjä; murhaajat itse tulivat tästä tietoisiksi vankeusaikanaan.
Luomassaan elokuvailluusiossa Tarantino vastaa tuleen tulella ja tarjoaa väkivallan lääkkeeksi väkivaltaa - eikä se tunnu enää ihan tältä päivältä. Elokuvallisesti loppujakso on moitteeton, mutta poliittisesti se on...naiivi. Varsinkin 56-vuotiaalta.
Ehkäpä mielikuva OkH:sta muuttuu vielä kolmannen katselukerran myötä suuntaan tai toiseen, mutta sanotaan nyt tämä: alkuaikoinaan Quentin Tarantino ihaili muun ohella eurooppalaista taide-elokuvaa, josta imemiään vaikutteita hän hyödynsi ensimmäisissä suurteoksissaan. Nuo vaikutteet ovat uran jälkimmäisellä puoliskolla jääneet yhä suureellisemman, yhä amerikkalaisemman ilmaisun varjoon. Niin upeasti kuin tämä legendaarinen filmihullu nämä keinot hallitseekin, sitä toivoisi mestarin katsovan taas vähän enemmän Godardia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti