Euroopan elokuva-akatemian palkintogaala pidettiin eilen Tallinnassa, ja maanosan parhaaksi elokuvaksi kuluvalta vuodelta kohotettiin Roman Polanskin Haamukirjailija.
Äänestyksen lopputulos jättää tyhjän olon, johon on sekoittunut hyppysellinen uteliasta kummastusta. Haamukirjailija? Tosissanneko te olette?
Tämä kirjoittaja on tietoinen, että puolalaisen mestarin poliittinen trilleri on otettu hyvin vastaan kaikilla rintamilla. Hyvin, mutta tuskin kukaan on luonnehtinut sitä täysosumaksi tai tosimielellä verrannut ohjaajan kanonisoituihin töihin. Haamukirjailijassa miellyttää muuta ainesta - jollaiseksi voidaan laskea monen kriitikon huomioima digitaalisen kylmä ilme - enemmän kaikessa tuntuva sellaisen ohjaajan ote, joka tietää kuinka elokuvaa tehdään. Se on suorastaan geometrisesti rakentuva, spiraalimainen jännäri, klassiseen muotoon hiottu. Haamukirjailijaa on miellyttävää katsoa, mutta ei siitä elämää suurempaa tuntua saa. Vaikutelmaksi jää, ettei Polanski ole halunnutkaan lähteä esittelemään poliittisen juonittelun lakeja valitun genren rajoja laajemmalta. On kysyttävä, mitä uutta Haamukirjailija maailmasta kertoo ja mitä se tuo lisää poliittisen trillerin tyylilajiin? Ei mitään.
Puhumme siis hyvästä elokuvasta, mutta puhummeko todella maanosan parhaasta? Millään mittareilla? Vertailun tekeminen täällä periferiassa, jonne ei koskaan tuoda mitään, on vaikeata tai täsmällisemmin ilmaistuna kirotun mahdotonta, mutta niistä harvoista, mitä tänne on saatu tuotua, ainakin Thomas Vinterbergin Submarino on selvästi antoisampi, rohkeampi ja terävämpi. Ja kun muistellaan Jakob Cedergrenin roolityötä tuossa elokuvassa tai Eric Elmosninon äskettäin nähtyä Gainsbourg-tulkintaa, onko Ewan McGregorin valinta vuoden eurooppalaiseksi näyttelijäksi todella paikallaan? Edellämainitut siis vain kyseenalaistavina esimerkkeinä vaihtoehdoista, joita EFA:lla olisi ollut. Niidenkin perusteella voidaan olettaa, että maanosamme elokuvatuotannosta löytyy monta muutakin palkittua ansiokkaampaa työtä.
On joka kerta arveluttavaa lähteä pohtimaan jonkun palkinnon myöntämiseen vaikuttaneita muita kuin teoksen ansioihin perustuvia syitä, ja haluan välttää menemästä liian pitkälle sillä tiellä. Totean vain, että Polanski on ylivoimaisesti vuoden puhuttanein ohjaaja, jonka nimi on ollut jatkuvasti esillä muuallakin kuin elokuvaentusiastien illanistujaisissa, ja on näin ollen saanut runsaasti mainosta itselleen - mainostuksen laadun ollessa triviaali seikka. Haamukirjailija on monessa mielessä turvallinen valinta sen ollessa iso, englanninkielinen tuotanto, joka liikkuu tunnettujen näyttelijöiden naamoittamassa hyväosaisten siistissä ympäristössä. Jopa sekin on elokuvalle eduksi, että sitä äänestäessään voi tuntea tekevänsä jotain uskallettua, ohjaajan ollessa vangittuna ja monien mielessä persona non grata. Sitä, jonka mielestä Polanskin ja hänen elokuvansa äänestäminen on mielenilmaus, voi vain säälien katsoa pitkin ironista hymyä.
Eilisen kaltaiset valinnat ovat tyypillisiä EFA:n parikymmentävuotiselle historialle ja varmaankin huomattava syy sille, miksi EFA on jäänyt reunahuomautukseksi palkintoja jakavien elokuvayhteisöjen joukossa. Sen suurimpana ansiona voidaan pitää sitä, että se tuo pöytään tuntemattomia pienten maiden teoksia - mutta ne eivät silti koskaan pääse esimerkiksi meille edes dvd-levitykseen. Ehkäpä joku niistä joskus pääsisikin, jos sellainen edes kerran palkittaisiin.
