R&A:n etelä-korealaisissa mainingeissa.
Aasialainen mies herää makuupussissaan, nousee raskaasti ylös ja avaa teltan vetoketjuoven. Teltan ulkopuolella on olohuone. Talossa on niin kylmä, että hänen on ollut pystytettävä teltta saadakseen riittävän lämpimän tilan nukkumiseen. Askareet jatkuvat arkisesti, arki jatkuu askareisesti: haetaan lunta pihalta ja sulatetaan siitä juomavettä; tehdään ruokaa, joka hotkitaan nopeasti aisti-iloa tuntematta, espressokahvi valmistuu itse tehdyssä keittimessä. Illalla juodaan alkoholia ja kirjoitetaan läppärillä muutama rivi, sitten teltan ovi sulkeutuu.
Olohuoneen teltassa asuu keski-ikäinen mies nimeltä Kim Ki-duk, merkittävän, 15 elokuvaa käsittävän uran luonut etelä-korealainen ohjaaja, ja tämä on Arirang, hänen kirjeensä horisontin taakse haipuneelle ulkomaailmalle. Arirangissa Kim Ki-duk yrittää selittää paitsi meille myös itselleen, miksi hän on kiihkeän luomiskauden jälkeen päätynyt elämään viimeiset kolme vuotta askeettisissa oloissa jonkin etelä-korealaisen pikkukaupungin laitamilla elokuvia tekemättä.
Arirang ei saanut R&A:ssa liikaa sympatiaa puolelleen. Perustelut olivat ymmärrettävät: Arirangiin suhtauduttiin itseään säälivänä ruikutuksena ja todennäköisenä väärennöksenä - mitä todisteita meillä on siitä, että Arirang on totta eikä sepitettä?
Toisaalta, mitä painavia perusteluja meillä on olla uskomatta, että Kim Ki-duk on tosissaan?
Mutta Arirangin voi katsoa sekä dokumenttina että fiktiona ja löytää siitä paljon antoisaa. Teos on kertomus kriisiin joutuneesta elokuvantekijästä, joka ei pysty kohtaamaan viimeisimmässä elokuvassaan löytämiään uhkakuvia: Dream-nimisen elokuvan naisnäyttelijä on ollut vähällä kuolla onnettomuudessa kesken otoksen. Mitään korjaamatonta ei ole sattunut, mutta ohjaaja menee shokkiin ja vetäytyy yhteisöstä.
Arirang on jostakin syvältä, syvältä psyykestä kumpuava purkaus, jossa Kim lukee elämäntarinansa parhaiten tuntemalleen kankaalle: elokuvaksi. Hän pohtii yhteyksiä lapsuutensa eristyneisyyden ja aikuisen iän ryhmätyötä vaativan ammatin välillä, ruoskii heikkouksiaan, puntaroi asemaansa elokuvayhteisössä usein palkittuna auteurina, huutaa ja laulaa, suoraan kameralle. Hän purskahtaa hillittömään itkuun katsellessaan läppäriltä hienointa ohjaamaansa jaksoa, pääteoksensa Viisi vuodenaikaa loppukohtausta, jossa hän itse esittää syyllisyyden painamaa munkkikokelasta rituaalimaisella koetusretkellä kiipeämässä pienen vuoren laelle, josta näkyy keskellä laakson pohjalla lepäävää järveä kelluva pikkuruinen temppeli.
Ei mikään ihme, että monet kokevat Arirangissa katsovansa itsekeskeistä, kliseistä psykoterapiaa. Mutta...Arirang on samalla niin kovin, kovin inhimillinen. Se kuvaa ihmisen perustilaa, yksinäisyyttä, liian kauan kestänyttä. Se kuvaa tarvetta kaikesta huolimatta saada jokin kontakti oman kokemuksen ulkopuolelle. Ja se kuvaa epätoivoisiin mittoihin kasvavaa tarvetta päästä tekemään "omaa juttua" eli elokuvaa.
Sitä Kim tekeekin. Arirangin työryhmä käsittää tasan yhden henkilön. Se on kuvattu surkealla digikameralla, jonka jälki on esteettisesti katsoen kamalaa. Mutta työn jäljestä näkee, että sen takana on kokenut elokuvantekijä: kompositiot ovat kypsiä, luonnollisia ja tarkkoja, leikkauksen rytmi sellaista, että sitä voisi käyttää esimerkkinä opetustilanteessa. Kokonaisuus ei ole sinne tänne huitomista, vaan johdonmukainen rakennelma. Alussa päähenkilö - ainoa henkilö - nähdään pohjakosketuksessa, lopussa demoneitaan tuulettanut Kim alkaa tehdä jälleen elokuvaa.
Arirang voitti viime keväänä Cannesin Un Certain Regard -sarjan. Tuomaristo näki silloin useimpia katsojia syvemmälle.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste HIFF. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste HIFF. Näytä kaikki tekstit
lauantai 8. lokakuuta 2011
perjantai 7. lokakuuta 2011
Näin paholaisen R&A:ssa
R&A:n etelä-korealaisissa mainingeissa.
Tunnelmallinen ja rajuotteinen I Saw The Devil (Akmareul Boatda) lukeutui festivaaliviikon kirkkaimpiin yllätyksiin. Lähes kaksi ja puolituntinen sarjamurhaajatrilleri rakentuu yllättävästi, sillä siinä vaiheessa kun hallituksen huippuagentti yhyttää morsiamensa paloitelleen psykopaatin, on elokuvasta jäljellä vielä kolme neljännestä! Juonen selostaminen tästä eteenpäin olisi turhaa ilon pilaamista. Sen sijaan voi kuluttaa näppäimistöä valittaakseen siitä, ettei Kim Jee-woonin ohjausta ole tuotu Suomen kankaille, mistä sille kyllä löytyisi oma sijansa, kun kerran tarinan hirviönäkin nähdään Oldboysta tuttu mahtava etelä-korealainen luonnenäyttelijä Choi Min-sik. Hänen upea metodinäyttelemisensä tuottaa filmille hämmästyttävän tuoreen oloisen murhaajaprofiilin, joka vertautuu pää pystyssä alan parhaisiin muotokuviin - joita, kuten tiedämme, riittää sankoin joukoin.
I Saw The Devil on kuvastoltaan moderniin tapaan sangen raakaa. Erinäiset ruumiinosat saavat osakseen kerrassaan surkuteltavaa kohtelua. Kiinnostavasti elokuvan hieno, melodraamaan vivahtava tyylitaju kuitenkin vähentää graafisuuden tuntua, millä I Saw The Devil jää Hostelin ja Martyrsin edustaman kidutuspornon ulkopuolelle. Sekään ei haittaa, että käsikirjoittaja Park Hoon Jungilla on ihan oikea tarina kerrottavanaan. Tylyyn, angstiseen, mutta vetävään elokuvaan on upotettu myös aivan yllättäviin paikkoihin kovan luokan tipautuksia á la musta huumori, jotka tekevät pullan syönnistä elokuvan aikana hengenvaarallista puuhaa.
Osaavasti kerrotun tarinan pinnan alta paljastuu dialektisella janalla pahuutta tutkiva esitys, jonka nimi jo ulottaa moneen suuntaan. Paitsi elokuvan henkilöt, paholaisen on nähnyt myös kirjoittaja - sekä katsojat.
Tunnelmallinen ja rajuotteinen I Saw The Devil (Akmareul Boatda) lukeutui festivaaliviikon kirkkaimpiin yllätyksiin. Lähes kaksi ja puolituntinen sarjamurhaajatrilleri rakentuu yllättävästi, sillä siinä vaiheessa kun hallituksen huippuagentti yhyttää morsiamensa paloitelleen psykopaatin, on elokuvasta jäljellä vielä kolme neljännestä! Juonen selostaminen tästä eteenpäin olisi turhaa ilon pilaamista. Sen sijaan voi kuluttaa näppäimistöä valittaakseen siitä, ettei Kim Jee-woonin ohjausta ole tuotu Suomen kankaille, mistä sille kyllä löytyisi oma sijansa, kun kerran tarinan hirviönäkin nähdään Oldboysta tuttu mahtava etelä-korealainen luonnenäyttelijä Choi Min-sik. Hänen upea metodinäyttelemisensä tuottaa filmille hämmästyttävän tuoreen oloisen murhaajaprofiilin, joka vertautuu pää pystyssä alan parhaisiin muotokuviin - joita, kuten tiedämme, riittää sankoin joukoin.
I Saw The Devil on kuvastoltaan moderniin tapaan sangen raakaa. Erinäiset ruumiinosat saavat osakseen kerrassaan surkuteltavaa kohtelua. Kiinnostavasti elokuvan hieno, melodraamaan vivahtava tyylitaju kuitenkin vähentää graafisuuden tuntua, millä I Saw The Devil jää Hostelin ja Martyrsin edustaman kidutuspornon ulkopuolelle. Sekään ei haittaa, että käsikirjoittaja Park Hoon Jungilla on ihan oikea tarina kerrottavanaan. Tylyyn, angstiseen, mutta vetävään elokuvaan on upotettu myös aivan yllättäviin paikkoihin kovan luokan tipautuksia á la musta huumori, jotka tekevät pullan syönnistä elokuvan aikana hengenvaarallista puuhaa.
