Sarja taakse jätettyä vuosikymmentä elokuvan näkökulmasta käsitteleviä tekstejä.
2000-luku katsoo peiliin ja näkee menneisyytensä. Se on sille ihan oikein.
Jokainen elokuvan vuosikymmen onnistuu merkillisellä ja luonnottomalla tavalla luomaan illuusion, että sillä on vuosikymmenenä oma muista sisaruksistaan eroava luonteensa. Ikään kuin elokuva ei olisi orgaanisesti ja tauotta jatkuva prosessi, me kutsumme 1930-lukua "kultaiseksi vuosikymmeneksi" ja liitämme siihen arvostavia määreitä, kuten "hienostunut" ja "aistillinen" ja "tyylikäs" - ja toisaalta katsomme 1980-lukua nenäämme pitkin tuomiten sen pinnalliseksi ja rumaksi ja tyylittömäksi.
On kuitenkin vaikeaa tyydyttävästi perustella, miten kalenterissa vaihtuvat numerot liittyvät taiteen olemukseen. Kyse onkin rajallisen ihmisolennon pyrkimyksestä saada edes jotenkin haltuun itseään suurempia kokonaisuuksia niitä keinotekoisiin aitauksiin sulkemalla. Ja eikö siinä ole jotain sympaattista?
Joten jos otamme käteemme juuri päättyneen vuosikymmenen ja koitamme antaa sille oman luonteen, mitä havaintoja voimme tehdä tuosta eriskummallisesta esineestä, 2000-luvusta?
Kuten luonnollista onkin, elokuva muiden taidemuotojen lailla heijasteli aikansa muutoksia ja kollektiivista henkeä. Erityisen teräväpiirteisesti elokuvassa näkyi teknologian ja varsinkin IT-alan hurja laukka. Elokuva tuli tietokoneisiin, kännyköihin, DVD-levyille ja kotiteattereihin ja sitä myöten kuluttajakatsojien huomio keskittyi elokuvan ja sen esittämisen tekniikkaan: tärkeiksi keskustelunaiheiksi nousivat esimerkiksi se, oliko elokuva kuvattu filmille vai kovalevylle, millaista äänentoistoa elokuvateattereilta on vaadittava, onko digitaalisesta projisoinnista mihinkään ja vuosikymmenen saapuessa loppusuoralle kysymys kuvan kolmiulotteisuuden mahdollisuuksista. Välitön seuraus tästä oli suurtuotantojen paluu: 2000-luku oli enemmän kuin mitään muuta Spektaakkelin Vuosikymmen.
Tuottajatahon puolelta sen on täytynyt olla huikea riski, mutta se kannatti ennennäkemättömällä tavalla. Kävi ilmi, että suurilla yleisöryhmillä oli valtava sosiaalinen tarve tulla ulkoisen loistokkuuden tai ainakin Ison ja Mahtavan viettelemäksi. Valkokankaalta kaivattiin pienen elämän vastakohtaa; ainahan elokuvalta on janottu eskapismia, mutta ei pitkään aikaan näin kuivin suin. Fantasia - joka menestyi myös muilla areenoilla - valjastettiin elokuvan megabudjettien käyttövoimaksi, alkaen J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiasta, jonka parissa jo huomattavan uran luonut cinefiili Peter Jackson epäonnistui koko lailla täysin jääden pahemman kerran alkuperäisteoksen vangiksi. Elefanttitautinen ja kömpelö elokuvasarja lumosi joka tapauksessa mielikuvituksellisen maailmansa ja suuntaa näyttävien tehosteidensa avulla mahtavia yleisömääriä. Sen tietä seurasivat muut suursarjat kuten Karibian Merirosvot, Harry Potter ja Hämähäkkimies (joka suomennettiin Spider-Maniksi, mistä kiitämme). Näiden lisäksi spektaakkeli suuntautui ennen kaikkea antiikkiin. Filmatisoitiin Troija, Kuningas Arthur, Sparta (300) sekä huonoimmin kaikista Rooma, Ridley Scottin täydellisessä mahalaskussa Gladiator.