Silloin, ja vain silloin, kilpailutilanteen luovassa elokuvapalkinnossa voisi nähdä mitään järkeä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kommentti. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. joulukuuta 2010
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
R&A:n rääppiäiset (I)
ULOSKÄVELYJÄ
Tampereen masentavasti vuosien mittaan näivettyneillä Rakkautta ja Anarkiaa -rääppiäisillä nähdään tätä nykyä lähinnä näytteitä sieltä sun täältä Helsingin tapahtumasta. Kun elokuvia ei voi saada kuin muutamia ja ne on ripoteltava tyhjille ohjelmapaikoille pitkin viikkoa, loistaa aito festarihenki vain poissaolollaan. Tampereen leffahulluille kelpaisi kyllä Filkkareiden oheen yksi vuotuinen koko illan elokuvien festivaali, esimerkiksi viikonlopun mittainen.
1990-luvun puolivälissä Tampereenkin R&A-ohjelmistossa saattoi yhden viikonlopun aikana nähdä Rodriguezin Desperadon, Jacksonin Heavenly Creaturesin ja Kar-Wain Chungking Expressin. Lähes täyteen pakatussa salissa. Nyt 20 ihmistä istuu hiljaa ja melkolailla tylsistyneenä katsomassa jotain hengetöntä uutuutta joltain ensikertalaiselta.
Hyvä puoli tässä on se, että tällainen ohjelmisto toimii uloskävelyn valistuskampanjana. Valtaosalle on oudoksi jäänyt totuus, että teatteriin ei tarvitse jäädä lopputekstejä odottamaan, jos niitä ennen ei valkokankaalla tapahdu mitään itseä kiinnostavaa.
Tässä R&A-elokuvat, joista kirjoittaja pakeni kesken (katsomisajat ylös merkittynä):
BEESWAX (ohj. Andrew Bujalski): Hyvää tarkoittava, mutta kitkaton ja päämäärätön halpis, jonka rajoitukset näkyvät ja kuuluvat. (45 min.)
BRODERSKAP (ohj. Nicolo Donato): Homoja, uusnatseja ja Tanskaa - eikä silti jaksa kiinnostaa. Älkää menkö Rooman elokuvafestareille, sillä tämä huonosti kuvattu elokuva voitti siellä pääpalkinnon. (40 min.)
RUOTSALAINEN AVIOLIITTO (ohj. Jörgen Bergmark): Ikävystyttävä tarina tylsistä, keski-ikäisistä ruotsalaisista. (55 min.)

perjantai 1. lokakuuta 2010
Kafkamaista käytöstä
Monroen päiväkirjasta, sivu 14
Palatkaamme aikakoneella muutaman päivän päähän, Oikeusjutun erikoiseen näytökseen Niagaran KAVA-sarjassa.
Yksi: Vielä ensimmäisen kelan aikana nuorehko pariskunta kapuaa istuimiltaan ja poistuu salista. Syy? "Koska meille ei ollut kerrottu, että elokuva on dubattu."
Mutta?
Amerikkalais-brittiläis-ranskalaisesta tähdistöstään huolimatta Oikeusjuttu on ranskalainen elokuva. Orson Welles ei saanut sitä toteutettua muualla kuin Ranskassa ranskalaisella rahoituksella, tuottajina Michael ja Alexander Salkind. Ranskankielinen ääniraita on siis Oikeusjutun alkuperäinen ensi-iltaversio, olipa se sille kunniaksi eli ei. Kyse ei siten ollut - kuten useimmiten on asian laita - alkuperäisteoksen runtelemisesta.
Sivumennen sanoen, Oikeusjuttu on siitäkin kiehtova tapaus, että sen johdantojaksossa nähdään ns. neulanpäätekniikalla toteutettuja kuvia. Ne toteuttivat alan pioneerit Alexander Alexeieff ja Claire Parker, jotka esiteltiin viime maaliskuun filkkareilla osana ranskalaisen animaation kokonaisuutta.