Osaavasti kerrotun tarinan pinnan alta paljastuu dialektisella janalla pahuutta tutkiva esitys, jonka nimi jo ulottaa moneen suuntaan. Paitsi elokuvan henkilöt, paholaisen on nähnyt myös kirjoittaja - sekä katsojat.
torstai 29. syyskuuta 2011
Drive - b-leffan paluu
R&A:n mainingeissa
Ei.
Tästä ei tule hyvää artikkelia, tunnen sen jo aloittaessani.
Vika on siinä, etteivät ajatusteni päällimmäiset, aktiivisimmat kerrokset askaroi itse puheena olevan elokuvan parissa, vaan tässä toisarvoisessa kysymyksessä: miksi Nicolas Winding Refn palkittiin keväällä Cannesin parhaana ohjaajana tästä Drivesta?
Ei pidä ymmärtää tarkoituksella väärin, en suinkaan lähde mollaamaan Refnin ohjausta. Jos jotakin, niin Drive on hyvin ohjattu lajityyppielokuva. Mutta mitään silmiinpistävän omintakeista siinä ei tapaa paitsi tietysti, jos ei ole nähnyt montaa elokuvaa elämässään. Jos on nuori.
Robert DeNiron johtama Cannesin jury oli tuskin nuori, ja he ovat taatusti nähneet elokuvia.
(Ei tästä tule mitään.)
Eräs Driven keskushenkilöistä kertoo historiastaan tähän tapaan: "Minä tuotin ennen elokuvia. Nopeata toimintaa, autotakaa-ajoja ja sen sellaista. Joku kriitikko kutsui niitä "eurooppalaisiksi". Minusta ne olivat roskaa." Ironiaa tai ei, Drive viittaa tässä itseensä. Se on pohjimmiltaan tyylitelty b-elokuva ja kioskikirjallisuutta valkokankaalla, kuluneista aineksista kyhätty, mutta itseluottamuksella ja taidolla valmistettu. Tällaiset "pienet" elokuvat ovat aina olleet kuin maan suola elokuvan ystäville.
Nautittavuudestaan huolimatta Drivesta puuttuu kuitenkin lataus, joka on ominainen b-elokuvien aatelille. Siinä ei esimerkiksi ole Vanishing Pointin zeitgeistia, Monte Hellmanin eksistentiaalista pohjaa tai ilmeisimmän esikuvan, Driverin, jäänkylmää melvilleläistä karuutta. Viimeksi mainittu Walter Hillin pääteos tulee Refnin teosta katsoessa aivan erityisesti mieleen. Drive häviää esikuvalleen suunnilleen sen viimeisen r:n verran.
Driven skenaariossa esiintyy pelkkiä perustilanteita ja -hahmoja. Ensimmäinen kohtaus tuntuu melkein luotaantyöntävän kliseiseltä Kuskin selittäessä toimintaperiaatteitaan puhelimitse tulevalle työnantajalleen. Viimeksi tämä nähtiin Transporterissa. Päähenkilö on jälleen yksi antisankari vailla nimeä ja menneisyyttä yksinäisten sielujen miljoonakaupungissa. Kuvioon kuuluu järjestäytynyttä rikollisuutta, kohtalokas keikka, tietysti miljoona dollaria - ja tyttö. Autolla ajoa tarjotaan yllättävän kitsaasti. Eikä kovin paljoa oteta irti myöskään päähenkilön osa-aikatyöstä elokuvien stunt-ajajana.
Kuski on Ryan Goslingin kaltaiselle taiturille helppo pala. Aivan turha tulla selittämään, etteikö rooli olisi ollut Goslingille piece of cake. Näyttelijä tekee keskittynyttä työtä harvasanaisena keskushenkilönä, mutta Lars ja se ainoa oikean kaltaista briljeerausta ei nyt nähdä. Kohtauksissa suloisen Carey Mulliganin kanssa on sähköä, jota muu elokuva olisi kaivannut, eikä Gosling peittele roolin pohjimmaltaan psykopaattisia perusvirityksiä: tapporuma hopeinen skorpionitakki pysyy päällä, roiskui mitä roiskui. Ja kyllähän sitten roiskuukin.
Yksi USA:n rakastetuimmista pitkän linjan koomikoista, Albert Brooks, kääntää kelkkansa ja tekee painokkaasti tarinan isoimman pahiksen. Tämä ei arvattavasti jää amerikkalaisilta kriitikoilta huomaamatta. (Ei tämä nyt vieläkään oikein...)
Mitä persoonallista Refnin harkitussa ohjauksessa on, liittyy hänen musiikin käyttöönsä. Erikoinen syntikkapop liikuttaa assosiaatiot 70-luvulta 80-luvun puolelle. Erityisen tehokkaasti soi Collegen A Real Hero. Jotakin, jokin kohtalokkuuden tunne jää kuitenkin uupumaan. Drive on tyylikkyydestään huolimatta niin ohut ja niin nähty, että sitä ei katso erityisen eläytyen. Kylmimmiksi jäävät tärkeät perhekeskeiset kohtaukset, joissa Kuski kommunikoi naapurin äidin ja tämän pojan kanssa. Jotenkin Drive ei tunnu keskustelevan lainkaan oman aikansa kanssa, ja kenties tämä vaikuttaa sen tunneköyhyyteen. (Mene ja tiedä.)
R&A-katalogissa Drivea verrattiin Driverin lisäksi toiseen kulttiteokseen Elää ja kuolla L.A.:ssa. Drive sijoittuu näiden kahden välimaastoon yhdentekevämpänä kuin Driver, mutta selvästi Friedkinin ohjauksen edelle.
Ei.
Tästä ei tule hyvää artikkelia, tunnen sen jo aloittaessani.
Vika on siinä, etteivät ajatusteni päällimmäiset, aktiivisimmat kerrokset askaroi itse puheena olevan elokuvan parissa, vaan tässä toisarvoisessa kysymyksessä: miksi Nicolas Winding Refn palkittiin keväällä Cannesin parhaana ohjaajana tästä Drivesta?
Ei pidä ymmärtää tarkoituksella väärin, en suinkaan lähde mollaamaan Refnin ohjausta. Jos jotakin, niin Drive on hyvin ohjattu lajityyppielokuva. Mutta mitään silmiinpistävän omintakeista siinä ei tapaa paitsi tietysti, jos ei ole nähnyt montaa elokuvaa elämässään. Jos on nuori.
Robert DeNiron johtama Cannesin jury oli tuskin nuori, ja he ovat taatusti nähneet elokuvia.
(Ei tästä tule mitään.)
Eräs Driven keskushenkilöistä kertoo historiastaan tähän tapaan: "Minä tuotin ennen elokuvia. Nopeata toimintaa, autotakaa-ajoja ja sen sellaista. Joku kriitikko kutsui niitä "eurooppalaisiksi". Minusta ne olivat roskaa." Ironiaa tai ei, Drive viittaa tässä itseensä. Se on pohjimmiltaan tyylitelty b-elokuva ja kioskikirjallisuutta valkokankaalla, kuluneista aineksista kyhätty, mutta itseluottamuksella ja taidolla valmistettu. Tällaiset "pienet" elokuvat ovat aina olleet kuin maan suola elokuvan ystäville.
Nautittavuudestaan huolimatta Drivesta puuttuu kuitenkin lataus, joka on ominainen b-elokuvien aatelille. Siinä ei esimerkiksi ole Vanishing Pointin zeitgeistia, Monte Hellmanin eksistentiaalista pohjaa tai ilmeisimmän esikuvan, Driverin, jäänkylmää melvilleläistä karuutta. Viimeksi mainittu Walter Hillin pääteos tulee Refnin teosta katsoessa aivan erityisesti mieleen. Drive häviää esikuvalleen suunnilleen sen viimeisen r:n verran.
Driven skenaariossa esiintyy pelkkiä perustilanteita ja -hahmoja. Ensimmäinen kohtaus tuntuu melkein luotaantyöntävän kliseiseltä Kuskin selittäessä toimintaperiaatteitaan puhelimitse tulevalle työnantajalleen. Viimeksi tämä nähtiin Transporterissa. Päähenkilö on jälleen yksi antisankari vailla nimeä ja menneisyyttä yksinäisten sielujen miljoonakaupungissa. Kuvioon kuuluu järjestäytynyttä rikollisuutta, kohtalokas keikka, tietysti miljoona dollaria - ja tyttö. Autolla ajoa tarjotaan yllättävän kitsaasti. Eikä kovin paljoa oteta irti myöskään päähenkilön osa-aikatyöstä elokuvien stunt-ajajana.
