Reunahuomautus suomalaisten suhteesta dokumenttielokuvaan

Hassua kyllä (vaikka asiassa ei vakavammin pohdittaessa ole mitään huvittavaa), suomalaiset eivät kollektiivina osaa arvostaa maansa dokumentaristien vahvaa tekijän taitoa. Sillä 1990-luvulta lähtien Suomi on kuulunut maailman kiinnostavimpiin dokumenttielokuvan tuottajiin. Samaan aikaan, kun näytelmäelokuvalle odotetaan joka vuosi pelastajaa – turhaan -, jää huomaamatta tosiseikka, että kotimaiset dokumenttielokuvat ovat niitä paremmin rakennettuja, mietitympiä ja viihdyttävämpiä. Siitä huolimatta kotimaisen elokuvatuotannon kaikkein elokuvallisimmat työt jäävät teattereissa vaille yleisöä. Televisionkin perinteen vaikutuksesta dokumentit miellettäneen asiaohjelmiksi, ja sellaiset katsotaan telkkarista. Asia on juuri päinvastoin: useimmat kotimaiset näytelmäelokuvat sopivat valkokankaita paremmin televisioon, kun taas taidokkaiden dokumenttien laadusta jotain sellaista välittyy teatterissa, mikä ei tule pintaan kansakunnan olohuoneiden nurkkiin tuijottamalla.