Kaksi: Salin takaosassa keskellä riviä elokuvaa seurasi pahasti flunssainen nainen, joka yski koko leffan läpi. En tiedä, kumpi oli merkillisempää, se, että hän itsepäisesti istui leffan loppuun asti vai se, että hänen edessään istuvat antoivat lähimmäisensä yskiä niskaansa kaksi tuntia.
Missähän muualla kuin elokuvateatterissa vastaava olisi mahdollista? Tuskin edes bussissa kukaan antaisi kenenkään yskiä päälleen paria tuntia. Tapaus on siksi harvinainen, että mitään yhdessä sovittuja sääntöjä ei sitä koskien ole päässyt muodostumaan, mutta onhan hienotunteisuuden ja maalaisjärjen välillä mentävä joku raja. Elokuvateatteri on yhteinen tila, ei henkilökohtainen vuokraolohuone eivätkä oman kodin säännöt päde salissa. Jos on noin kipeä, on järkevintä jäädä kotiin vaikka leffa olisi kuinka houkutteleva: pelkästään hygieeniset seikat puhuvat tämän ajatuksen puolesta puhumattakaan keskittymistä häiritsevästä melusta.
Edellä kuvattu käy, surullista kyllä, esimerkiksi elokuvan asemasta kollektiivisella arvostusasteikolla. Jos Tampere-talon konsertissa tai teatterissa esiintyisi vastaavaa yskintää, sen aiheuttaja poistettaisiin hyvin ystävällisesti ja hyvin nopeasti. Mutta elokuvateattereilla ei ole enää edes paikannnäyttäjiä - ja käytössäännöt ovat sitä myöten hukassa.

Labels:
animaatio,
artikkelit,
kommentti,
mestariteos,
Rakas Päiväkirja,
Ranska,
Welles
sunnuntai 3. tammikuuta 2010
Pullan ja sirkushuvien vuosikymmen
Sarja taakse jätettyä vuosikymmentä elokuvan näkökulmasta käsitteleviä tekstejä.
2000-luku katsoo peiliin ja näkee menneisyytensä. Se on sille ihan oikein.
Jokainen elokuvan vuosikymmen onnistuu merkillisellä ja luonnottomalla tavalla luomaan illuusion, että sillä on vuosikymmenenä oma muista sisaruksistaan eroava luonteensa. Ikään kuin elokuva ei olisi orgaanisesti ja tauotta jatkuva prosessi, me kutsumme 1930-lukua "kultaiseksi vuosikymmeneksi" ja liitämme siihen arvostavia määreitä, kuten "hienostunut" ja "aistillinen" ja "tyylikäs" - ja toisaalta katsomme 1980-lukua nenäämme pitkin tuomiten sen pinnalliseksi ja rumaksi ja tyylittömäksi.
On kuitenkin vaikeaa tyydyttävästi perustella, miten kalenterissa vaihtuvat numerot liittyvät taiteen olemukseen. Kyse onkin rajallisen ihmisolennon pyrkimyksestä saada edes jotenkin haltuun itseään suurempia kokonaisuuksia niitä keinotekoisiin aitauksiin sulkemalla. Ja eikö siinä ole jotain sympaattista?
Joten jos otamme käteemme juuri päättyneen vuosikymmenen ja koitamme antaa sille oman luonteen, mitä havaintoja voimme tehdä tuosta eriskummallisesta esineestä, 2000-luvusta?
Kuten luonnollista onkin, elokuva muiden taidemuotojen lailla heijasteli aikansa muutoksia ja kollektiivista henkeä. Erityisen teräväpiirteisesti elokuvassa näkyi teknologian ja varsinkin IT-alan hurja laukka. Elokuva tuli tietokoneisiin, kännyköihin, DVD-levyille ja kotiteattereihin ja sitä myöten kuluttajakatsojien huomio keskittyi elokuvan ja sen esittämisen tekniikkaan: tärkeiksi keskustelunaiheiksi nousivat esimerkiksi se, oliko elokuva kuvattu filmille vai kovalevylle, millaista äänentoistoa elokuvateattereilta on vaadittava, onko digitaalisesta projisoinnista mihinkään ja vuosikymmenen saapuessa loppusuoralle kysymys kuvan kolmiulotteisuuden mahdollisuuksista. Välitön seuraus tästä oli suurtuotantojen paluu: 2000-luku oli enemmän kuin mitään muuta Spektaakkelin Vuosikymmen.
Tuottajatahon puolelta sen on täytynyt olla huikea riski, mutta se kannatti ennennäkemättömällä tavalla. Kävi ilmi, että suurilla yleisöryhmillä oli valtava sosiaalinen tarve tulla ulkoisen loistokkuuden tai ainakin Ison ja Mahtavan viettelemäksi. Valkokankaalta kaivattiin pienen elämän vastakohtaa; ainahan elokuvalta on janottu eskapismia, mutta ei pitkään aikaan näin kuivin suin. Fantasia - joka menestyi myös muilla areenoilla - valjastettiin elokuvan megabudjettien käyttövoimaksi, alkaen J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiasta, jonka parissa jo huomattavan uran luonut cinefiili Peter Jackson epäonnistui koko lailla täysin jääden pahemman kerran alkuperäisteoksen vangiksi. Elefanttitautinen ja kömpelö elokuvasarja lumosi joka tapauksessa mielikuvituksellisen maailmansa ja suuntaa näyttävien tehosteidensa avulla mahtavia yleisömääriä. Sen tietä seurasivat muut suursarjat kuten Karibian Merirosvot, Harry Potter ja Hämähäkkimies (joka suomennettiin Spider-Maniksi, mistä kiitämme). Näiden lisäksi spektaakkeli suuntautui ennen kaikkea antiikkiin. Filmatisoitiin Troija, Kuningas Arthur, Sparta (300) sekä huonoimmin kaikista Rooma, Ridley Scottin täydellisessä mahalaskussa Gladiator.
Traagista kaikessa tässä resurssien yltäkylläisessä tuhlaamisessa on, että käteen jäi niin kovin vähän. Spektaakkeli on arvostettava laji siinä missä muutkin, mutta vaikea: kun etualalle asetetaan ulkoisten puitteiden mahtavuus ja ilmaisun volyymi, hukkuvat älykkyys ja tyylikkyys liian helposti. 2000-luvun spektaakkelit jäävät tyypillisesti kertakäyttöviihdykkeiksi, joihin palatessaan jää turhaan kaipaamaan ajatuksia kiihdyttäviä näkemyksiä ja - mikä pahinta - aitoja tunteita.
Juno ei ole maailman paras elokuva, mutta sen loistava menestys on tärkeä merkkinä siitä, että pompöösin 2000-luvunkin aikana äly, nokkeluus ja huumori olivat paitsi mahdollisia, myös kykeneviä vangitsemaan suurten joukkojen huomion. Eikä Amelien, Little Miss Sunshinen, Sidewaysin, Station Agentin tai Painijan kohdalla ole kyse pelkästä valtavirran vastapainosta.
Sillä sirkushuvien viedessä studioiden vuosibudjetit, omaehtoinen elokuva vielä sinnitteli ja nosti silloin tällöin esiin kauniita kukkia. Siinä välimaastossa seikkaili omaperäisesti yksi ylitse muiden.
Quentin Tarantino on yllättävänkin, kohtuuttoman selkeästi viime vuosikymmenen "suurin". Se ei johdu pelkästään elokuvantekijän kiistattomasta lahjakkuudesta ja suvereeneista taidoista, vaan myös "kilpailun" suhteellisesta laimeudesta. Pitkin vuosikymmentä tehtiin kertakäyttöviihteen rinnalla myös briljanttia, kestävää elokuvataidetta kaikilla mantereilla (tämä on tietysti pelkkä oletus, sillä Suomen periferiaan ei valtoimenaan tuotu aasialaista tai afrikkalaista leffaa), mutta kaikista alalla toimijoista Tarantino loi kiihkeintä ja laadussa yhtenäisintä elokuvaa. Sikäli kuin osaan Suomen oloissa arvioida. Eurooppalaiset merkkimiehet, kuten Lars Von Trier, Mike Leigh tai Dardennen veljekset olivat loistavuudessaan kuitenkin epätasaisia maestroon verrattuna. Maanmiehistä esimerkiksi Coenin veljekset takeltelivat ajoittain. Eikä edes Tarantinon varteenotettavan kruununprinssin Paul Thomas Andersonin sinänsä nerokkaista elokuvista löydy aivan samaa voimaa. Tämä, kuten paljon edellä kirjoitetusta, on toki osin makuasia. Mutta jos tältä elokuvahullulta kysytään, ainoa Tarantinoon vakavasti verrattavissa oleva ohjaaja 2000-luvulla oli Terrence Malick - joka valmisti yhden ainokaisen elokuvan, The New World. Toki sitäkin kauniimman.