Kuski on Ryan Goslingin kaltaiselle taiturille helppo pala. Aivan turha tulla selittämään, etteikö rooli olisi ollut Goslingille piece of cake. Näyttelijä tekee keskittynyttä työtä harvasanaisena keskushenkilönä, mutta Lars ja se ainoa oikean kaltaista briljeerausta ei nyt nähdä. Kohtauksissa suloisen Carey Mulliganin kanssa on sähköä, jota muu elokuva olisi kaivannut, eikä Gosling peittele roolin pohjimmaltaan psykopaattisia perusvirityksiä: tapporuma hopeinen skorpionitakki pysyy päällä, roiskui mitä roiskui. Ja kyllähän sitten roiskuukin.
Yksi USA:n rakastetuimmista pitkän linjan koomikoista, Albert Brooks, kääntää kelkkansa ja tekee painokkaasti tarinan isoimman pahiksen. Tämä ei arvattavasti jää amerikkalaisilta kriitikoilta huomaamatta. (Ei tämä nyt vieläkään oikein...)
Mitä persoonallista Refnin harkitussa ohjauksessa on, liittyy hänen musiikin käyttöönsä. Erikoinen syntikkapop liikuttaa assosiaatiot 70-luvulta 80-luvun puolelle. Erityisen tehokkaasti soi Collegen A Real Hero. Jotakin, jokin kohtalokkuuden tunne jää kuitenkin uupumaan. Drive on tyylikkyydestään huolimatta niin ohut ja niin nähty, että sitä ei katso erityisen eläytyen. Kylmimmiksi jäävät tärkeät perhekeskeiset kohtaukset, joissa Kuski kommunikoi naapurin äidin ja tämän pojan kanssa. Jotenkin Drive ei tunnu keskustelevan lainkaan oman aikansa kanssa, ja kenties tämä vaikuttaa sen tunneköyhyyteen. (Mene ja tiedä.)
R&A-katalogissa Drivea verrattiin Driverin lisäksi toiseen kulttiteokseen Elää ja kuolla L.A.:ssa. Drive sijoittuu näiden kahden välimaastoon yhdentekevämpänä kuin Driver, mutta selvästi Friedkinin ohjauksen edelle.
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
Tähän päättyy R&A
Monroe R&A:ssa 2011
Tämä kirppuinen skribentti päättää noin tunnin päästä leffafestarinsa kimki-dukilla. Mitäpä Rakkautta ja Anarkiaa olisi ilman Korean originellia? Kim Ki-Duk on perinyt Beat Takeshin paikan festivaalin ruumiillistumana teoksillaan, joissa todellakin sukellellaan rakkauden ja anarkian risteyskohdassa. On sanalla sanoen täydellistä antaa Kim Ki-Dukin videoteoksen Arirang päättää nämä kekkerit tältä vuodelta. Turhan useinhan R&A:ssa rakkaus tarkoittaa pornoa ja anarkia väkivaltaa, mutta KKD on aito asia.
Arirangin jälkeen - oikeammin sen lisäksi - on vielä monta elokuvaa kirjoitettavana muistiin. Yhdessä tarkasteltuna kaikki viimeisen kymmenen päivää tajuntaa mörssänneet elokuvat muodostavat kokonaisuuden, joka yllättää laadukkuudellaan. Varsinaisia huteja ei tullut vastaan yhtäkään paitsi tylsä Incidies, mutta sekään ei ollut mitenkään turha teos - olisin vain mieluummin nähnyt näytelmän, johon se perustui. Varsinaisia huipputeoksia ei tosin niitäkään ollut montaa: Play ja Once Upon A Time In Anatolia tekivät suurimman vaikutuksen, mutta eivät nekään nousseet muutaman viikon takaisen Torinon hevosen osoittamalle tasolle.
Monet näytöksistä, joihin otin osaa, täyttivät penkkirivit laidasta laitaan. Pienimmän yleisömenestyksen sai kolmetuntinen Bollywood-ihanuus Zindagi na milegi dobara. Mitä luultavimmin kestonsa vuoksi leffa houkutti Maxim 1:een reilun parikymmentä erittäin hyvin viihtynyttä katsojaa.
Kaikkiaan kolme monroelaista osallistui tai yritti osallistua R&A:han. Minä olin heistä ahkerin penkinkuluttaja. Muilla ei ollut vastaavaa onnea. Päivän reissulla ja hyvin rajoitetulla ajalla liikkunut monroelainen ei saanut lippua mihinkään. Toinen, joka talkoili kolme ja puoli päivää, kävi sinä aikana järjestelmällisesti katsomassa tarjonnan kehnoimmat palat Eetusta ja Konnasta sekä Elokuusta alkaen. Hyvää tuulta riitti silti kaikilla.
Nyt on siis vielä Arirang jäljellä ja muutama juttu liukuhihnalla.
Antoisat elokuvajuhlat summa summarum.
Tämä kirppuinen skribentti päättää noin tunnin päästä leffafestarinsa kimki-dukilla. Mitäpä Rakkautta ja Anarkiaa olisi ilman Korean originellia? Kim Ki-Duk on perinyt Beat Takeshin paikan festivaalin ruumiillistumana teoksillaan, joissa todellakin sukellellaan rakkauden ja anarkian risteyskohdassa. On sanalla sanoen täydellistä antaa Kim Ki-Dukin videoteoksen Arirang päättää nämä kekkerit tältä vuodelta. Turhan useinhan R&A:ssa rakkaus tarkoittaa pornoa ja anarkia väkivaltaa, mutta KKD on aito asia.
Arirangin jälkeen - oikeammin sen lisäksi - on vielä monta elokuvaa kirjoitettavana muistiin. Yhdessä tarkasteltuna kaikki viimeisen kymmenen päivää tajuntaa mörssänneet elokuvat muodostavat kokonaisuuden, joka yllättää laadukkuudellaan. Varsinaisia huteja ei tullut vastaan yhtäkään paitsi tylsä Incidies, mutta sekään ei ollut mitenkään turha teos - olisin vain mieluummin nähnyt näytelmän, johon se perustui. Varsinaisia huipputeoksia ei tosin niitäkään ollut montaa: Play ja Once Upon A Time In Anatolia tekivät suurimman vaikutuksen, mutta eivät nekään nousseet muutaman viikon takaisen Torinon hevosen osoittamalle tasolle.
Monet näytöksistä, joihin otin osaa, täyttivät penkkirivit laidasta laitaan. Pienimmän yleisömenestyksen sai kolmetuntinen Bollywood-ihanuus Zindagi na milegi dobara. Mitä luultavimmin kestonsa vuoksi leffa houkutti Maxim 1:een reilun parikymmentä erittäin hyvin viihtynyttä katsojaa.
Kaikkiaan kolme monroelaista osallistui tai yritti osallistua R&A:han. Minä olin heistä ahkerin penkinkuluttaja. Muilla ei ollut vastaavaa onnea. Päivän reissulla ja hyvin rajoitetulla ajalla liikkunut monroelainen ei saanut lippua mihinkään. Toinen, joka talkoili kolme ja puoli päivää, kävi sinä aikana järjestelmällisesti katsomassa tarjonnan kehnoimmat palat Eetusta ja Konnasta sekä Elokuusta alkaen. Hyvää tuulta riitti silti kaikilla.
Nyt on siis vielä Arirang jäljellä ja muutama juttu liukuhihnalla.
Antoisat elokuvajuhlat summa summarum.
lauantai 24. syyskuuta 2011
Medianeras - ennustusarvio
Monroe R&A:ssa 2011
Noin vuonna 2015 Hollywood tekee Medianerasin uusiksi. Tuottajana toimii Fox Searchlight tai Weinstein Company. Englanninkielinen nimi on Side Walls, jolla sitä levitetään myös muualla maailmassa paitsi Ranskassa (jossa sille annetaan nimeksi Le fabuleux destin du Martin et Marianne). Buenos Aires vaihtuu New Yorkiin tai, jos oikein huonosti käy, Los Angelesiin. Mikäli tuotantokustannukset saadaan painettua tarpeeksi alas, myös San Franciscolla on jännittävän arkkitehtuurinsa takia mahdollisuutensa, etenkin, jos vastaavan tuottajan lähisukulaisia elelee siellä.
Pääosiin Martiniksi ja Marianneksi kiinnitetään Ryan Gosling ja Anne Hathaway. Tai Joseph Gordon-Levitt ja Natalie Portman. Ehkä jopa Ellen Page ja Seth Rogen ovat mahdollisia, jos Judd Apatow kiinnostuu sovituksesta. Tärkeää on tähtien tunnistettavuus avaindemografioissa, mutta lopullisen päätöksen sanelee kirjanpito-osasto. Mainostrailereissa tähdet ovat Academy Award Winnersejä tai Nomineeita. Joka tapauksessa, pääosien esittäjät tekevät osaavan sympaattista ja hauskaa työtä Jason Reitmanin, Marc Forsterin tai ehkä vaihtelua etsivän Gore Verbinskin ohjauksessa.
Kivan musiikin elokuvaan tekee Yo La Tengo.
Side Walls tulee ensi-iltaan elokuussa ja tekee kotimaan markkinoilla prikulleen saman kassatuloksen kuin Little Miss Sunshine.
Side Walls saa lähes kaikissa yhdysvaltalaisissa krittikeissä hyvät arvostelut ja Anne Hathaway/Natalie Portman/Ellen Page saa Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta Naipääosasta Komediassa tai Musikaalissa. Juliste on täynnä lainoja kriitikoilta tyyliin "Absolutely delightful!", "Exhilarating!", "Bittersweet and funny!", "Quirky and original", "The romantic comedy of the year!". Roger Ebert kirjoittaa kolmen ja puolen tähden arviossaan mm. seuraavaa:
"Teatterissa vieressäni oikealla puolella istui noin 25-vuotias opiskelijan oloinen nuorimies ja vasemmalla puolellani suunnilleen saman ikäinen hiljaisella tavalla vaikuttavan kaunis nuorinainen. He molemmat huokailivat ja nauroivat samoissa kohdissa täsmälleen samalla tavalla.
Äkkiä tunsin olevani itse - eläkeikäinen - sivuseinä, joka on laitettu tälle penkille erottamaan toisilleen kuuluvat sielut. Minut valtasi merkillinen tunne salattujen yhteyksien äkillisestä ymmärtämisestä, mikä on ominainen vain onnistuneimpia elokuvia katsoessa.
Sillä siitä Side Wallsissa on kyse, näiden salattujen yhteyksien paljastamisesta, mikä johtaa vähäisempään yksinäisyyteen. Side Walls näyttää meille kaupunkimme seinät ja kuinka tämä kerrosarkkitehtuuri on onnistunut vain rumentamaan maailmaamme samalla eristäen meidät toisistamme yksityisiin lokeroihimme. Varmasti on suuri joukko Martinin ja Mariannen kaltaisia yksinäisiä, jotka puolustautuvat lukkiutumalla asuntoihinsa, missä inhimillinen yhteys on annettu internetin huomaan.
En ole nähnyt alkuperäistä argentiinalaista festivaalisuosikkia, mutta Jason Reitmanin (tmv.) elokuva seisoo tukevasti omilla jaloillaan ---"
Silti Side Walls ei tule koskaan tavoittamaan Gustavo Taretton teoksen tuoreutta, sen äänenpaino tuntuu Medianerasin nähneistä valokopioidulta ja kokonaiskuva falskilta.
Vuonna 2015 Medianerasin voi saada nähtäväkseen Suomessa vain Lontoosta tilatulla dvd:llä, ilman ekstroja.
Noin vuonna 2015 Hollywood tekee Medianerasin uusiksi. Tuottajana toimii Fox Searchlight tai Weinstein Company. Englanninkielinen nimi on Side Walls, jolla sitä levitetään myös muualla maailmassa paitsi Ranskassa (jossa sille annetaan nimeksi Le fabuleux destin du Martin et Marianne). Buenos Aires vaihtuu New Yorkiin tai, jos oikein huonosti käy, Los Angelesiin. Mikäli tuotantokustannukset saadaan painettua tarpeeksi alas, myös San Franciscolla on jännittävän arkkitehtuurinsa takia mahdollisuutensa, etenkin, jos vastaavan tuottajan lähisukulaisia elelee siellä.
Pääosiin Martiniksi ja Marianneksi kiinnitetään Ryan Gosling ja Anne Hathaway. Tai Joseph Gordon-Levitt ja Natalie Portman. Ehkä jopa Ellen Page ja Seth Rogen ovat mahdollisia, jos Judd Apatow kiinnostuu sovituksesta. Tärkeää on tähtien tunnistettavuus avaindemografioissa, mutta lopullisen päätöksen sanelee kirjanpito-osasto. Mainostrailereissa tähdet ovat Academy Award Winnersejä tai Nomineeita. Joka tapauksessa, pääosien esittäjät tekevät osaavan sympaattista ja hauskaa työtä Jason Reitmanin, Marc Forsterin tai ehkä vaihtelua etsivän Gore Verbinskin ohjauksessa.
Kivan musiikin elokuvaan tekee Yo La Tengo.
Side Walls tulee ensi-iltaan elokuussa ja tekee kotimaan markkinoilla prikulleen saman kassatuloksen kuin Little Miss Sunshine.
Side Walls saa lähes kaikissa yhdysvaltalaisissa krittikeissä hyvät arvostelut ja Anne Hathaway/Natalie Portman/Ellen Page saa Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta Naipääosasta Komediassa tai Musikaalissa. Juliste on täynnä lainoja kriitikoilta tyyliin "Absolutely delightful!", "Exhilarating!", "Bittersweet and funny!", "Quirky and original", "The romantic comedy of the year!". Roger Ebert kirjoittaa kolmen ja puolen tähden arviossaan mm. seuraavaa:
"Teatterissa vieressäni oikealla puolella istui noin 25-vuotias opiskelijan oloinen nuorimies ja vasemmalla puolellani suunnilleen saman ikäinen hiljaisella tavalla vaikuttavan kaunis nuorinainen. He molemmat huokailivat ja nauroivat samoissa kohdissa täsmälleen samalla tavalla.
Äkkiä tunsin olevani itse - eläkeikäinen - sivuseinä, joka on laitettu tälle penkille erottamaan toisilleen kuuluvat sielut. Minut valtasi merkillinen tunne salattujen yhteyksien äkillisestä ymmärtämisestä, mikä on ominainen vain onnistuneimpia elokuvia katsoessa.
Sillä siitä Side Wallsissa on kyse, näiden salattujen yhteyksien paljastamisesta, mikä johtaa vähäisempään yksinäisyyteen. Side Walls näyttää meille kaupunkimme seinät ja kuinka tämä kerrosarkkitehtuuri on onnistunut vain rumentamaan maailmaamme samalla eristäen meidät toisistamme yksityisiin lokeroihimme. Varmasti on suuri joukko Martinin ja Mariannen kaltaisia yksinäisiä, jotka puolustautuvat lukkiutumalla asuntoihinsa, missä inhimillinen yhteys on annettu internetin huomaan.
En ole nähnyt alkuperäistä argentiinalaista festivaalisuosikkia, mutta Jason Reitmanin (tmv.) elokuva seisoo tukevasti omilla jaloillaan ---"
Silti Side Walls ei tule koskaan tavoittamaan Gustavo Taretton teoksen tuoreutta, sen äänenpaino tuntuu Medianerasin nähneistä valokopioidulta ja kokonaiskuva falskilta.
Vuonna 2015 Medianerasin voi saada nähtäväkseen Suomessa vain Lontoosta tilatulla dvd:llä, ilman ekstroja.
perjantai 23. syyskuuta 2011
Proosallista
Monroe R&A:ssa 2011
Monroen päiväkirja, sivu 19
23.9. kello 00.02
Perseeseen sattuu. Se johtuu kahdesta pitkästä ulkomaalaisesta [Mutta tässä kohtaa minun pitää kertoa, että olen koko festivaalien ajan nukkunut satumaisen huonosti. Erikoista tässä on vain se, että en ole juurikaan pilkkinyt näytöksissä. En löydä tälle muuta selitystä kuin että elokuvat ovat olleet kiinnostavia, mikä puolestaan tarkoittaa joko, että festivaali on ollut korkeatasoinen tai olen ollut valinnoissani onnekas. Kun festivaalista on jäljellä enää kolme päivää, huomaan tosin todella raskaiden taide-elokuvien jääneen omassa ohjelmistossani vähiin. Ja jos ei mikään valkokankaalla pidä hereillä, karkkipussien rapistelijoiden möykkääminen taatusti huolehtii valveilla pysymisestä. Mahdollista on, että tilanne tässä suhteessa helpottuu festivaalin loppupäivinä, kun Kinopalatsin porsaskaukalot eivät enää ole käytössä.] draamasta, joiden näyttämöksi oli valittu Kino Engelin ykkössali. Tunnelmallinen elokuvakeidas kaipaisi kipeästi penkkiremonttia, sillä yli kaksituntiset elokuvat tai peräkkäiset leffasessiot tuppaavat käymään tukaliksi.
Jälkimmäinen puheena olevista draamoista saapui Argentiinasta, ja osoittautui mukiinmenevän vetäväksi teesielokuvaksi sikäläisen liikenteen vaatimasta verisestä uhrista: Argentiinan moottoriliikenteessä kuolee vuosittain 8 000 ihmistä ja monin verroin enemmän loukkaantuu. Pablo Traperon ohjaama Carancho lähestyi aihetta näillä tosiasioilla keinottelevien kautta: päähenkilö on lakimies, joka ansaitsee elantonsa hoitamalla onnettomuuksien uhrien korvausjuttuja - ja huijaamalla heiltä leijonanosan. Visuaalisena motiivina toimivat useat pitkät tracking shotit, joista vaikuttavin on elokuvan viimeinen otos. Carancho kannattaa nähdä tämän otoksen sekä karismaattisen pääparin Ricardo Darinin ja Martina Gusmanin takia.
Parasta tehoa Carancholta söi kuitenkin se, että se toimi lämmittelijänä Cannes-voittaja Once Upon A Time In Anatolialle. Nuri Bilge Ceylanin yli kaksi ja puolituntinen teos lämpiää hitaasti (tarpeettomankin hitaasti, sillä elokuvan alkupuolelta minulta jäi jotain havaitsematta pilkkimisen takia), mutta kasvaa vaikuttavuudessa kuin viiva viivalta kehittyvä maalaus.
Once Upon A Time In Anatolia on aika hyvin kirjoitettu. Kuinka hyvin? No, se tuntuu kuin Dürrenmattin ja Camus'n yhdessä kirjoittamalta rikostarinalta. Se tuntuu siis romaanisovitukselta. Mutta toisin kuin kanadalainen, todella näytelmään pohjautuva Incendies, ...Anatolia tuntuu myös elokuvalta eikä hautaudu Incendiesin lailla proosallisuutensa alle. Lopulta ...Anatolia tuntuu fiksun, mutta itsensä hirvittävän vakavasti ottaneen Incendiesin rinnalla ilmavalta. Pienet eleet ja huomiot liittyvät melkein huomaamatta yhteen synnyttäen rikkaan, nautinnollisen kudoksen, jossa kansallinen identiteetti hahmottuu kankaalle yhdessä yksilöllisten identiteettien kanssa.
Turkin monotonisella maaseudulla liikkuva yötä halkovien ajovalojen bolero sopii omalaatuisesti myös road movien lajityppiin. Kerrotaan siitä, miten erästä murhattua etsitään syyllisyytensä tunnustaneen, mutta krapulassa huonosti muistavan surkimuksen opastuksella. Ennen kaikkea kerrotaan asiaa toimittavista, turkkilaista yhteiskuntaa symboloivista virkamiestyypeistä, joista fiksuin on tohtori, joka on kuin astunut suoraan Camus'n Ruton sivuilta valkokankaalle. Pitkä ja verkkainen kertomus on myös puhelias ja, elämän tavoin, aina silloin tällöin hauska.
Monroen päiväkirja, sivu 19
23.9. kello 00.02
Perseeseen sattuu. Se johtuu kahdesta pitkästä ulkomaalaisesta [Mutta tässä kohtaa minun pitää kertoa, että olen koko festivaalien ajan nukkunut satumaisen huonosti. Erikoista tässä on vain se, että en ole juurikaan pilkkinyt näytöksissä. En löydä tälle muuta selitystä kuin että elokuvat ovat olleet kiinnostavia, mikä puolestaan tarkoittaa joko, että festivaali on ollut korkeatasoinen tai olen ollut valinnoissani onnekas. Kun festivaalista on jäljellä enää kolme päivää, huomaan tosin todella raskaiden taide-elokuvien jääneen omassa ohjelmistossani vähiin. Ja jos ei mikään valkokankaalla pidä hereillä, karkkipussien rapistelijoiden möykkääminen taatusti huolehtii valveilla pysymisestä. Mahdollista on, että tilanne tässä suhteessa helpottuu festivaalin loppupäivinä, kun Kinopalatsin porsaskaukalot eivät enää ole käytössä.] draamasta, joiden näyttämöksi oli valittu Kino Engelin ykkössali. Tunnelmallinen elokuvakeidas kaipaisi kipeästi penkkiremonttia, sillä yli kaksituntiset elokuvat tai peräkkäiset leffasessiot tuppaavat käymään tukaliksi.
Jälkimmäinen puheena olevista draamoista saapui Argentiinasta, ja osoittautui mukiinmenevän vetäväksi teesielokuvaksi sikäläisen liikenteen vaatimasta verisestä uhrista: Argentiinan moottoriliikenteessä kuolee vuosittain 8 000 ihmistä ja monin verroin enemmän loukkaantuu. Pablo Traperon ohjaama Carancho lähestyi aihetta näillä tosiasioilla keinottelevien kautta: päähenkilö on lakimies, joka ansaitsee elantonsa hoitamalla onnettomuuksien uhrien korvausjuttuja - ja huijaamalla heiltä leijonanosan. Visuaalisena motiivina toimivat useat pitkät tracking shotit, joista vaikuttavin on elokuvan viimeinen otos. Carancho kannattaa nähdä tämän otoksen sekä karismaattisen pääparin Ricardo Darinin ja Martina Gusmanin takia.
Parasta tehoa Carancholta söi kuitenkin se, että se toimi lämmittelijänä Cannes-voittaja Once Upon A Time In Anatolialle. Nuri Bilge Ceylanin yli kaksi ja puolituntinen teos lämpiää hitaasti (tarpeettomankin hitaasti, sillä elokuvan alkupuolelta minulta jäi jotain havaitsematta pilkkimisen takia), mutta kasvaa vaikuttavuudessa kuin viiva viivalta kehittyvä maalaus.
Once Upon A Time In Anatolia on aika hyvin kirjoitettu. Kuinka hyvin? No, se tuntuu kuin Dürrenmattin ja Camus'n yhdessä kirjoittamalta rikostarinalta. Se tuntuu siis romaanisovitukselta. Mutta toisin kuin kanadalainen, todella näytelmään pohjautuva Incendies, ...Anatolia tuntuu myös elokuvalta eikä hautaudu Incendiesin lailla proosallisuutensa alle. Lopulta ...Anatolia tuntuu fiksun, mutta itsensä hirvittävän vakavasti ottaneen Incendiesin rinnalla ilmavalta. Pienet eleet ja huomiot liittyvät melkein huomaamatta yhteen synnyttäen rikkaan, nautinnollisen kudoksen, jossa kansallinen identiteetti hahmottuu kankaalle yhdessä yksilöllisten identiteettien kanssa.
Turkin monotonisella maaseudulla liikkuva yötä halkovien ajovalojen bolero sopii omalaatuisesti myös road movien lajityppiin. Kerrotaan siitä, miten erästä murhattua etsitään syyllisyytensä tunnustaneen, mutta krapulassa huonosti muistavan surkimuksen opastuksella. Ennen kaikkea kerrotaan asiaa toimittavista, turkkilaista yhteiskuntaa symboloivista virkamiestyypeistä, joista fiksuin on tohtori, joka on kuin astunut suoraan Camus'n Ruton sivuilta valkokankaalle. Pitkä ja verkkainen kertomus on myös puhelias ja, elämän tavoin, aina silloin tällöin hauska.
torstai 22. syyskuuta 2011
Intian, Espanjan ja Kallion kolmiossa
Monroe R&A:ssa 2011
Zindagi na milegi dobara = jotain jotain yhdessä. Sen enempää en ymmärrä näin otsikoidun Bollywood-teoksen nimestä. Ei mitään väliä, ZNMD:stä nauttiakseen ei tarvitse tietää paljon muutakaan. Mikä tuntuu lahjalta: Zoya Akhtarin keveä ja vaivaton ohjaus säästää etenkin väsynyttä katsojaa sekä päänsärkyä aiheuttavalta pohdiskelulta että tuskaantumiselta kehnoon käsityöhön. ZNMD on kolmen tunnin loma syyssateesta huolettomassa uni-Espanjassa.
Siellä elokuvan kolme päähenkilömiestä tekevät road trippiä kaikkien lajin vaatimusten mukaisesti. Matka on mukamas yhden kolmikon jäsenen polttarit. Kohdataan Espanja-kliseitä härkäjuoksuista kauniisiin neitosiin ja välillä sanaillaan nokkelasti tai kuunnellaan musiikkia.
Höttöisen hölmöt Bollywood-leffat toimivat, koska niiden tekijät tietävät, miten eskapismia tehdään. Mumbaista löytyy muun muassa planeetan ammattitaitoisimpia elokuvaajia. Tästä raudanlujasta osaamisesta ZNMD:ssä nähdään osoituksena huikean hyvin toteutettu laskuvarjohyppyjakso. Akhtarin elokuva ei visuaalisesti kohoa silti aivan alan kärkikastiin, koska digitaalisesti toteutettu leikkausvaihe näkyy selvästi kuvanlaadussa.
Eri aikaan toisaalla: Monroen luotain kävi testaamassa leffavisan á la Stadi.
Kallion Bar Molotovissa joka tiistai kello 20 järjestettävä visa osoittautui hyvin hauskaksi ja viihdyttäväksi. Täydeltä vaikuttanut, mutta kuulemma normaaliin nähden puolityhjä visa oli sopivan haastava ja kovatasoinen. Kysymyksissä painottui ehkä erityisesti b-elokuva, laajasti ymmärrettynä: anglosaksiselle elokuvaperinteelle osattiin nauraa salavihkaisesti.
Joukkueemme, Lumiere Kokkoset, ylsi tiukassa kisassa toiseksi, mutta hävisi selvästi kolmella pisteellä Gary Buseylle. No, jos jollekin pitää hävitä...
Mutta ensi viikolla on revanssin paikka.
Zindagi na milegi dobara = jotain jotain yhdessä. Sen enempää en ymmärrä näin otsikoidun Bollywood-teoksen nimestä. Ei mitään väliä, ZNMD:stä nauttiakseen ei tarvitse tietää paljon muutakaan. Mikä tuntuu lahjalta: Zoya Akhtarin keveä ja vaivaton ohjaus säästää etenkin väsynyttä katsojaa sekä päänsärkyä aiheuttavalta pohdiskelulta että tuskaantumiselta kehnoon käsityöhön. ZNMD on kolmen tunnin loma syyssateesta huolettomassa uni-Espanjassa.
Siellä elokuvan kolme päähenkilömiestä tekevät road trippiä kaikkien lajin vaatimusten mukaisesti. Matka on mukamas yhden kolmikon jäsenen polttarit. Kohdataan Espanja-kliseitä härkäjuoksuista kauniisiin neitosiin ja välillä sanaillaan nokkelasti tai kuunnellaan musiikkia.
Höttöisen hölmöt Bollywood-leffat toimivat, koska niiden tekijät tietävät, miten eskapismia tehdään. Mumbaista löytyy muun muassa planeetan ammattitaitoisimpia elokuvaajia. Tästä raudanlujasta osaamisesta ZNMD:ssä nähdään osoituksena huikean hyvin toteutettu laskuvarjohyppyjakso. Akhtarin elokuva ei visuaalisesti kohoa silti aivan alan kärkikastiin, koska digitaalisesti toteutettu leikkausvaihe näkyy selvästi kuvanlaadussa.
Eri aikaan toisaalla: Monroen luotain kävi testaamassa leffavisan á la Stadi.
Kallion Bar Molotovissa joka tiistai kello 20 järjestettävä visa osoittautui hyvin hauskaksi ja viihdyttäväksi. Täydeltä vaikuttanut, mutta kuulemma normaaliin nähden puolityhjä visa oli sopivan haastava ja kovatasoinen. Kysymyksissä painottui ehkä erityisesti b-elokuva, laajasti ymmärrettynä: anglosaksiselle elokuvaperinteelle osattiin nauraa salavihkaisesti.
Joukkueemme, Lumiere Kokkoset, ylsi tiukassa kisassa toiseksi, mutta hävisi selvästi kolmella pisteellä Gary Buseylle. No, jos jollekin pitää hävitä...
Mutta ensi viikolla on revanssin paikka.
Kuinka kaatua R&A:ssa
Monroe R&A:ssa 2011
YKSI
Tämä tekniikka on erityisen miellyttävä, koska sitä voi menestyksekkäästi käyttää myös muissa elokuvajuhlissa.
Kaatumisen valmistelu alkaa siten, että roikutaan blogia kirjoittamassa, kunnes näytöksen alkuun on neljä minuuttia. Tässä vaiheessa on tärkeää pitää silmällä kelloa - ajoitus on kaiken A sekä O. Jos esityspaikalle lähtee liian aikaisin, ei kaatumisen vaatima kriittinen paine kasva tarvittaviin mittoihin, ja hanke epäonnistuu. Vielä ikävämpää on, jos liikkeelle lähtö tapahtuu liian myöhään, sillä jos leffan alusta myöhästyy, menettää kaatuminen tarkoituksensa ja koko tapahtuma on pelkästään nolo ilman lieventäviä asianhaaroja.
Siispä: neljä minuuttia.
Nyt seuraa ensiksi liikkumista ryntäys-vaihteella, ja sen jälkeen koreografisesti puutteellista polkemista. Jos punaisia päin pyöräilystä selviää a) hengissä b) sakoitta, parkkeerataan ja lukitaan (!) pyörä teatterin eteen.
Varsinainen kaatuminen suoritetaan siten, että kaikki huomio kiinnitetään teatterin ulko-oveen eikä panna merkille liukasta metalliritilää askelen alla. Vielä kaatuessa voi kerätä tyylipisteitä pitämällä kättä jatkuvasti kurotettuna kohti ovenkahvaa epätoivoa ilmentäen.
Voilá.
KAKSI
Edistyneemmät festarikiertäjät voivat kokeilla välinekaatumista.
Tässä esimerkissä meillä on välineenä jo edellisessä mallissa sivuosaa esittänyt sininen, kotimaassa valmistettu polkupyörä, joka nyt nousee tähtenä parrasvaloihin.
Temppu on itse yksinkertaisuus, ja vaikka kiire auttaa, ei se ole välttämättömyys. Tärkeää on, että matka suuntautuu kohti näytöspaikkaa, ja että matkaa suoritetaan laittomasti raitiovaunukaistalla (remontin tukkiman) jalkakäytävän vieressä. Loput onkin helppo jo arvata. Ei tarvitse muistaa muuta kuin, että siinä vaiheessa, kun tempaistaan eturengas rotvallin yli jalkakäytävän puolelle, annetaan takarenkaan solahtaa nätisti raitiovaunukiskon ja asvaltin väliseen rakoon. Vaikutus on välitön, ja seuraukset riippuvat yllä pidetystä matkavauhdista.
Täydet pisteet saa, jos kykenee molempiin kaatumisiin saman festivaalipäivän aikana.
YKSI
Tämä tekniikka on erityisen miellyttävä, koska sitä voi menestyksekkäästi käyttää myös muissa elokuvajuhlissa.
Kaatumisen valmistelu alkaa siten, että roikutaan blogia kirjoittamassa, kunnes näytöksen alkuun on neljä minuuttia. Tässä vaiheessa on tärkeää pitää silmällä kelloa - ajoitus on kaiken A sekä O. Jos esityspaikalle lähtee liian aikaisin, ei kaatumisen vaatima kriittinen paine kasva tarvittaviin mittoihin, ja hanke epäonnistuu. Vielä ikävämpää on, jos liikkeelle lähtö tapahtuu liian myöhään, sillä jos leffan alusta myöhästyy, menettää kaatuminen tarkoituksensa ja koko tapahtuma on pelkästään nolo ilman lieventäviä asianhaaroja.
Siispä: neljä minuuttia.
Nyt seuraa ensiksi liikkumista ryntäys-vaihteella, ja sen jälkeen koreografisesti puutteellista polkemista. Jos punaisia päin pyöräilystä selviää a) hengissä b) sakoitta, parkkeerataan ja lukitaan (!) pyörä teatterin eteen.
Varsinainen kaatuminen suoritetaan siten, että kaikki huomio kiinnitetään teatterin ulko-oveen eikä panna merkille liukasta metalliritilää askelen alla. Vielä kaatuessa voi kerätä tyylipisteitä pitämällä kättä jatkuvasti kurotettuna kohti ovenkahvaa epätoivoa ilmentäen.
Voilá.
KAKSI
Edistyneemmät festarikiertäjät voivat kokeilla välinekaatumista.
Tässä esimerkissä meillä on välineenä jo edellisessä mallissa sivuosaa esittänyt sininen, kotimaassa valmistettu polkupyörä, joka nyt nousee tähtenä parrasvaloihin.
Temppu on itse yksinkertaisuus, ja vaikka kiire auttaa, ei se ole välttämättömyys. Tärkeää on, että matka suuntautuu kohti näytöspaikkaa, ja että matkaa suoritetaan laittomasti raitiovaunukaistalla (remontin tukkiman) jalkakäytävän vieressä. Loput onkin helppo jo arvata. Ei tarvitse muistaa muuta kuin, että siinä vaiheessa, kun tempaistaan eturengas rotvallin yli jalkakäytävän puolelle, annetaan takarenkaan solahtaa nätisti raitiovaunukiskon ja asvaltin väliseen rakoon. Vaikutus on välitön, ja seuraukset riippuvat yllä pidetystä matkavauhdista.
Täydet pisteet saa, jos kykenee molempiin kaatumisiin saman festivaalipäivän aikana.
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Lasten leikkejä
Monroe R&A:ssa 2011 (pikaviesti)
Festivaalien alkupäivissä on ollut/oli mukana vahva lapsinäkökulma. Jeg reser alene Norjasta kuvaa yhtä viidestä pahimmasta painajaisesta miehen elämässä: Man som elsket Yngvessä esitelty Jarle (Rolf Kristian Larsen, Norjan vastaus Ryan Goslingille) saa kuulla, että 7 vuoden takaisesta teinikriisikänniepisodista on hänelle periytynyt kouluikäinen tytär. Edeltäjäänsä konservatiivisempi ja pehmeämpi elokuva on yhtä kaikki mukava, koska Stian Kristiansen on lahjakas ja hänen nuoret näyttelijänsä nerokkaita.
Hesher on hevari, joka ilmaantuu 12-vuotiaan TJ:n elämään pahimman kriisin hetkellä äidin kuoltua auto-onnettomuudessa. Tarpeettoman tunteilun söhrimä indie on usein räkätyttävän hauska (se kertoo mm. tähän mennessä festareiden parhaan vitsin) ja dialogi kuulostaa poikkeuksellisen tuoreelta Joseph Gordon-Levittin suussa.
Händelse vid Bank paljastuu Playn nähtyä pelkäksi Ruben Östlundin sormiharjoitelmaksi. Play on sanalla sanoen loistava. Se on mikroskooppisen tarkka kuva labradorin noutajaa muistuttavasta yhteiskunnasta, joka ei pysty käsittelemään omista normeistaan poikkeavia ilmiöitä. Joukko lapsia pystyy pelaamaan tällä puolustuskyvyttömyydellä ilmiömäisesti näytellyssä huipputeoksessa. Saa nähdä, tuleeko festareilla vastaan enää parempaa.
Huomenna: leffavisailemassa Stadissa sekä Kuinka kaadutaan Helsingissä.
Festivaalien alkupäivissä on ollut/oli mukana vahva lapsinäkökulma. Jeg reser alene Norjasta kuvaa yhtä viidestä pahimmasta painajaisesta miehen elämässä: Man som elsket Yngvessä esitelty Jarle (Rolf Kristian Larsen, Norjan vastaus Ryan Goslingille) saa kuulla, että 7 vuoden takaisesta teinikriisikänniepisodista on hänelle periytynyt kouluikäinen tytär. Edeltäjäänsä konservatiivisempi ja pehmeämpi elokuva on yhtä kaikki mukava, koska Stian Kristiansen on lahjakas ja hänen nuoret näyttelijänsä nerokkaita.
Hesher on hevari, joka ilmaantuu 12-vuotiaan TJ:n elämään pahimman kriisin hetkellä äidin kuoltua auto-onnettomuudessa. Tarpeettoman tunteilun söhrimä indie on usein räkätyttävän hauska (se kertoo mm. tähän mennessä festareiden parhaan vitsin) ja dialogi kuulostaa poikkeuksellisen tuoreelta Joseph Gordon-Levittin suussa.
Händelse vid Bank paljastuu Playn nähtyä pelkäksi Ruben Östlundin sormiharjoitelmaksi. Play on sanalla sanoen loistava. Se on mikroskooppisen tarkka kuva labradorin noutajaa muistuttavasta yhteiskunnasta, joka ei pysty käsittelemään omista normeistaan poikkeavia ilmiöitä. Joukko lapsia pystyy pelaamaan tällä puolustuskyvyttömyydellä ilmiömäisesti näytellyssä huipputeoksessa. Saa nähdä, tuleeko festareilla vastaan enää parempaa.
Huomenna: leffavisailemassa Stadissa sekä Kuinka kaadutaan Helsingissä.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Filmifriikki, kirjaimellisesti ottaen
Monroe R&A:ssa 2011
Elokuvan 20 vuotta jatkunut hitaan yhtäkkinen digitalisoituminen on päässyt viimeiseen vaiheeseensa nyt, kun sen kalpea kurotus yltää jo elokuvafestivaaleihinkin. Tampereen elokuvajuhlilla filmi jäi vähemmistöön jo pari kolme vuotta sitten, tänä vuonna R&A:n näytöksistä suurin osa esitetään muuna kuin filminä. Tässä kehityksessä kaikki häviävät paitsi liike-elämä. Eikä jälkimmäisestäkään ole varmuutta virtual fee -skandaalin yhä velloessa.
Enkä vedä näkemyksiäni hatusta ilman empiiristä aineistoa. Aiemmin mainittu Kill List oli digiprojektiona hirveää katseltavaa. Sunnuntaina istuin läpi norjalaisen Jeg reser alenen, joka olikin diginäytös, vaikka katalogi antoi toisin ymmärtää. Sen näytöksen jälkeen hämmästelin, miten festivaali ei selkeästi ilmoita esityskopioiden formaattia. Katsojalla on kyllä oikeus tähän tietoon, kallistuivatpa hänen mielipiteensä asiasta mihin suuntaan tahansa. Pyytämällä sain kyllä tarvitsemani tiedot ilman ongelmia, kiitos vain. Tässä yhteydessä selvisi mm. sellainen hyödyllinen seikka, että Kinopalatsin saleista ainoastaan sali 9:ssä esitetään filmejä.
Jeg reser alene ei ollut aivan yhtä kamalaa saastetta silmille kuin Kill List, jo epäilemättä siitäkin syystä, että se oli alunperinkin ammattitaitoisemmin kuvattu. Kuvanlaatua ei silti voinut luonnehtia kuin huonoksi - kun muistissa oli elävästi edeltäjänsä Man som elsket Yngven filmikopion lämpöisyys, kärsi jatko-osa vertailussa jo esitysolosuhteistakin. Tietenkin olisi pitänyt ymmärtää asiain tola jo etukäteen, sillä Norjan elokuvateatterithan digitalisoitiin kaikki jo viime vuonna.
Hyvä puoli asiassa on se, että valinnan legendaarinen vaikeus helpottui merkittävästi nyt, kun raakkaan ns. DCP:t pois listalta. Poikkeuksen muodostavat dokumenttielokuvat, kuten armottoman hauska Conan O'Brien Can't Stop. Sillä jos dokumenttielokuva heijastaa omaa aikaansa, tuntuu loogiselta, että se myös käyttää niitä välineitä, jotka ovat ajalle ominaisimpia tallentaakseen aitoja paikkoja ja tapahtumia. Tämä ei anna lupaa tehdä huolimatonta työtä - eikä COCS (!) pääse tässä suhteessa pinteestä ilman nuhteluita -, vaan usein vaikeissa fyysisissä olosuhteissa työskenteleville dokumentaristeille laajemmat mahdollisuudet tehdä työtään. Digitalisoituminen on dokumenttipuolella tuottanut fiktiokenttään nähden paljon useammin kiinnostavia tuloksia. Ja silti, minusta olisi hauskaa nähdä diginäkin kuvatut dokumentit filmille printattuina, jolloin niihin tarttuu sävyjä syventävää lämpöä.
COCS (hih hih hii) oli siinäkin mielessä erityistapaus, että se käsitteli miestä, jonka olemme kollektiivisesti tottuneet näkemään televisiossa*. Siksi televisiomainen dokumentti tuntui luonnolliselta katseltavalta. Maailman Conan-hulluimmassa maassa näytös oli totta kai loppuun myyty eikä kenenkään tarvinnut pettyä. Elokuvallisesti Rodman Flenderin ohjauksella ei ollut monia ansioita, mutta muotokuvana armoitetusta viihdyttäjästä se puolustaa hyvinkin olemassaoloaan. Lisäksi se on mielettömän, conanmaisen hauska.
"Here for the first time on this stage, on any stage: The Coquettes! Because this is a tour, we first called them The Tourettes - but they just said 'fuck' a lot."
Elokuva seuraa Conan O'Brienia tämän Legally Prohibited From Being Funny On Television -kiertueella, joka seurasi talk show -isännän saatua potkut NBC:ltä. Vaikka Conan on aina varjellut yksityiselämäänsä julkisuudelta, kiinnostavinta elokuvassa oli Conanin perhe-elämän sijaan hänen työryhmänsä ja työtapojensa seuraaminen. Conan ei ole koskaan vähempää kuin mielenkiintoinen pomo. Arvaamaton. Vaikeaselkoinen. Aina vitsaileva. Ja ennen muuta parrakas!
Kenties lahjakkuutensa ansiosta etuoikeutettu koomikko purkaa vihaansa haastattelijalle, mutta sopii muistaa, että Conan on myös kapitalistimiljonääri, jolle NBC maksoi erorahoja 45 miljoonaa dollaria (summa pitää sisällään korvaukset hänen työryhmälleen). Ehkä Conanin perspektiivi on hieman...erilainen kuin jonkun vähemmän etuoikeutetun, joka EI ole työskennellyt 20 vuotta televisiossa. Toisaalta hänen komiikkansa ei ole jaylenomaista pikkuvitsailua, vaan kokovartalokommentti ajan absurdiudesta ja salavihkainen parodia talk show-isännyysinstituutiosta. Hänellä on enemmän kanttia kritiikilleen kuin muilla kollegoillaan.
Elokuvan nimen voi ymmärtää kahdella tapaa. Joko Conan ei saa lopettaa tai hän ei voi pysähtyä. Molemmat lauseet saavat perustelut muotoa MOT.
*Poikkeuksena cameo Todd Solondzin Storytellingissä.
Elokuvan 20 vuotta jatkunut hitaan yhtäkkinen digitalisoituminen on päässyt viimeiseen vaiheeseensa nyt, kun sen kalpea kurotus yltää jo elokuvafestivaaleihinkin. Tampereen elokuvajuhlilla filmi jäi vähemmistöön jo pari kolme vuotta sitten, tänä vuonna R&A:n näytöksistä suurin osa esitetään muuna kuin filminä. Tässä kehityksessä kaikki häviävät paitsi liike-elämä. Eikä jälkimmäisestäkään ole varmuutta virtual fee -skandaalin yhä velloessa.
Enkä vedä näkemyksiäni hatusta ilman empiiristä aineistoa. Aiemmin mainittu Kill List oli digiprojektiona hirveää katseltavaa. Sunnuntaina istuin läpi norjalaisen Jeg reser alenen, joka olikin diginäytös, vaikka katalogi antoi toisin ymmärtää. Sen näytöksen jälkeen hämmästelin, miten festivaali ei selkeästi ilmoita esityskopioiden formaattia. Katsojalla on kyllä oikeus tähän tietoon, kallistuivatpa hänen mielipiteensä asiasta mihin suuntaan tahansa. Pyytämällä sain kyllä tarvitsemani tiedot ilman ongelmia, kiitos vain. Tässä yhteydessä selvisi mm. sellainen hyödyllinen seikka, että Kinopalatsin saleista ainoastaan sali 9:ssä esitetään filmejä.