Traagista kaikessa tässä resurssien yltäkylläisessä tuhlaamisessa on, että käteen jäi niin kovin vähän. Spektaakkeli on arvostettava laji siinä missä muutkin, mutta vaikea: kun etualalle asetetaan ulkoisten puitteiden mahtavuus ja ilmaisun volyymi, hukkuvat älykkyys ja tyylikkyys liian helposti. 2000-luvun spektaakkelit jäävät tyypillisesti kertakäyttöviihdykkeiksi, joihin palatessaan jää turhaan kaipaamaan ajatuksia kiihdyttäviä näkemyksiä ja - mikä pahinta - aitoja tunteita.
Juno ei ole maailman paras elokuva, mutta sen loistava menestys on tärkeä merkkinä siitä, että pompöösin 2000-luvunkin aikana äly, nokkeluus ja huumori olivat paitsi mahdollisia, myös kykeneviä vangitsemaan suurten joukkojen huomion. Eikä Amelien, Little Miss Sunshinen, Sidewaysin, Station Agentin tai Painijan kohdalla ole kyse pelkästä valtavirran vastapainosta.
Sillä sirkushuvien viedessä studioiden vuosibudjetit, omaehtoinen elokuva vielä sinnitteli ja nosti silloin tällöin esiin kauniita kukkia. Siinä välimaastossa seikkaili omaperäisesti yksi ylitse muiden.
Quentin Tarantino on yllättävänkin, kohtuuttoman selkeästi viime vuosikymmenen "suurin". Se ei johdu pelkästään elokuvantekijän kiistattomasta lahjakkuudesta ja suvereeneista taidoista, vaan myös "kilpailun" suhteellisesta laimeudesta. Pitkin vuosikymmentä tehtiin kertakäyttöviihteen rinnalla myös briljanttia, kestävää elokuvataidetta kaikilla mantereilla (tämä on tietysti pelkkä oletus, sillä Suomen periferiaan ei valtoimenaan tuotu aasialaista tai afrikkalaista leffaa), mutta kaikista alalla toimijoista Tarantino loi kiihkeintä ja laadussa yhtenäisintä elokuvaa. Sikäli kuin osaan Suomen oloissa arvioida. Eurooppalaiset merkkimiehet, kuten Lars Von Trier, Mike Leigh tai Dardennen veljekset olivat loistavuudessaan kuitenkin epätasaisia maestroon verrattuna. Maanmiehistä esimerkiksi Coenin veljekset takeltelivat ajoittain. Eikä edes Tarantinon varteenotettavan kruununprinssin Paul Thomas Andersonin sinänsä nerokkaista elokuvista löydy aivan samaa voimaa. Tämä, kuten paljon edellä kirjoitetusta, on toki osin makuasia. Mutta jos tältä elokuvahullulta kysytään, ainoa Tarantinoon vakavasti verrattavissa oleva ohjaaja 2000-luvulla oli Terrence Malick - joka valmisti yhden ainokaisen elokuvan, The New World. Toki sitäkin kauniimman.
Tämä kaikki on tietysti tavallaan ensivaikutelmaa juuri päättyneestä ajanjaksosta ja pelkkää pinnan raapimista. Siitä johtuu muun muassa melkoinen keskitys amerikkalaiseen elokuvaan. Mutta mitä muuta voidaan sanoa? Elokuva muuttuu, on muuttunut, samoin sen perinteiset arvot. Kubrick, Bergman, Antonioni ja Altman ovat kuolleet ja heidän mukanaan tietty ideologinen perinne, käsitys siitä, että elokuva on yhden ihmisen omaehtoista hengen ilmausta. Godard, Rivette ja Marker elävät, mutta heidän elokuviaan ei tuoda moderneihin monisaliteattereihin - eikä edes ns. art house -teattereihin.
Lisääkin voidaan 2000-luvusta sanoa, mutta jääköön se toiseen kertaan ja vaihtuvaan näkökulmaan. Jopa Godard teki listoja...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti