Elokuvan nimeä näkee kirjoitettavan pienellä, A torinói ló, mikä tarkoittaa, että hevonen on torinolainen. Se on tarkoitettu kirjoitettavaksi isolla, A Torinói ló, koska kyseessä on määrätty hevonen, jolla on nimi. - Béla Tarr
Tulevaisuus on mustaa savua. - Fred Kelemen
Toivoa ei ole. Kaikki, mitä meillä oli, jos oli, on hävinnyt kuin maali pirtin seinästä. Vain leppymätön tuuli viskoo hiutaleita ilmassa. Ihmisen loppu, sitä kuvaa Béla Tarrin viimeinen elokuva. Valkokangas ei kuitenkaan täyty vallalla olevan trendin mukaisesti aineellisen tuhon kuvista, vaan palasiksi hajoamassa on ihminen itse, hänen kartesiolainen todellisuutensa.
Käsipuoli Olsdorff ja hänen tyttärensä asuttavat kolkkoa kivitaloa keskellä kuolevaa, pölyistä pustaa. Elämä toistaa samoja harvoja rutiineja, riisumista, pukemista, perunoiden valmistamista, veden hakemista kaivosta, hevosen hoitamista. Pikku hiljaa, kuuden päivän aikana, jokainen näistä välttämättömistä perustoimituksista käy vaikeammaksi. Kunnes seitsemäs päivä jää saapumatta.
Hyvin tiedetään elokuvan lähteneen filosofi Nietzschen elämän viimeisestä merkittävästä tapauksesta, erään onnettoman hevosen pelastamisesta sen omistajan ruoskan alta. Tästä anekdootista Tarr, ohjaajakumppani Ágnes Hranitzky ja käsikirjoittajatoveri László Krasznahorkai kehittelivät painavan elokuvateoksen, jonka yhteydet Nietzschen kokemukseen ovat viitteelliset, ehkä filosofiset. Tästä elokuvasta on järjettömän vaikeaa kirjoittaa. Se sallii avautua niin monella tavalla. Voi sen katsoa kirjaimellisestikin, tarrinana siitä, mitä saksalaisen filosofigladiaattorin pelastamalle hevoselle "sitten tapahtui". Mutta miksi kukaan tekisi niin, kun pöydällä on niin paljon enemmän? "Torinon hevonen" kasvaa elokuvan myötä metaforaksi. Tässä ei ole juuri se hevonen, vaan...kaikki hevoset. Ja kaikki ruoskitut. Ja kaikki oliot, jotka saavat mielemme murtumaan. Meidän jokaisen elämässä on Torinon hevonen. Olsdorffin hevonen kieltäytyy äkisti syömästä. Joku on sanonut kauniisti, että Torinon hevonen on kertomus hevosesta, joka aistii maailmanlopun lähestyvän, ja siksi... Mutta se ei ole koko totuus, koska sekin on selitys, jolla kirjoittaja yrittää perustella elokuvan tarrinaa, vaikka narratiivisuus on aina sivuseikka Tarrin teoksissa. Tärkeintä on kuvata, näkyvää ja sisäistä.
Torinon hevosen ensimmäisessä otoksessa hevonen on kuvattu kuten hevosta ei vielä koskaan, täydellisesti, lopullisesti. Minuuttikaupalla kestävä steadycam-otos kuvaa hevosen joka puolen ja kulman, sekä hevosen yleensä että juuri tämän hevosen, sen olemuksen, luonteen ja suhteen omistajaansa. Näin Tarr kuvaa kaiken elokuvassaan, joka käsittää vain muutaman kymmenen otosta kahden ja puolen tunnin aikana. Siitä johtuu, että vaikka Torinon hevonen toistaa samoja tekoja, samassa ankeassa ympäristössä, se on huumaavan tarrttuvaa katseltavaa. Katseltavaa on niin paljon. Tuolla tavalla ihminen hakee vettä kaivosta; tuolla tavalla hevoselta riisutaan kuolaimet ja pannaan satula säilöön.
Kun hypnoottinen kertoja (Mihály Ráday) on toimittanut alustuksensa, kun hevonen on kuvattu, ajettu pihaan, desatuloitu, ja yhtä ja toista on toimitettu, on viuhahtanut 21 minuuttia, kun ensimmäinen vuorosana kuullaan. "Valmista". Siinä kaikki. Seuraa lisää vuorosanoja, mutta hiljaisuus, puhumattomuus vallitsee. Kommunikaatiokin kuolee. Naapuri käy pummaamassa palinkaa ja pitää yhden noista legendaarisista tarrilaisista monologeista, minuuttien kestoisen. En tajunnut siitä sanaakaan. Onpahan syy katsoa elokuva vielä uudestaan. Tosin Olsdorff ei siitä paljon perustanut.
Torinon hevonen on läpeensä poliittinen elokuva. Se edustaa jokaisella visuaalisella ja auraalisella iskullaan vastalausetta kapitalistisen maailmankuvan kannattamille sovinnaisuuksille. Se on hävyttömän kaunis. Se on julkean runo. Mutta sen kapinallisuuteen kuuluu myös kompromissiton mielistelemättömyys ja epäromantisoiva lähtöpiste. Se on raskas, mutta ei lainkaan vaikeaselkoinen ja ironiassaan joskus omituisen hauska. Torinon hevonen on katsonut ihmiseen ja näyttää näkemänsä kaunistelematta. Se on toki vain yksi näkökulma, mutta itsessään vilpitön. Yhdeltä kantilta katsottuna Torinon hevonen on olemassa, koska kukaan muu kuin Tarr ei olisi sitä tehnyt. Ja yksin sen vuoksi, että se on tehty hirvittävän hyvin, tämä on suuri sääli. Torinon hevosta ei tuotu levitykseen Suomeen. Yhtäkään Béla Tarrin, maailman tärkeimpiin elokuvantekijöihin kuuluvan, nyt uransa jo lopettaneen ohjaajan teosta ei kukaan tuonut Suomeen kaupalliseen levitykseen. Tuskinpa ne olisivat menestyneetkään, koska ihmisiä ei enää opeteta katsomaan tällaisia elokuvia, joissa tarinoiden ja henkilöhahmojen sijasta ilmaistaankin ajatuksia ja elämänkatsomuksia. Siltikin, asioilla on aina toinenkin puoli: Hollywoodin tekniikkavirtuoosit itkevät silmät päästään katsoessaan yhtäkin Tarrin steadycam-otosta, sellaista kymmenminuuttista.
Lisää paradokseja, joista eivät Tarrin elokuvat ihan heti tyhjene: Torinon hevonen on ateistinen messu. Jumala on selkeästi kuollut - niin kuin Nietzsche asian ilmaisi - ja Raamatun säkeet pelkkiä tuhkavanoja, mutta elokuvan tunnelma on tumman harras. Messuluonnetta kasvattaa Mihály Vigin ultraminimalistinen, tarrautuva musiikki, joka toistuu toistumistaan, kuten Olsdorffin ja tyttären arki. Heidän kivikirkkoa muistuttava talonsa rakennettiin oikeasti elokuvaa varten. Sellaisia taloja ei enää koskaan tehdä. Eikä tällaisia elokuvia. Elokuvan rukous: pimeydestä olet sinä tullut ja pimeyteen olet palaava.