Jeg reser alene ei ollut aivan yhtä kamalaa saastetta silmille kuin Kill List, jo epäilemättä siitäkin syystä, että se oli alunperinkin ammattitaitoisemmin kuvattu. Kuvanlaatua ei silti voinut luonnehtia kuin huonoksi - kun muistissa oli elävästi edeltäjänsä Man som elsket Yngven filmikopion lämpöisyys, kärsi jatko-osa vertailussa jo esitysolosuhteistakin. Tietenkin olisi pitänyt ymmärtää asiain tola jo etukäteen, sillä Norjan elokuvateatterithan digitalisoitiin kaikki jo viime vuonna.
Hyvä puoli asiassa on se, että valinnan legendaarinen vaikeus helpottui merkittävästi nyt, kun raakkaan ns. DCP:t pois listalta. Poikkeuksen muodostavat dokumenttielokuvat, kuten armottoman hauska Conan O'Brien Can't Stop. Sillä jos dokumenttielokuva heijastaa omaa aikaansa, tuntuu loogiselta, että se myös käyttää niitä välineitä, jotka ovat ajalle ominaisimpia tallentaakseen aitoja paikkoja ja tapahtumia. Tämä ei anna lupaa tehdä huolimatonta työtä - eikä COCS (!) pääse tässä suhteessa pinteestä ilman nuhteluita -, vaan usein vaikeissa fyysisissä olosuhteissa työskenteleville dokumentaristeille laajemmat mahdollisuudet tehdä työtään. Digitalisoituminen on dokumenttipuolella tuottanut fiktiokenttään nähden paljon useammin kiinnostavia tuloksia. Ja silti, minusta olisi hauskaa nähdä diginäkin kuvatut dokumentit filmille printattuina, jolloin niihin tarttuu sävyjä syventävää lämpöä.
COCS (hih hih hii) oli siinäkin mielessä erityistapaus, että se käsitteli miestä, jonka olemme kollektiivisesti tottuneet näkemään televisiossa*. Siksi televisiomainen dokumentti tuntui luonnolliselta katseltavalta. Maailman Conan-hulluimmassa maassa näytös oli totta kai loppuun myyty eikä kenenkään tarvinnut pettyä. Elokuvallisesti Rodman Flenderin ohjauksella ei ollut monia ansioita, mutta muotokuvana armoitetusta viihdyttäjästä se puolustaa hyvinkin olemassaoloaan. Lisäksi se on mielettömän, conanmaisen hauska.
"Here for the first time on this stage, on any stage: The Coquettes! Because this is a tour, we first called them The Tourettes - but they just said 'fuck' a lot."
Elokuva seuraa Conan O'Brienia tämän Legally Prohibited From Being Funny On Television -kiertueella, joka seurasi talk show -isännän saatua potkut NBC:ltä. Vaikka Conan on aina varjellut yksityiselämäänsä julkisuudelta, kiinnostavinta elokuvassa oli Conanin perhe-elämän sijaan hänen työryhmänsä ja työtapojensa seuraaminen. Conan ei ole koskaan vähempää kuin mielenkiintoinen pomo. Arvaamaton. Vaikeaselkoinen. Aina vitsaileva. Ja ennen muuta parrakas!
Kenties lahjakkuutensa ansiosta etuoikeutettu koomikko purkaa vihaansa haastattelijalle, mutta sopii muistaa, että Conan on myös kapitalistimiljonääri, jolle NBC maksoi erorahoja 45 miljoonaa dollaria (summa pitää sisällään korvaukset hänen työryhmälleen). Ehkä Conanin perspektiivi on hieman...erilainen kuin jonkun vähemmän etuoikeutetun, joka EI ole työskennellyt 20 vuotta televisiossa. Toisaalta hänen komiikkansa ei ole jaylenomaista pikkuvitsailua, vaan kokovartalokommentti ajan absurdiudesta ja salavihkainen parodia talk show-isännyysinstituutiosta. Hänellä on enemmän kanttia kritiikilleen kuin muilla kollegoillaan.
Elokuvan nimen voi ymmärtää kahdella tapaa. Joko Conan ei saa lopettaa tai hän ei voi pysähtyä. Molemmat lauseet saavat perustelut muotoa MOT.
*Poikkeuksena cameo Todd Solondzin Storytellingissä.
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Rakkautta, anarkiaa ja kuolleita kuvia
Monroe R&A:ssa 2011
Kaksi festivaalipäivää takana, vain yhden elokuvan päänahka vyöllä. Ei ole hyvin alkanut tämän vuoden R&A, ei millään mittareilla. Maailman yleinen nurjuus pyrkii vuorotahtiin rikkomaan polkupyöriä ja estämään laadukkaat yöunet ja niin jää uuden elokuvan parhaimmistoa vauhdilla katsomatta. Tänään on kuitenkin liput norjalaiseen I Travel Aloneen ja ruotsalaiseen Playhin. Ensin mainittu valikoitui, koska ohjaaja Stian Kristiansenin Man som elsket Yngve oli viime vuosikymmenen hauskimpia komedioita. Illan toisen pätkän ohjaus on puolestaan Händelse vid Bank -lyhärillään melkein kaiken mahdollisen viimeisen vuoden aikana voittaneen Ruben Östlundin käsialaa.
Monroen edustus tämän vuoden uuden elokuvan katselmuksessa aloitti festarit brittiläisellä Kill Listillä. Kovasti kohuttu genrekuva ei voittanut ystäviä. Kill List kertoo naturalistisen draaman asussa raadollisen tarinan kahdesta perheellisestä palkkatappajasta. Elokuva pitää sisällään pari gorno-tyylillä toteutettua väkivaltakohtausta, jotka ohjauksen lepsuudesta johtuen saavat korkeintaan hämmästelemään, miten pitkälle trikkikuvaus ja maskeeraus ovat kehittyneet. Tasapainoton elokuva yrittää alkupuolellaan sanoa jotain painokasta niistä valinnoista joihin raa'assa ajassamme kuin väkisin päätyy. Välillä kiinnostavakin ajankuva vesittyy kuitenkin liian elliptisen juonenkuljetuksen jalkoihin, kunnes loppu lässähtää alkeelliseksi mystifioinniksi, kuin köyhän miehen Wicker Maniksi. Loputkin tehosta vei avuton digiprojisointi, joka löi kuvan kalseaksi ja ankeaksi. Päätin, etten mene katsomaan mitään digikopiona esitettäviä näytöksiä. On se käsittämätöntä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan saman hinnan diginäytöksestä kuin filmistäkin, kun laatu on jälkimmäisessä ihan toista luokkaa.
Niin että haistakaa ite enkä varmaan leiki teidän kanssa.
Kaksi festivaalipäivää takana, vain yhden elokuvan päänahka vyöllä. Ei ole hyvin alkanut tämän vuoden R&A, ei millään mittareilla. Maailman yleinen nurjuus pyrkii vuorotahtiin rikkomaan polkupyöriä ja estämään laadukkaat yöunet ja niin jää uuden elokuvan parhaimmistoa vauhdilla katsomatta. Tänään on kuitenkin liput norjalaiseen I Travel Aloneen ja ruotsalaiseen Playhin. Ensin mainittu valikoitui, koska ohjaaja Stian Kristiansenin Man som elsket Yngve oli viime vuosikymmenen hauskimpia komedioita. Illan toisen pätkän ohjaus on puolestaan Händelse vid Bank -lyhärillään melkein kaiken mahdollisen viimeisen vuoden aikana voittaneen Ruben Östlundin käsialaa.
Monroen edustus tämän vuoden uuden elokuvan katselmuksessa aloitti festarit brittiläisellä Kill Listillä. Kovasti kohuttu genrekuva ei voittanut ystäviä. Kill List kertoo naturalistisen draaman asussa raadollisen tarinan kahdesta perheellisestä palkkatappajasta. Elokuva pitää sisällään pari gorno-tyylillä toteutettua väkivaltakohtausta, jotka ohjauksen lepsuudesta johtuen saavat korkeintaan hämmästelemään, miten pitkälle trikkikuvaus ja maskeeraus ovat kehittyneet. Tasapainoton elokuva yrittää alkupuolellaan sanoa jotain painokasta niistä valinnoista joihin raa'assa ajassamme kuin väkisin päätyy. Välillä kiinnostavakin ajankuva vesittyy kuitenkin liian elliptisen juonenkuljetuksen jalkoihin, kunnes loppu lässähtää alkeelliseksi mystifioinniksi, kuin köyhän miehen Wicker Maniksi. Loputkin tehosta vei avuton digiprojisointi, joka löi kuvan kalseaksi ja ankeaksi. Päätin, etten mene katsomaan mitään digikopiona esitettäviä näytöksiä. On se käsittämätöntä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan saman hinnan diginäytöksestä kuin filmistäkin, kun laatu on jälkimmäisessä ihan toista luokkaa.
Niin että haistakaa ite enkä varmaan leiki teidän kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)