Tämä kaikki on tietysti tavallaan ensivaikutelmaa juuri päättyneestä ajanjaksosta ja pelkkää pinnan raapimista. Siitä johtuu muun muassa melkoinen keskitys amerikkalaiseen elokuvaan. Mutta mitä muuta voidaan sanoa? Elokuva muuttuu, on muuttunut, samoin sen perinteiset arvot. Kubrick, Bergman, Antonioni ja Altman ovat kuolleet ja heidän mukanaan tietty ideologinen perinne, käsitys siitä, että elokuva on yhden ihmisen omaehtoista hengen ilmausta. Godard, Rivette ja Marker elävät, mutta heidän elokuviaan ei tuoda moderneihin monisaliteattereihin - eikä edes ns. art house -teattereihin.
Lisääkin voidaan 2000-luvusta sanoa, mutta jääköön se toiseen kertaan ja vaihtuvaan näkökulmaan. Jopa Godard teki listoja...

2000-luku,
artikkelit,
arvostelu,
kommentti
torstai 17. syyskuuta 2009
Reunahuomautus suomalaisten suhteesta dokumenttielokuvaan
Hassua kyllä (vaikka asiassa ei vakavammin pohdittaessa ole mitään huvittavaa), suomalaiset eivät kollektiivina osaa arvostaa maansa dokumentaristien vahvaa tekijän taitoa. Sillä 1990-luvulta lähtien Suomi on kuulunut maailman kiinnostavimpiin dokumenttielokuvan tuottajiin. Samaan aikaan, kun näytelmäelokuvalle odotetaan joka vuosi pelastajaa – turhaan -, jää huomaamatta tosiseikka, että kotimaiset dokumenttielokuvat ovat niitä paremmin rakennettuja, mietitympiä ja viihdyttävämpiä. Siitä huolimatta kotimaisen elokuvatuotannon kaikkein elokuvallisimmat työt jäävät teattereissa vaille yleisöä. Televisionkin perinteen vaikutuksesta dokumentit miellettäneen asiaohjelmiksi, ja sellaiset katsotaan telkkarista. Asia on juuri päinvastoin: useimmat kotimaiset näytelmäelokuvat sopivat valkokankaita paremmin televisioon, kun taas taidokkaiden dokumenttien laadusta jotain sellaista välittyy teatterissa, mikä ei tule pintaan kansakunnan olohuoneiden nurkkiin tuijottamalla.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Melkein uutinen
Suomen suurimpien päivälehtien kulttuuriosastojen uutiskynnyksen oli ylittänyt hätkähdyttävä, yöunet vievä uutinen suomalaisen elokuvan hannibalmaisesti jyräävästä maailmanvalloituksesta: animaatio, Jussi-voittaja, Niko - lentäjän poika on päässyt listalle, josta valitaan ehdokkaat, joista Euroopan elokuva-akatemia valitsee vuoden parhaan animaation.
Toisin sanoen, Niko on ehdolla päästä ehdolle. Mikä on uutinen.
Tämän esimerkin innoittamina haluamme ehdottaa, että Suomen elokuva-alalla siirrytään käytäntöön, jossa vuoden elokuvatuotannosta valitaan 3-5 elokuvaa listalle, josta valitaan se elokuva, joka lähetetään Yhdysvaltain elokuva-akatemialle, joka valitsee heille lähetetyistä elokuvista parhaan vieraskielisen/ulkomaisen elokuvan ehdokkaat. Listasta laaditaan lehdistötiedote kaikkia tiedotusvälineitä varten. Mitä ennen on luonnollisesti julkaistu lehdistötiedote mainittuun uuteen käytäntöön siirtymisestä.
Jäämme odottamaan, että tämä ehdotus ylittää uutiskynnyksen.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)